”Meistä tulee kiitollisia vasta, kun menetämme sen, mitä meillä on”, väittää Tommy Hellsten Kodin kuvalehdelle toukokuun lopulla antamassaan haastattelussa. Hän sanoo terapiatyössään huomanneensa, että emme osaa olla kiitollisia siitä, mitä meillä on. Mies ottaa esimerkiksi oman epäonnistuneen yrityskauppansa, jonka seurauksena hän oli menettää koko omaisuutensa lisäksi myös kotinsa ja työnsä. Tästä Hellsten oppi, ettei hänen onnellisuutensa ole kiinni olosuhteista.
Teologi Hellsten tuli tunnetuksi neljännesvuosisata sitten kirjallaan Virtahepo olohuoneessa. Virtahepo toi näkyviin alkoholistin läheisilleen aiheuttaman häpeän ja traumat. Häpeä virtahevon osalta on jo helpottanut, mutta uusia tabuja tulee tilalle. Tätä nykyä terapeutti-teologi-kirjailija on kiinnittänyt huomionsa työnarkomaniaan.
Luopumisen teema on myös ollut esillä Tommyn tuotannossa. Tästä on hyvä esimerkki elämän paradokseista kertova kirja Saat sen mistä luovut. (Tätä ei pidä sekoittaa perussuomalaisten sloganiin Saat mitä tilaat tai yleisempään hokemaan Saat ansiosi mukaan!)
* * * * * * * *
Seuraavassa Ruttopuiston rovasti (RR) käy keskustelua Hellstenin kanssa. TH:n teksti on paksua, RR:n ohutta…
TH: Todellisuudessa useimmilla meistä on kaikki hyvin. Kun kaikki on hyvin pitkään, totumme siihen ja kaikesta hyvästä ympärillämme alkaa tulla itsestäänselvyys. Ei aikaakaan, kun se, mikä alun perin oli meille lahja, etu ja hyvä asia, on mielessämme muuttunut oikeudeksi. Oikeus taas muuttuu vaivihkaa vaatimukseksi, ja lakkaamme keskittymästä siihen, mitä meillä on. Alamme ajatella puutteita ja lopulta kiitollisuutemme katoaa.
RR: Aika vähän tässä elämässä noita itsestäänselvyyksiä on. Kansanviisaus pitää varmoina asioina vain veroja ja köyhän kuolemaa. Mielestäni ihmettely ja ihastelu on parempi asennoitumistapa elämään kuin kaiken pitäminen itsestäänselvyytenä. Minä olen kiitollinen siitä, että minulle opetettiin aikoinaan ruoka- ja iltarukous. Ne muistuttavat minua edelleenkin siitä, että en ole itseni oma enkä suinkaan itseriittoinen. Me ihmiset tarvitsemme toinen toisiamme joka päivä. Ja meidät on tarkoitettu palvelemaan toisiamme.
Kiitollisuus on taas se asenne, jolla otamme vastaan sitä hyvyyttä, jota Jumala tahtoo meille ja muille jakaa. Omassa elämässänikin on toistunut jatkuvasti tällainen kierre: Minä yritän tuon tuostakin väkertää kaikenlaista pienempää tai suurempaa viritelmää omin varoin, omassa varassani ja omaan varaani, mutta Jumala rikkoo kaikki suunnitelmani ja näyttää toisenlaisen tien. Välillä tällainen laiskanläksyttäminen suorastaan kiukuttaa meikäläistä. Tekee mieli kapinoida. Se on luvallista, mutta aika vähän (jos ollenkaan) siitä koskaan mitään hyötyä on ollut!
TH: Ihmiset, jotka ovat menettäneet eniten, ovat usein kaikkein kiitollisimpia. Kun joutuu luopumaan jostain tärkeästä, havahtuu ajattelemaan, mikä elämässä on merkityksellistä.
RR: Kaikkihan meiltä lopulta otetaan pois: Työ, terveys, omaisuus, läheiset ja rakkaat ihmiset. Lopulta henkikin. Minulla oli joskus nuoruudessani T-paita, jossa luki: LIFE IS HARD. AND THEN YOU DIE. Elämä on kovaa, ja sitten pitää vielä kuollakin…
Vissi ero on tietysti siinä, koemmeko, että meiltä otetaan väkisin kaikki pois vai annammeko kaiken pois vapaaehtoisesti. Tänä päivänä on jopa muodikasta vapaaehtoisesti luopua ylimääräisestä roinasta, joka meitä ympäröi. Tuntuu hullulta, että ihmiset tarvitsevat isoja asuntoja liiallisen tavarapaljoutensa säilyttämispaikoiksi. Voitaisiinko tässä lähestyä jopa vanhaa ihannetta: Kannan kaiken omaisuuteni mukanani?
Asenne tässäkin on ratkaisevin! Kiitollinen mieli on vastakohta katkeroituneelle mielelle. Jo opiskeluaikoinani törmäsin Kiitä sittenkin-periaatteeseen. Kyse on aivan paradoksaalisesta ideasta: Olivatpa olosuhteet elämässämme millaiset tahansa, aina on aihetta kiitokseen.
Masennuksen vallassa ollessaan uskonpuhdistaja Luther saattoi sanoa lähimmälle työtoverilleen Philipp Melanchthonille: ”Tule, Philipp, ruvetaan laulamaan ylistysvirsiä!” Ja katso: Ei miesten tarvinnut montakaan virttä veisata, kun mieliala oitis koheni. Luther perusteli kokemustaan näin: ”Perkele on murheen henki ja tekee ihmiset murheellisiksi, koska ei voi itse sietää iloa. Siksi hän pakeneekin musiikkia niin kauan kuin suinkin eikä pysähdy, kun lauletaan, varsinkin virsiä veisattaessa. Näin huojensi Daavid Saulin kiusauksia perkeleen häntä vaivatessa.”
TH: Meidän tulisi nöyrästi hyväksyä se, kun jotain pahaa tapahtuu. Vastoinkäymiset usein kasvattavat meitä ihmisinä, vaikka sitä on hetkessä vaikea huomata. Voimme itse valita, miten suhtaudumme vaikeuksiimme. Voimme joko katkeroitua ja muuttua kyynisiksi tai nöyrtyä ja kuunnella, mitä vaikeudet tahtovat meille opettaa. Kun hyväksyt vastoinkäymisesi, huomaat, mitä hyvää ne sinussa synnyttivät.
RR: Väitän, että Tommy tuossa puhuu ns. jälkiviisaudesta. Ei kukaan vastoinkäymisen kohdatessa ensimmäiseksi riemusta kiljuen huuda, että ”Ihanaa, juuri tätä opetusta minä juuri nyt tarvitsenkin!” Sören Kierkegaardin sanoin Elämää on elettävä eteenpäin, mutta sitä voi ymmärtää vain taaksepäin. Vasta jälkeenpäin voimme nähdä ja oivaltaa, mistä kaikessa oli kyse.
Suosittu ohje tätä nykyä sekin, että pyritään ottamaan asiat vastaan sellaisina kuin ne ovat. Ei kai kuitenkaan ole tarkoitus, että nostamme jatkossa kätemme aina antautumisen merkiksi ylös, jos ja kun elämä alkaa kohdella kaltoin? Voiko / pitääkö elämän merellä seilata pelkkänä ajopuuna? Eikö kuitenkin velvollisuuksiimme kuulu tehdä ero niitten asioitten välillä, joille voimme jotakin tehdä ja joihin emme voi millään tavalla vaikuttaa?
Mielestäni vastustamisen vastakohta ei ole nöyrtyminen vaan suostuminen johonkin. Suostun yhteistyöhön, en alistu enkä varsinkaan nöyrry siihen. Poliitikot ovat keksineet ruveta käyttämään valituksitulemisensa yhteydessä hokemaa Nöyräksi vetää. Ei, ei, nöyryys on itsetiedostamaton tila. Jos väität olevasi nöyrä, olet itse asiassa ihan kaikkea muuta! Sano mieluummin vaikka, että veteläksi vetää…
TH: Kuolemansairas ihminen on äärimmäinen esimerkki siitä, miten vastoinkäyminen kasvattaa ihmismieltä. Tieto omasta kuolemasta järkyttää, mutta asian käsiteltyään ja hyväksyttyään ihminen muuttuu. Hänessä alkaa näkyä valo. Kun omaiset tulevat lohduttamaan kuolevaa, hän lohduttaakin heitä. Se on ihmeellistä.
RR: Tällaisen kokemuksen sain jo nuorena pappina ollessani. Minua pelotti mennä sairaalaan katsomaan kuolinvuoteellaan makaavaa työtoveriani. Kun sitten lopulta rohkaistuin menemään, kuvittelin, että minun täytyy tätä syöpäsairasta jotenkin lohduttaa tai rohkaista. Ei minulla äkkiä ollutkaan mitään sanottavaa, vaan purskahdin lohduttomaan itkuun. Kuoleva lohduttikin minua laittamalla oman kätensä käteni päälle. Hän vain katsoi minua kyynelsilmin, sillä hän ei enää pystynyt puhumaan. Hänen kipunsa olivat kovat, mutta kipulääkettä hän sai tiuhaan tahtiin.
Kuolema ikään kuin vaani jo siinä huoneessa, sen läsnäolo oli ilmeinen. En osannut muuta kuin sanattomasti rukoilla työtoverini puolesta. Hyvää taivasmatkaakin olisin toivottanut, mutta kun en saanut suustani tulemaan sanan sanaa. Seuraavana aamuna työtoverini kaikki maalliset tuskat olivat poissa.
TH: Jos vastustat sitä, mitä sinulle tapahtuu, luot elämääsi kärsimystä. Kiitollisuus on kykyä olla läsnä. Jos et voi elää tässä hetkessä, et voi myöskään olla oma itsesi. Yksi tärkeimmistä kysymyksistä on, pidämmekö maailmaa hyväntahtoisena vai pahantahtoisena. Kysymys tarkoittaa perimmiltään sitä, elämmekö pelossa vai rakkaudessa.
RR: ” Jos vastustat sitä, mitä sinulle tapahtuu, luot elämääsi kärsimystä.” Tämä ajatus itse tehdystä kärsimyksestä on keskeinen zen-buddhalaisuudessa. Se on yhtä epäkristillinen kuin lause Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat. Kumpaakaan ideaa ei Raamatusta löydy. Kristillisyyttä sen sijaan on, että me saamme heittää Herramme päälle kaikki ne asiat, jotka meitä tällä hetkellä syystä tai toisesta painavat tai ahdistavat. Hän ottaa meidän taakkamme kantaakseen ja lahjoittaa meille levon ja rauhan. Hän on kanssamme joka päivä ja pitää meistä huolta. Pelkoa ei rakkaudessa ole.
TH: Pelossa elävä on vakuuttunut siitä, että maailma on pahantahtoinen ja näkee ympäröivät ihmiset uhkana. Ihminen, joka näkee maailman hyväntahtoisena, saa sen myötä luvan olla oma itsensä. Hän kokee olevansa riittävä ja hyvä eikä hänen tarvitse osoittaa muille olevansa jotain muuta kuin on. Silloin voi myös tehdä virheitä ja olla keskeneräinen. Ja kiitollinen.
RR: Asennekysymykseen tullaan tässä taas. Stoalaisen ajattelun mukaan meitä ei niinkään hämmennä ympärillämme tapahtuvat asiat vaan se, mitä niistä ajattelemme.
Suosittua on myös puhe kahdesta sisällämme olevasta koirasta, toinen hyvä, toinen paha. Kumpi voittaa? Tietenkin se, jota me ruokimme ajatuksin, sanoin ja teoin. Se toinen kuolee nälkään.
Itse en ole erityisen ihastunut ajatukseen siitä, että me voisimme itse julistaa itsellemme synninpäästön. Lutherkin tunsi ajatuksen, että surullinen sydän näkee kaiken synkkänä, mutta iloinen sydän kaiken valoisana. Ei hän kuitenkaan julistanut omavanhurskauttamisoppia, vaan sanoi, että Jumala vanhurskauttaa syntisen. Minusta tämä on hyvä työnjako, johon ei tarvita muutoksia. Armo tulee itsemme ulkopuolelta, se ei tule sisäpuoleltamme.
* * * * * * * *
PS: Tommy Hellsten antoi nyt puheena olevan haastattelun 24.5.17. Hänen Carita-vaimonsa kuoli aivan yllättäen alle kaksi viikkoa myöhemmin, helluntaina 4.6.17. Siunausta ja voimia sinulle, Tommy.
Tässä Kodin kuvalehden haastattelu kokonaisuudessaan:
Kiitos paljon, hyviä ajatuksia… Armo tulee tosiaan meidän ulkopuolelta ja kasvattaa meitä. Kun elämässä oppii sietämään kohdilleen sattuvaa kärsimystä (sillä ylämäkeä tulee varmasti kaikille), niin kaikki muu sujuu sitten myötämäkeen.
Vanhemmiten tasamaan kokee siunaukseksi…
”Herra katsoo alas taivaasta, näkee kaikki ihmislapset; asumuksestaan, valtaistuimeltaan hän katselee kaikkia maan asukkaita, hän, joka on luonut kaikkien heidän sydämensä, joka tarkkaa kaikkia heidän tekojansa.
Ei kuningas voita paljolla väellänsä, ei sankari pelastu suurella voimallansa.
Turha on sotaratsu auttajaksi, ei pelasta sen suuri väkevyys.
Katso, Herran silmä valvoo niitä, jotka häntä pelkäävät ja panevat toivonsa hänen laupeuteensa, pelastaaksensa heidän sielunsa kuolemasta, elättääksensä heitä nälän aikana.
Meidän sielumme odottaa Herraa, hän on meidän apumme ja kilpemme.
Sillä hänessä iloitsee meidän sydämemme, me turvaamme hänen pyhään nimeensä.
Sinun armosi, Herra, olkoon meidän päällämme, niinkuin me panemme toivomme sinuun. Ps.33:13-22
Totta, Ismo: Sietäminen on varsin hyvä termi myös. Kaikkien ihmisten kanssa emme varmasti tule juttuun, mutta voisimme toki yrittää edes sietää toisiamme. Monia asioita pidetään suorastaan sietämättöminä, mutta jos sitä sietokykyä voisi vähän reenata…?
Jep, ja itsensä sietäminen on myös armoa. Suurta armoa, voi kun sais riisuttua kaiken kuonan ja raadollisuuden sielustaan…
Ismo: Simul iustus et peccator pitää kutinsa tässä maailmassa loppuun asti. Ollaan samaan aikaan pyhiä ja pahoja, armahdettuja syntisiä. Ja sitä blogissa mainitsemaani koiratappelua käydään sisällämme joka päivä…
Jos nuo Hellstenin repliikit ovat aitoja, niin ihmettelempä millainen terapeutti hän on? Jos terapeutiksi itseään kutsuvalla ei ole tunnetta siitä mitä elämän vastoinkäymiset ja onnettomuudet tekevät ihmisille niin hän on kyllä väärällä alalla.
On olemssa tuollaisia ns ”Wellness couch” henkilöitä jotka luulevat että ihmiset voivat nostaa itsensä tukastaan ( jos sellaista on) depression suosta. Sellaiseen porukkan hän sopisi, kun niiden sanoma on että jos vain opit ajattelemaan myönteisesti, niin kaikki ongelmat osottautuivat asennekysymyksisksi. Todellisia ongelmia kun maailmassa ei ole.
Itsensäpettäminen ja totuutta silmmiin katsomisen välttäminen ei ole terapiaa. Aikoinaan hän teki päivastoin Virtahepo-jutullaan. Kehoitti katsomaan totuutta silmiin. Mitä nyt on tapahtunut sellaista että siitä pitäisi luopua?
En muuten reagoisi, mutta jos julkisesti saarnaa valheoppeja niin apologetia elämän tosiasioiden puolesta on paikallaan.
Markku: Tekstin lopussa on linkki kyseiseen haastatteluun.
Täytyy muistaa, ettei TERAPEUTTI ole Suomessa suojattu virkanimike toisin kuin esim. psykoterapeutti.
Olisikohan Ruttopuiston terapeutti hienompi taiteilijanimi kuin Ruttopuiston rovasti?
Ruttopuiston terapeutti kalskahtaa onomatopoetisesti paremmin . Se olisi myös vähemmän pelottava ja luokseenkutsuva titteli. Kokeile mikä suussa maistuu parhaalta.
Kovaa puhetta Hellsteniltä. En menisi julistamaan tällaista sanomaa esim niille jotka vaikkapa sodissa, luonnonmullistuksissa ynnä muissa olosuhteissa ovat menettäneet kaiken.
Sari: Varmasti siinä Virtahepo olohuoneessa-jutussa rankka konfrontaatio alkoholiasioissa oli ihan paikallaan, mutta ei se tyyli kaikkeen vuorovaikutukseen todellakaan sovi.
Viime vuonna Kirjapaja kustansi Hellstenin kirjan Tähän olen tullut, kirja merkityksen löytämisestä. Siinä Hellsten kertoo mm. näin: ”Olen työskennellyt terapeuttina, mentorina, kouluttajana ja luennoitsijana kohta 40 vuotta. Olen nähnyt, mitä ihmisessä on ja mihin hän kykenee, niin hyvässä kuin pahassa. Yksi keskeisimpiä oppimiani asioita on, että ihminen toteuttaa sitä, mitä hän ei tiedosta. Joka ei halua käsitellä menneisyyttää, elää siinä.”
On ihan totta, että ”terapian” nimissä ei kenelläkään ole oikeutta yrittää tunkeutua toisen ihmisen pään sisään. Eihän kukkoakaan saa käskien laulamaan.
Nämä Hellstenin kaltaiset ’terapeutit’ ovat psykoterapialle yhtä läheistä sukua kuin ’menestyksen teologia’ teologialle.
Kiitos blogista RR!
Markku Hirn sen sanoi, mitä minullakin on mielessä liikkunut. Olen usein hämmästellyt sitä, kuinka kritiikittömästi Kirjapaja näyttää kustantavan Hellstenin kirjoja – enkä ole ainut hämmästelijä.
Hyvä Jorma H,
Etkö kannatakaan liberaaleja ajatuksia eli jokaisen vapautta tehdä ja sanoa mitä haluaa? Eikä ”sateenkaari-ideologiasia” hyväksykään kaikkea vapautta?
Miksi oletat ’sateenkaari-ideologian’ olevan ’kaikkien vapauksien’ hyväksymistä? Ihmisarvon ja oikeudenmukaisuuden kannattaminen on pikemminkin ’kaikkien vapauksien’ kriittistä arviointia ja vastuullista rajoittamista.
Jari H., ole hyvä ja pysy asiassa. Jorman kommentti oli asiallinen. En tahdo, että sivullani maksellaan blogin aiheeseen liittymättömiä tai muitakaan vanhoja kalavelkoja. Tämä sivu ei ole luonteeltaan kaunakirjallista lajia.