Pohdin pitkään, mikä kirjalle nimeksi. Työpöydällä olivat matkan varrella muun muassa Matka Yövilään. Hetkiä Jumalan kattilassa, ja Kuinka kirjoitin hengelliset muistelmat, josta tulikin kirjan alaotsikko.
Mietin mikä nimi kertoisi kirjasta tarpeeksi ja mikä herättäisi kiinnostuksen. Lisäksi nimen pitäisi olla jotenkin erityinen, ei itsestään selvä, kaikkein vähiten kliseinen. Ja jollen itse pystyisi keksimään kyllin hyvää nimeä, kustantaja tekisi sen puolestani – kaupallisuuden näkökulmasta luonnollisesti.
Aloin jo olla hitusen epätoivoinen, kun nimiajatukseni kiersivät kehää. Uutta ei tullut esiin. Sitten uusi nimi ponnahti yllättäen esiin ja siitä mustekynän terään ja paperille: Jälleenlöydetty tie. Kun sen oli kirjoittanut näkyviin, se tuntui itsestäänselvältä, miksi en ollut sitä aiemmin keksinyt.
Alitajunta tarvitsee aikansa, samoin mielen prosessit.
Jälleenlöydetty tie on laina Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä romaanin viimeisestä osasta nimeltä Jälleenlöydetty aika. Olen siis velkaa suurella ranskalaiselle kirjailijalle (jonka suurteoksen olen lukenut parikin kertaan). Ja velka vain lisääntyy kun hyväksyn Proustin ajatuksen, että kadonnut aika on mahdollista palauttaa muistiin ja elää se uudestaan vain kirjallisena teoksena tai taiteen keinoin. Kirjani nimi tuntuu sanovan, että myös kadonnut uskon tiekin voidaan löytää kirjoittamalla.
Jällenlöydetty tie näki päivänvalonsa Väyläkirjojen kustantamana maaliskuun lopussa.
*
Ai miksikö kirjoitan niin paljon kirjastani. No se on mielessäni yhäti. Joka härjillä kyntää, se härjistä puhuu. Joka muistelee, se se päätään puistelee eli muistaa uudelleen ja eri tavalla ja tulkitsee…
Ei oikeastaan liity tähän, mutta otsikosta muistin jonkun opiskeluaikani ongelmanratkaisukoulutuksen. Yksi osio oli ’anna kirjalle nimi’ ja ohjeena oli käyttää oksymoronia. Se tarkoittaa vastakohtaisuuksien yhdistämistä. Esimerkkinä voisi olla ’höyhenenraksas’ tai ’sysivalkea’.
Mikä kirjalle nimeksi – osui omaan pohdintaani tuoreimman runokirjani nimeä miettiessä. Halusin liittää nimen johonkin ilmiöön, joka kulkee kattavasti runojeni läpi ja päädyin lopulta sanaan ”tuuli”, olkoon uusi runokirjani: ”tuulen tanssi”. Mielessä kuitenkin ongelma, johon olin törmännyt aiemmin: ettei olisi jo käytetty. Ja kuinka ollakaan, Tuulen tanssi oli ilmestynyt jo 1978, tekijänä runoilija Ranualta, Reijo Kumpuniemi. Mietintämyssy uudelleen päähän, päädyin lopulta muotoon ”tuulen tuiverrus”. Onneksi ei kestänyt kauankaan, kun ”Tuulen tuiverrus” (2022) tuntui jo omalta. Runoni eivät ole pelkkää tanssia, tuuli voi tuivertaa terävästikin kun kohdalle sattuu.
Tähän pohdintaan minut yllytti myös aiempi kokemus romaanistani ”sisar vesi, veli tuuli” (Edico 2009), jonka nimeä keksiessäni vierailin Fransiscus Assisilaisen aarrearkulla. Kirjan ilmestyttyä googlen haku ilmoitti minulle, että Aila Meriluotokin oli käynyt samaisella aarrearkulla, dekkari ”Sisar vesi, veli tuli” (1979). Yhden kirjaimen ero, mutta google ei siitä piittaa, pääsinpä nimekkään kirjailijan seuraan.
Kirjan nimeen on todella viisasta sijoittaa olennainen siitä, mitä kirja sisältää. Sen olen huomannut myös Kreikkaan liittyvien matkakirjojeni suhteen.