Miten kirkko suhtautuu käynnissä olevaan murrokseen? Aktiivisella otteella ja sanomallaan kirkko voi avata tien tulevaisuuteen. Vetäytymällä kutsumuksestaan kirkko tekee itsestään merkityksettömän.
Kaiken murrosta voi lähestyä monesta kulmasta, joista olen valinnut tähän viisi.
- Sodan jälkeinen aika
Eurooppalaista poliittista ja filosofista keskustelua on hallinnut yli 70 vuotta puhe ”sodanjälkeisestä ajasta.” Hiili- ja teräsyhteisö (1951-) tähtäsi sodan jälkeisten vastakkainasettelujen poistamiseen ja Saksan mahdollisen uhkan patoamiseen. Yhteisöstä kypsyi sittemmin Euroopan unioni.
Parhaillaan Euroopassa eletään sodan aikaa. Sodat eivät jääneetkään lopullisesti menneisyyteen. Ukraina käy puolustussotaa Venäjää vastaan koko Euroopan puolesta. Sota uhkaa laajeta globaaliksi. Jemenin Huthikapinalliset hyökkäävät Punaisenmeren tankkereita vastaan reaktiona Gazan sodalle. Iranin tukemat islamistiset terroristit iskevät myös Syyriassa ja Libanonissa USA:n liittolaisia vastaan. USA:n sitominen Israelin ja sen lähialueiden konflikteihin on Venäjän edun mukaista. Venäjän toiveena on, että USA:n huomio siirtyy silloin Ukrainasta muualle.
Parhaillaan käytävä sota on sotaa resursseista ja globaalista vallasta. Euroopan maat tukevat Ukrainan puolustustaistelua. Se näkyy maiden taloudessa. Ihmiset osoittavat mieltään talouden kiristyksiä vastaan. Suomea uhkaavat lakot tulevat kuitenkin huonoon aikaan, kun talouden kestävyys on vakavasti vaarantunut. Maan hallituksen säästötoimet ovat välttämättömiä ja toistaiseksi riittämättömiä.
Kuinka kirkko voi tukea sanomallaan ja avustustyöllään sodan pelossa ja aineellisessa hädässä eläviä?
- 2. Yhdenvertaisuuden jälkeinen aika
Miehet, erityisesti eurooppalaiset valkoiset miehet nähtiin syyllisiksi 1900-luvun onnettomuuksiin, sotiin, siirtomaiden sortoon ja naisten oikeuksien riistoon. Erityisesti ranskalaiset eksistentialistiset filosofit lähtivät purkamaan miehisen vallankäytön malleja, kuten ydinperheinstituutiota. Kyseiset filosofit näkivät pahuuden Natsi-Saksassa, mutta sulkivat silmänsä Neuvostoliiton vankileireiltä ja ihmisoikeuksien polkemiselta. Neomarxilaisuudesta lainatut käsitteet etuoikeutetun luokan oikeuksien poistamisesta olivat alkuna intersektionaalisuudelle. Nyt julkisuuden henkilöitä poistetaan jonkin sanan tai epäilyn vuoksi. ”Julkisesta loukkaantumisesta on tullut uusi normi” toteaa Suomen Kulttuurirahaston toimitusjohtaja Susanna Pettersson (HS 28.1.). On palattava ihmisoikeuksien perusteisiin. Kaikille ihmisryhmille ja ihmisille kuuluvat samat oikeudet.
- 3. Totuuden jälkeinen aika
Mielipiteisiin vaikutetaan väärällä tiedolla esimerkiksi myynnin lisäämiseksi, mutta yhtä lailla kyse voi olla valtiollisen toimijan kybervaikuttamisesta viholliskuvien luomiseksi ja kansan yhtenäisyyden heikentämiseksi. Sotilasprofessori, eversti Aki-Mauri Huhtinen kirjoitti aiheesta osuvasti otsikolla Informaation saastuminen on uhka demokratialle (HS 3.12.2023). ”Tosiasioiden vaatima tarkkaavaisuus on mielenalana toisenlaista kuin tunnepitoinen viihtyminen, asioiden kauhistelu tai niistä innostuminen… Luotettavien medioiden on panostettava yhä enemmän saastuneen informaation seulontaan.” Sosiaalisen median eri alustoja käytetään mielipidevaikuttamiseen. Vääristeltyä tietoa ja mustamaalausta voidaan käyttää vaalivaikuttamiseen myös kirkollisissa vaaleissa. Kirkolla ja kirkollisilla medioilla on vastuu oikeasta tiedosta.
Suuret mediatalot ottavat tosissaan sen, että uskonto on megatrendi. Uskonto vaikuttaa globaalien kehityskulkujen taustalla ja yksittäisten ihmisten elämässä. Tieteen antamat vastaukset eivät ole olleet riittäviä maadoittamaan ihmisiä käynnissä olevan murroksen keskellä. Toimittaja Reetta Räty kysyi ”Miksi uskontoa ei käsitellä vaalitenteissä?” (HS 21.1.2024).
- 4. Perhearvojen jälkeinen aika
Median mukaan perhearvot ovat tulleet epäsuosituiksi osana progressiivista vapauden aatetta. Tilalle ovat tulleet sitoutumattomuus tai monisuhteisuus. Samaan aikaan syntyvyys on laskenut vuosikymmenessä neljänneksellä. Mittaushistorian alhaisin syntyvyysluku 1,27 merkitsee suuria haasteita esimerkiksi eläkejärjestelmälle ja hyvinvointiyhteiskunnan ylläpidolle. Suomessa yli 65-vuotiaiden osuus on maailman kolmanneksi korkein Japanin ja Italian jälkeen (Sixten Korkman, HS 30.1.2024).
Pitkään on haluttu uskoa, että yhteiskunnalla kyllä riittää rahaa kaikkeen hyvään. Poliitikot ovat myös toteuttaneet tätä ajatusta, minkä seurauksena valtio velkaantuu yhä raskaammin, samalla kun tulevaisuuden verojen ja velkojen maksajia on yhä vähemmän. Perhearvojen vieroksuminen tulee näkymään yhteisen elämän tiukentumisena tavalla, jota emme voi edes aavistaa.
Trendissä on ehkä tapahtumassa kuitenkin muutos. Kolumnisti Laura Friman ilmaisi kyllästymisensä jatkuvaan monisuhteisuuden tuputtamiseen: ”Polyamoriapuheen määrä tuntuu hetkittäin absurdilta – erityisesti suhteessa siihen, että polyamoriaa harjoittavia lienee saman verran kuin agility- tai huovutusharrastajia, eikä niitäkään myydä meille viikoittain relevantteina elämäntapoina.” (HS 27.1.2024).
- 5. Tunnustuksellisuuden jälkeinen aika
1990-luvulta lähtien alkoi lisääntyä ajatus, että ”uskon toisin kuin kirkko opettaa.” Osana postmodernia ajattelua vahvistui käsitys, että kukin saa valita oman tulkintansa kristinuskosta. Kristinuskon sisältöä ei ole katsottu enää niin tärkeäksi opettaa. Vähitellen ajatus on laajentunut siihen, että kirkon papeillakin on omat käsityksensä kristinuskosta. Tätä perustellaan sillä, että Raamattu on monitulkintainen. Sanoman liudentaminen ei ole lisännyt kirkon vetovoimaa.
Murroksen keskellä ihmiset kaipaavat selkeää perustaa uskolleen. Kristinuskolta odotetaan vastauksia, joiden varaan voi rakentaa elämänsä ja iankaikkisuutensa. Tarvetta on siksi Raamatun opettamiselle, mutta ennen kaikkea yhteisölle, jossa voi tuntea osallisuutta, lämpöä ja uskonyhteyttä. Jumalanpalvelukset ja muut kokoontumiset saavat uudenlaista vetovoimaa ja merkitystä, kun niihin sisältyy kristillisen sanoman lisäksi kaikille avoin ja tervetulleeksi toivottava ilmapiiri.
Professori Kati Tervo-Niemelä sekä Kirkon tutkimus-ja koulutusyksikön johtaja Hanna Salomäki ovat tuoneet esille tutkimustuloksia nuorten miesten uskonnollisuuden kasvusta samaan aikaan kun sitoutuminen kristinuskoon vähenee nuorten naisten keskuudessa – siitä huolimatta että kirkon työntekijäkunta naisistuu ja toiminta tavoittaa enemmän naisia kuin miehiä. Tutkijat eivät vielä tunne ilmiön taustasyitä. Miksi juuri nuoret miehet ja pojat ovat kiinnostuneet kristinuskon tarjoamista vastauksista? Onko meillä kirkkona kiinnostusta ja osaamista vastata uskonnolliseen etsintään?
Mielessäni on apostoli Paavalin lause kirjeestä Roomalaisille: ”Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat.” (Room 1:16).
