Miten kristillinen todistus voisi kohdata nykykulttuurin?

Eurooppalaisen kulttuurin maallistuminen on viime vuosikymmeninä kiihtynyt ja uskonnollisuuden ja kulttuurin suhde samalla monimutkaistunut. Tämän olemme joutuneet havaitsemaan myös me täällä pohjoisessa nurkassa aiemmin suhteellisen yhtenäisen rakenteen pluralisoituessa ja traditioiden rapautuessa. Suomessa nuorena, ja aiemmin varsin homogeenisena, kulttuurikansana tämä tulee vieläpä varsin selvästi esiin, kuten vaikkapa päätoimittaja Erja Yläjärvi on osuvasti kirjoittanut (HS 24.12 Keskiluokka ei puhu uskosta mitään, ja jouluna se on erityisen näkyvää).

Toisaalta maahanmuutto on tilannetta Euroopassa osaltaan muuttanut, kun tulijat ovat edustaneet aktiivisempaa kristillisyyttä tai muuta uskontoa kuin valtavirta täällä. Vaikka valtavirran kristillisyys on taantunut, hengelliset asiat eivät ole lakanneet kiinnostamasta ja vaikuttamasta, vaikka myös radikaali sekularisaatio on edennyt. Globaalisti esimerkiksi ateistien määrä on tilastojen valossa silti kutistumassa. Selvää on, että tilanne ei ole yksinkertaisesti ja yksiselitteisesti kuvattavissa. Yksi esimerkki kulttuurin muutoksen tuottamista yllätyksistä on Suomessa viime aikoina puhututtanut ilmiö, jonka mukaan nuoret miehet ovat uskonnollisesti kiinnostuneempia kuin nuoret naiset.

Kysymys, miten kirkkojen tulisi suhtautua kristinuskosta irtautuvaan kulttuuriin, on puhututtanut uudella ajalla jo 1700-luvulta lähtien. 1700-1800-luvulla vastauksia olivat niin pietistiset herätysliikkeet ja uskonnonharjoituksen tehostaminen henkilö- ja ryhmäkohtaisesti tienä kirkon uudistumiseen kuin roomalaiskatolinen antimodernismi ja Saksassa kulttuuriprotestantismi, joka pyrki osoittamaan kristinuskon kulttuurisen mielekkyyden modernissa kontekstissa, moderneilla ehdoilla. Suuret herätykset niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin kohensivat osaltaan kristinuskon asemaa. Myös lähetystyö ja diakonia saivat uusia muotoja rakentaen mm. pohjaa etelän kirkkojen voimakkaalle kasvulle nykyisin.

1920-30-luvun Saksassa Dietrich Bonhoeffer kuvasi kahta suhtautumistapaa, jotka vievät kutistumisen ja marginalisoitumisen kanssa kamppailevat kristityt ja kirkot ojasta allikkoon: pelokas ”maailmasta pakeneminen” (Hinterweltlerismus) ja ”sekularismi” (Säkularismus) eli vallitsevaan kulttuuriin sulautuminen ja/tai kirkon elämän suunnitteleminen maailmansisäisenä prosessina ilman todellista avoimuutta Jumalan Hengen työlle ja Kristuksen seuraamista. Bonhoeffer kirjoitti: ”Me olemme maailmastapakenijoita tai olemme sekularisteja. Tämä tarkoittaa, että emme enää usko Jumalan valtakuntaan. Olemme maailman vihollisia, koska haluamme olla parempia kuin se tai me olemme Jumalan vihollisia, koska hän ryöstää meiltä maan, äitimme. Me pakenemme maailman väkivaltaa tai me tarraudumme jäykästi ja liikkumatta kiinni siitä.”

Vähän samaan tapaan kuvaa professori Christope Chalamet kahta yhtä epätoivottavaa kristillistä suhtautumistapaa kulttuuriin tänään: ”Nämä kaksi tapaa käsitellä nopeaa ja radikaalia muutosta ovat, eri syistä, yhtä ongelmallisia. Ensimmäinen vaihtoehto perustuu pelkoon ja nostalgiaan (unelmoitua) kristillistä menneisyyttä kohtaan, asenne, joka on kielletty kristityille tai, paremmin, jonka kristittyjen tulisi olla jättänyt taakseen lopullisesti heti kun he ottivat vastaan evankeliumin, s.o. sovitustyön, jota Jeesus Kristus julisti ja jonka hän toteutti ja uskoi kaikille opetuslapsilleen kokoontuneena hänen ruumiiseen, aina meidän päiviimme asti (2. Kor. 5-6). Pelko on huono neuvonantaja, kuten sanonta kuuluu. Ellemme halua kiihdyttää kristillisten kirkkojen eroosiota lännessä ja muualla, pitäisi olla sanomatta selvää, että visiomme kirkon todistukselle tänään ei pitäisi perustua pelkoon. Toinen vaihtoehto ei ole avuksi myöskään, koska se vain sopeuttaa nykyajan kulttuuriin, edistäen tyhjäksi tekevää itse-sekularisaatiota. Suola on menettänyt makunsa (Matt 5:13). Joissakin tapauksissa se on muuttunut joksikin makeaksi. Toisen vaihtoehdon puolestapuhujilla on vähän sanottavaa maailmallemme sellaisena kuin se on ja vähän näytettävää siinä, koska, enimmäkseen, he ovat elimoineet koko kristillisen ”todistuksen” käsitteen nykyisessä kulttuurissa.” (Chalamet 2023, 176)

Chalamet haastaakin pohtimaan tosissaan ja kiireisesti kolmatta tietä näiden kahden vaihtoehdon sijaan. Hän nostaa esiin keskeisiä osatekijöitä tuosta ”kolmannesta tiestä”: 1) Keskittymistä evankeliumiin, ei sen välittämisen kriisiin tai murtumiseen. Vastaus ei löydy niinkään numeroista ja käyristä vaan keskittymisestä itse evankeliumiin, sen tarjoamaan, lahjoittavaan ja elämää muokkaavaan radikaaliin ihmisyyteen ja hyvyyteen, sen antiin ja vaatimukseen, 2) Evankeliumin kauneuden esiin nostaminen, samanaikaisen yksinkertaisuuden ja rikkauden, siihen keskittymistä. Joskus parasta apologetiikkaa on yksinkertaisin inhimillisen elein heijastaa sitä ystävällisyyttä ja huolenpitoa, joka liittyy Jumalan suhteeseen maailmaan, 3) Evankeliumin näkeminen sekä lahjana että vaatimuksena, 4) Evankeliumin yllättävyyden ilmentäminen. Chalamet kysyy: ”Miten me onnistuimme muuttamaan evankeliumin muuttavan voiman joksikin niin loukkaamattomaksi ja harmittomaksi, joksinkin niin tylsäksi ja kiinnostamattomaksi?” 5) Teologian unohtaminen? Chalamet perää evankeliumia myös akateemisen teologian keskukseen: ”Ajattelen… sellaista akateemista teologiaa, joka on kiinnostunut ennen muuta sen tulkitsemisesta, mikä on elintärkeää kristillisessä sanomassa, sen todellinen ’aarre’. Teologia 2000-luvulla on, kuten menneinä vuosisatoina, korvaamaton liittolainen työssä, jossa ymmärretään, millainen aarre evankeliumi on, sekä millaisia yllätyksiä ja haasteita se pitää sisällään.” 6) Tarvitaan Jumalan ja ihmisten kuuntelemisen kulttuuria ja toimimista tämän valossa. 7) Kristillisen ”tyylin” kehittäminen, jossa Kristuksen sanan muokkaamina kristityt ovat avoimia erilaisten ihmisten kohtaamiseen Herraansa seuraten. Chalamet viittaa tässä nuoren D. Bonhoefferin 21-vuotiaana väitöskirjassaan esittämiin, yhä edelleen ajankohtaisiin ajatuksiin:

”Jos me nyt kysymme, missä usko ’kokee kirkon’ puhtaimmillaan, silloin vastaus on, että tämä ei todellakaan tapahdu yhteisöissä, jotka perustuvat romanttisiin tunteisiin solidaarisuudesta samanmielisten henkien välillä. Se tapahtuu pikemminkin siellä, missä yksilöiden välillä ei ole mitään muuta linkkiä kuin se yhteisö, joka on kirkossa [kirchliche Gemeinschaft]; missä juutalainen ja kreikkalainen, pietisti ja liberaali, tulevat konfliktiin ja kuitenkin yhdessä tunnustavat uskonsa, tulevat yhteen Herran pöytään ja rukoilevat toistensa puolesta esirukouksessa. Kirkko uskotaan ja koetaan juuri jokapäiväisen elämän kontekstissa. Kirkon todellisuutta ei ymmärretä hengellisen korottumisen hetkissä, vaan arkisen elämän rutiinissa ja kivuissa ja tavallisen jumalanpalveluksen kontekstissa. Kaikki muu vain hämärtää todellisen asiain tilan. [ … ] Ajastamme ei puutu kokemuksia vaan uskoa.” Bonhoeffer myös kritisoi väitöskirjassaan Sanctorum Communio (1927) kirkkoja, jotka käyttävät paljon energiaa ”valittaessaan maailman välinpitämättömyyttä”.

Chalamet ei usko, että ratkaisu löytyisi siitä, että jälleen lisättäisiin puheen määrää. Pikemminkin tulisi panostaa laatuun. Tulisi ”keskittyä siihen, mikä on elintärkeintä ja olennaisinta evankeliumissa ja perustuu aina ei vain henkilökohtaiseen vaan yhteisölliseen Jumalan sanan kuunteluun. Tämän ei tulisi sulkea pois sellaista puheen ’rohkeutta’, jota Uudessa testamentissa suositellaan (esim. Ap.t. 4:13 ja 4:31; 2 Kor. 3:12), mutta muistettakoon, että myös Jeesus oli suhteellisen vähien sanojen mies palvelutehtävässään. Etsikäämme yhdessä luovia, yllättäviä tapoja antaa todistus Jumalan ilon täyttämästä, elämää antavasta sanomasta nykyisessä maailmassa.”

Chalametin ajatukset ja inspiraation hakeminen Dietrich Bonhoefferin luterilaisesta ja ekumeenisesta teologiasta vastaavat aika hyvin sitä, mitä itse olen ajatellut ja koettanut kirjoittaa sekä myös yleistä ekumeenista linjaa, esimerkiksi paavi Franciscuksen tapaa pyrkiä kohtaamaan ihmiset ihmisinä, niin että lähtökohtana on Jumalan rakkaus ja Kristuksen seuraaminen ja että Jumalan ja ihmisten kuunteleminen pyritään pitämään tasapainoisessa suhteessa: ei sorruta koviin ja ylhäältä päin katsoviin sanoihin, mutta ei myöskään mennä vain virran mukana ja sitä vahvistaen ilman peräsintä. Kyse on vuorovaikutuksesta ja kuuntelusta evankeliumin aallonpituudella.

Mitkä voisivat olla hyviä keinoja? Luovutta tarvitaan, mutta konstit eivät auta, jos ydin puuttuu. Perusasioista tulee pitää kiinni, koska ilman sitä ei ole enää sitä sanomaa, jota on lähetetty pitämään tarjolla ja joka viime kädessä antaa elämän. Luominen ja lunastus kuuluvat yhteen, mutta myös avoimuus Hengen työlle, joka voi myös yllättää. Ei tule keskittyä vain kulmien pyöristelyyn, jotta kone toimisi kitkattomasti, vaan tulee hyödyntää myös hampaistoa ja kitkan tuottamaa lämpöenergiaa ja pitoa, jotta voi kavuta myös ylämäkiä ja päästä sitä kautta kohti päämäärää. Ei kuitenkaan auta, jos tekniikat ovat hallussa eteenpäin menoa ajatellen, jos itse vieminen on jäänyt matkalle. Samalla on kadonnut matkan päämäärä ja sen saavuttamiseen motivoiva luovuus ja rakkaus, ilo, sekä toisaalta ihmisten kiinnostus kuulla ilosanoman tuojaa, jos sitä ei ole. Viime kädessä ei ole kyse sanoista ja puheesta vaan kolmiyhteisen Jumalan läsnäolosta työn perustana ja mahdollistajana, sanan tulemisesta lihaksi. Kirkko on hänen työnsä väline ja merkki, valtakunnan esimakua ja myös läsnäoloa Sanan, sakramenttien ja niiden luoman pyhäin yhteyden kautta. Aarre on saviastioissa. Se tulee nähdä ja tunnistaa motivaation lähteenä, ei esteenä ja verukkeena levätä laakereilla tai menettää toivonsa. Rauhan evankeliumi ei vanhene. Sitä tarvitaan myös uuteen vuoteen. Sen on maailman tapahtumien välittämä lain saarna sen kuulevalle kyllä osoittanut.