Siinä näet Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, kuten on kirjoitettu: ´Vanhurskas on elävä uskosta´. (Room. 1:17)
Luther oli alkanut vuoden 1512 lopulla ymmärtää rippi-isänsä avulla ja hänen julistamansa evankeliumin välityksellä, ”mitä oli oikea parannus ja millä tavalla syntinen sai syntinsä anteeksi. Hän oli päässyt uskossa omistamaan tämän armon ja iloitsi rauhasta Jumalan kanssa”.
Lutherille oli kuitenkin epäselvää, mitä Raamatussa tarkoitetaan vanhurskauttamisella. Hän ei vielä tuossa vaiheessa käsittänyt, että synnit anteeksi saaneena hän oli myös vanhurskas Kristuksessa. Luther ajatteli katolisen kirkon ja Augustinuksen opin mukaisesti, että vanhurskauttaminen oli synnittömäksi tulemista. Vanhurkauttaminen oli päämäärä, jota kohti oli jatkuvasti pyrittävä. Vanhurskauttaminen oli silloisen opetuksen mukaan Jumalan armon ja ihmisten töiden tulos.
Paavalin sanojen (Room. 1:16-17) edessä Luther joutui hätään. Luther koki, että oli kysymys hänen pelastuksestaan tai kadotuksestaan. Luther on kertonut, että hän suorastaan vihasi noita sanoja: ´siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy´. Luther luuli sanojen tarkoittavan silloien opetuksen mukaisesti, että Jumala on vanhurskas, joka rankaisee syntisiä. Luther halusi kuitenkin ”palavasti” tietää, mitä nuo Paavalin sanat tarkoittavat.
Lopulta (todennäk. v. 1518) Jumala antoi Lutherille ymmärryksen käsittää yhteys näiden sanojen välillä: Jumalan vanhurskaus ilmestyy siinä, niinkuin on kirjoitettu: ´Vanhurska on elävä uskosta´. Silloin Lutherille alkoi selvitä, että ”Jumalan vanhurskaus on se, minkä kautta vanhurskas ihminen elää Jumalan lahjasta uskon kautta”. Luther ymmärsi, että tämä lause, joka puhuu Jumalan vanhurskauden ilmestymisesta evankeliumin kautta, puhuu siis vastaanotetusta lahjasta. On siis kysymys Jumalan armosta, jolla Jumala vanhurskauttaa uskosta, siinkuin on kirjoitettu: ´Vanhurskas on elävä uskosta´.
Luther käsitti nyt, että hän oli vanhurska, kun Jumala oli armollisesti antanut hänelle hänen syntinsä anteeksia. Jumala luki hänen hyväkseen Poikansa suorittaman syntivelan maksun ja sen rangaistuksen sijaiskärsimisen. Kristus oli tullut synniksi syntisten edestä, että ne, jotka Häneen uskovat, Hänessä tulisivat Jumalan vanhurskaudeksi.
(Lähteenä Uuras Saarnivaaran He elivät Jumalan voimassa, kirkkohistoriaa Jumalan ihmisten elämänkertoina, 1988)
Varmasti näin kuten kirjoitatte, Luther kuitenkin ymmärsi edellisen Oikean Uskon vastaanottamisen seurauksena mikä sekin oli Jumalan lahjaa tästä osalliselle kun Hän uskoi ennaltamäärämiseen.
Kiitos kommentista. Oli hyvä, että otitte esille tuon ennaltamääräämisen. Löysin Uuras Saarnivaaran teoksesta ´Syntisen tie vanhurskauteen Lutherin mukaan´, mitä mieltäLuther on ollut Jumalan ennaltamääräyksestä ja ihmisen vastuusta. Kirjoitan suoran lainauksen (osan tekstistä): ”….. Kumpikin totuus, toisaalta Jumalan kaikkivalta ja yksinvaikuttavuus pelastuksessa ja toisaalta ihmisen täysi vastuunalaisuus, on pidettävä täydessä voimassaan toistensa rinnalla yrittämättä sovittaa niitä millään järkeä tyydyttävällä tavalla. Nämä näennäisesti toisilleen vastakkaiset totuudet kuuluvat siihen paradoksaaliseen, järjelle käsittämättömään jännitykseen, jossa kristillinen usko elää. Toisaalta Luther korostaa ihmisen täyttä avuttomuutta ja Jumalan armoilla olemista, mutta toisaalta hän puhuu yhtään lieventämättä kuulijainsa ja lukijainsa omilletunnoille heidän vastuustaan pelastuksen asiassa: heidän pelastuksensa ja kadotuksensa riippuu siitä, miten he suhtautuvat Jumalan parannuskutsuun ja armontarjoukseen. Jos he eivät nöyrry parannukseen ja ottamaan vastaan evankeliumissa luvattua anteeksiantamusta ja lahjavanurskautta Kristuksessa, he ovat itse syypäitä kadotukseensa. Jos heille ei kelpaa vapaasti tarjottu pelastusarmi, mikään ei voi heitä auttaa…..”