Piispaksi tullaan elämällä kirkollinen elämä – ainakin vielä toistaiseksi.
*
Suomessa on vuosikymmenten varrella ilmestynyt kirjoja, joissa papit kertovat matkastaan pappeuteen, sekä kirjoja, joissa tavalliset ihmiset ja julkkikset kertovat hengellisestä tiestään. Jaakko Heinimäen toimittama Piispanpolku 10 on näiden kahden lähestymistavan sekoitus.
Kirjan nimi viittaa piispojen lukumäärään. He, yhdeksän miestä ja yksi nainen, kertovat hengellisestä kasvustaan, kukin omalla tavallaan ja tyylillään. Se, että he ovat pappeja ja piispoja ei ole pääasia, mutta se märittelee heidät, sillä muuten he eivät olisi mukana kirjassa.
Lukija joutuu hieromaan silmiään. Kovin samanlainen piispojen joukko taustoiltaan ja kirkolliselta näkemykseltään on. Iltarukous, pyhäkoulu, seurakunnan kerhot, rippikoulu, isosena toiminen, hengellisten asioiden pohdinnat, erilaisten herätysliikkeiden ja teologisten painotusten havainnointi ja puntarointi jo nuorena ovat nykypiispojemme yhteisiä ominaisuuksia.
Nykypiispojen joukossa ei ole ketään, joka olisi tehnyt muuta kuin kirkollista uraa. Muutamalla on opintoja teologian ohella kirjallisuudesta. Systemaattinen teologia on hallitseva opintosuunta. Tapio Luoman ansioluettelossa on opiskeluajoilta erikoisuus, Yleisradion kuuluttaja 1986–87.
Teologisia hifistelyjä siivilöivä lukutapa tuottaa enemmän eroja piispojen välille, joskaan mullistavia vastakkainasetteluja ei ole silloinkaan tarjolla.
*
Piispojen kirjoituksista ehkä hieman yllättäen kaikkein paljastavin on arkkipiispa Kari Mäkisen osuus. Tekstin luettuaan ymmärtää, miksi Mäkinen on sellainen kuin on, pohdiskeleva, julkisuudessa hieman vaivautuneen oloinen, pikakannanottoja välttelevä.
Mäkinen kirjoittaa: ”Yhä vähempi tuntuu merkitykselliseltä… Yritän vain kirkossa ja yhteiskunnassa pitää avoinna hengitysreikiä, joista voi hengittää luottamuksen ja oikeuden syvää henkeä. Että ihmiselle olisi tilaa ja olisi tilaa niille, jotka vielä innostuvat ja jaksavat enemmän kuin minä.”
Arkkipiispa Mäkisestä piirtyy vaikutelma syvällisenä ja viisaana miehenä, joka ymmärtää elämää mutta tarkkailee sitä mieluiten hieman sivusta.
Mäkinen sanoo olevansa varovainen uskonnollisen kielen käyttämisessä, sillä hän ei ole koskaan tuntenut uskonnollista puheenpartta äidinkielekseen. Pappiloiden ja herätysliikkeiden kasvatit puhuvat kristinuskoa luontevasti, muiden on se opeteltava niin kuin opetellaan vieras kieli.
”Vierauteni uskonnollisen kielen maailmassa auttoi minua ymmärtämään jotain uskonnollisesta vaikenemisesta”, Mäkinen kirjoittaa.
*
Piispat eivät muutoinkaan ole hirveän värikästä joukkoa.
Tätä asennetta kuvastaa Seppo Häkkinen. ”Hengellinen tieni on kasvuprosessi: usko on aina kuulunut luonnollisena osana elämääni. Sitä voisi kuvata tavalliseksi, arkiseksi, jonkun mielestä ehkä liiankin silotelluksi uskon tieksi. Hengelliseen elämääni ei sisälly suurta dramatiikkaa eikä murroksia, vaikka siinä on ollut tummia ja kirkkaita sävyjä. Ne kuuluivat elämään.”
Työuriltaan ”erikoisimmat” piispat lienevät kurssitoverit Irja Askola ja Kaarlo Kalliala. Kumpikin on työskennellyt useamman vuoden ulkomailla, Askola Euroopan kirkkojen neuvostossa ja Kalliala Merimieskirkossa.
*
Piispaksi tullaan elämällä kirkollinen elämä. Enää yliopiston professorit eivät siirry automaattisesti piispoiksi. Monilla nykypiispoista on silti uraa myös yliopistossa. Lisäksi piispaksi pääsyä saattaa helpottaa kotiseutuetu. Piispa on usein hiippakunnan oma kasvatti.
Toisaalta piispa on ammatti, johon pyrkiminen on hankalaa. Kirjan teksteissä piispanvaali sivuutetaan lyhyellä maininnalla tai se ohitetaan kokonaan. Piispuus ei ole Se Suuri Juttu, vaan se nähdään pappeuden ja kirkon palvelemisen jatkumona. Nöyrää ja kunnioitettavaa, ehkä hivenen hurskastelevaa ja ahdistavaakin. Ihminen on hierarkian huipulla, eikä se muka ole mitään.
Piispoille on luonteenomaista – jo roolinkin velvoittamana – hakea yhteisiä maastoja, välttää ääriajattelua ja leimautumista mihinkään kuppikuntaan. Jari Jolkkonen tunnustautuu lähinnä postliberaaliksi, mikä tarkoittaa, että hän hylkää fundamentalistisen ja liberaalin tavan lähestyä Raamattua ja ylipäätään kristinuskoa.
Postliberaali ajattelu on hankalasta nimestään huolimatta lempeä ja fiksu yritys antaa kristinuskolle tilaa olla ja hengittää omilla ehdoillaan nykyajassa.
Vaikka useammalla piispalla on kokemuksia herätyskristillisyydestä, kukaan ei ehdoitta liputa sen puolesta.
”Koko uskoontulo ja Jumalan armon kokemusta painottava julistus alkoi näyttäytyä pinnalliselta ja ihmiskeskeiseltä. En halunnut kieppua itseni ympärillä ja etsiä sielustani riittävää katumusta ja kääntymystä…”, kirjoittaa Matti Repo.
*
Nykypiispat ovat eläneet nuoruutensa 1960-, -70- ja -80-luvuilla. Yliopiston opettajista eniten tulevat Piispanpolku 10:ssä mainituiksi professorit Tuomo Mannermaa ja Seppo A. Teinonen. Ensin mainittu Luther-tutkimuksensa, jälkimmäinen laaja-alaisen katolisen teologian tuntemuksen vuoksi.
Piispat ovat lukeneita miehiä ja naisia, ja he seuraavat keskivertoa seurakuntapappia tarkemmin teologista keskustelua maailmalla. Monille opintoihin, erityisesti väitöskirjaan liittynyt studeeraus on ollut myös hengellisten oivallusten lähde.
Koska Piispanpolku 10:ssä on kyse luterilaisten piispojen hengellisestä tiestä, korostuu – yllätys, yllätys – kasteen merkitys kaikenkantavana hengellisyyden pohjavirtana.
Samuel Salmen kirjoituksessa on alaotsikko Päivä joka muutti elämäni. Kyseessä on 31.3.1951. Silloin pappisisä kastoi nuorimman poikansa Samuel Johanneksen, josta puoli vuosisataa myöhemmin tuli pohjoisen hiippakunnan piispa.
Kaikkineen Piispanpolku 10 on oivallinen ajankuva kirkon johdon sielunmaisemasta. Se on syvästi kirkollinen.
Jaakko Heinimäki (toim.): Piispanpolku 10. Hengellisiä matkakertomuksia. Kirjapaja 2015. 300s.
Julkaistu Kotimaassa 15.10.
Björn Vikströmin piispanvihkimyksestä Porvoon tuomiokirkossa marraskuussa 2009. Kuva: Olli Seppälä
Olen kuullut jonkin sanovan, ettei piispan virkaan pyritä. Sehän annetaan. Tässä antamisessahan on tietysti omat vivahteensa. Aikanaan Tampereen hiippakunnassa oli myös piispa hakusessa. Ehdokkaana oli myös kansansuosikki. Hän vaikutti jo lähes itsevarmalta voittajalta. Muistutin pienellä vinkillä, ettei sitä virkaa ratkaisen kansa, vaan äänioikeutetut ja heille kannattaa osoittaa kampanjansa. Siis pientä peliä siinäkin on, kai sitä on turhaa kieltää.
Lauri. Olen saanut seurata valitun piispan valitsijayhdistyksen muodostumista kovin läheltä, kun nimien kerääjä valitsijayhdistykseen istui kodissamme ja enemmän kuin keskustelimme aiheesta lämpimästi. ”Kansan suosikki” ei ollut lainkaan meidän perheen suosikki, koska tunsimme hänet ”liian hyvin”.
Täytyypä lukea tämä kirja, herätitte mielenkiinnon.
Vertaistuen vetovoimaa kannattaisi kirkossakin enemmän hyödyntää osana julkista johtajuutta. Liian usein messu toimitetaan toisille teologeille. Kansan syvät rivit vieroksuvat hepreaa. Mutta – useimmat ihmiset tuntevat yhä myötätuntoa kolhittuja ja langenneita kohtaan. Kertooko kirja, miksi Jeesus ja esimerkiksi syntien sovitus on tullut piispoillekin rakkaaksi? Osaavatko he nimetä omia syntejään?
Arvokkuus yhdistyy yhä harvemmin teennäiseen pönöttämiseen – onneksi. Piispojen arvovalta tuskin vaarantuisi, jos he olisivat ”Sanan alla” kilvoittelevia, pohdiskelevia, hengellisiä ohjaajia – ja silti avoimen haavoittuvaisia ihmisiä.
Jos piispat paljastavat jatkossakin lähinnä meriittinsä, voisivatko he paimenina rohkaista alaisiaan kertomaan, miltä kaikelta he ovat pelastuneet? Kuinka moni syrjäytynyt on saanut kuntoutua kirkon helmassa ja lopulta päätyä jopa kirkon työntekijäksi – jos ei aivan piispaksi? Aikamoisen oppikoulun apostolitkin kävivät läpi. Missä muussa työpaikassa tällainen kasvu on mahdollista?
Risto Rautkoskella on kummallinen tapa heittää perustelemattomia lausuntojaan jonkinlaisina totuuksina, siis sellaisina jotka poikkeavat hänen kaikkitietävyytensä ja kummallisen uskonsa linjasta. Tässä muutamia esimerkkejä:
1. Raamattu on kristillisen elämän perusta, mutta valitettavaksi Sana ei ole tullut lihaksi eli toiminnan ohjeeksi ja noudatettavaksi tavalliselle seurakuntalaiselle.
2. Oliko Mooses “paha Pohjan akka”, kun hän pani kansan tottelemaan Jumalan käskyä? Hän ajoi voimalla ja rohkeudella Jumalan tahtoa!
3. Pitääkö nyt piispan ajaa Jumalan tahdon sijasta ihmisten tahtoa
Tässä vastaukset:
1. Seurakuntapappinakin monia vuosia toimineena voin vakuuttaa, että Sana on tullut lihaksi ”tavallisille” seurakuntalaisillekin. Mitä vikaa taviksissa on, he elävät, iloitsevat, surevat ja kuolevat elämässään Jumalan lapsina epäonnistuen ja onnistuen ja aina armon ja Jumalan rakkauden alla. Kaikki eivät ole uskon sankareita, mutta Jumalan lapsia sittenkin. Tätä on usko Jeesukseen, kristinusko, nääs.
2. Mooses oli ihan oikea Louhi, hänen inkarnaatiota tarvitaan nimenomaan pimeään Pohjolaan.
3. Suomen piispat ajavat Jumalan tahtoa, uskon sankareina esiintyvät taas omaa erinomaisuuttaan ja luulottelemaansa uskonvahvuuttaan, joka ei päde tosi elämässä.
Hannu Kilpeläinen.
1. Tavallisena seurakuntalaisena ja hetki sitten kadulla kohtaamani eläkeläispapin kanssa keskusteltuani voin vakuuttaa, ettei sana ole tullut ihmisten tietoon ja opiksi eikä noudatettavaksi kaikilta osin. Kovin heikko on monen seurakuntalaisen Raamatun tuntemus ja siksi Sana ei asu kuin osin ja pienessä joukossa seurakuntalaisia. Suomessa tarvitaan lisää Lutherinkin peräänkuuluttamaa Raamatun opetusta. Kuinka monta prosenttia isistä opettaa Raamattua kodissaan – tiedätkö sen?
Kirkkokansa on kovin pieni joukko suhteessa koko seurakuntaan. Kovin pieni joukko seurakuntalaisista osaa edelleen opettaa sanaa ja voisi siihen saada auktorisoinnin papeilta tai on saanut saarnaluvan piispalta.
Elävän veden virrat pulppuavat kovin harvasta seurakuntalaisesta.
Enemmän on mykkiä ja hiljaisia seurakuntalaisia, kun puhutaan tai pitäisi puhua Herran sanasta. Ketkä ovat kouluttaneet seurakuntalaisista vaikenevia?
2. Moosesta ja totuuden julistajaa todellakin tarvittaisiin tänne pohjolaan.
3. Kun olen haastanut kirjallisestikin joukkoa piispoja sekä yksittäisiä puhumaan julkisuuteen Sanan totuudesta, joka seisoo Raamatussa, niin verukkeita puhumisesta vaikenemiseen tulee ikävällä tavalla eikä rohkeutta lausua totuutta selkeästi näytä olevan. Jatkan rukoilua Raamattuherätyksen puolesta.
Herra armahda Suomen kansaa ja anna sille rohkeita Sanan julistajia. Käännä totuuden tielle heidät, jotka nyt pelosta vaikenevat!
Johanneksen evankeliumin alussa on tämäkin ajatus: ”Lain välitti Mooses, armon ja totuuden toi Jeesus Kristus.” Mooseksen laki ei siis ollut totuus eikä sen opettaminen siis ole totuuden julistamista.
Hyvä herra Rautkoski. Perustelunne siitä ettei ”sana ole tullut ihmisten tietoon” ovat kovin heppoisia. Minäkin olen kadulla tavannut monia eläkeläispappeja ja muita tavallisia seurakuntalaisia. Enpä ole tuollaisia huolia heidän suustaan kuullut. Raamatun tuntemuksen asettaminen ihiselämän ja uskon mittariksi on aikalailla farisealaista tyhjänhokemista. Suomalaisten 90 prosenttinen enemmistö on käynyt elämässään läpi koulun uskonnonopetuksen, rippikoulun ja sitä edeltävän päiväkerho- pyhäkoulu- jne prässin ja ovat raamatuntuntemuksessaan kyllä riittävällä tasolla pystymään elävänsä oikeaa ihmiselämää. Ei usko ole kirjaimen noudattamista, sääntöja, tuomitsemista ja omaa erinomaisuuttaan toitottavaa elämäntapaa tai ihmisen tietämykseen perustuvaa, vaan Jumalan rakkauden ja armon alaisuutta. Jos sellaista piispoilta olette vaatinut, en yhtään ihmettele, että he vaikenevat samalla tavalla kuin esim. minä katusaarnaajan ja
-tuomitsijan hyökkäyksiin. Mistä ihmeestä te tiedätte – ja sen Jumalallekin ilmoitatte – että piispat vaikenevat pelosta? Ilmeisesti kaikkivoipa Jumalakin vaikenee teille, koska ei ole piispoja ”totuutenne” tielle saattanut.
En voi käsittää, mitä tuomiontorvenne toitottaa.
Hyvä Herra Kilpeläinen:
Oletteko lukeneet ja kuulleet kalliolle tai tien sivuun tippuvista siemenistä, joita on kylvetty mm. rippikoulun Raamatun peruskurssilla. Kuinka moni rippikoulun käyneistä tunnustaa uskoaan 10 vuoden kuluttua rippikoulusta, jos ovat nykyajan tavallisia nuoria aikuisia? Mikä kaikki on tappanut siemenen ja mikä sitä kasvattaa. Seurakuntayhteys puuttuu pääosilta nuoria aikuisia eikä sana ole elävä heidän elämässään.
Ikävää, että ummistatte silmänne (tai olette sokea) tältä opetuksen ja seurakuntayhteyden tarpeelta ja suorastaan hätähuudoltani. Raamattuja ja UT:ta kyllä on kodeissa, mutta sana ei ole tullut asumaan suomalaisiin ihmisiin eläväksi elämäksi. Herra Kilpeläinen olen murheellinen mielipiteistänne pappina ja pidän niitä suorastaan vastuuttomina ihmisten pelastuksen suhteen. Usko Jeesukseen pelastaa! Kannattaa kysyä, kuinka moni seurakunnassa uskoo Jeesukseen pelastajana ja sen tunnustaa ihmisten edessä!
Ihanteista ei pidä tehdä vähimmäisvaatimuksia. Risto Rautkosken murheen aiheet ovat todellisia, mutta ei niille mitään mahda niitä kauhistelemalla. Kristittynä kasvaminen vie aikansa, samoin kristityksi kasvattaminen. Kärsimättömyydestä ei ole apua. Kärsivällisyys on tarpeen.
Rautkoski: ”Oletteko lukeneet ja kuulleet”
Herra Rautkoski
Rakasta äidinkieltäni kaikkialla vaalimaan pyrkivänä ihmisenä katson aiheelliseksi ilmoittaa Teille, että teitittelyssä verbin perfekti- ja pluskvamperfekti- muotojen yhteydessä persoonapronomini on yksikössä. Siis esimerkiksi: ”Oletteko lukenut tai kuullut.”
Tähän on ansiokkaasti puuttunut jopa eduskuntamme puhemies.
Eipä minulla muuta.
Minusta pienoisevankeliumi ja rakkauden kaksoiskäsky ja niiden elämäänsä soveltaminen ja noudattaminen riittävät ihmiselle, joka tekee paljon työtä ja sen lisäksi vapaaehtoistyötä ja hoitaa perheensä. Eikö siinä Sana tule lihaksi? Näin olen ymmärtänyt ja näillä kilvoitellut keskeneräisenä jo yli 70 vuotta. Olenko siis tyystin väärässä?
Näin juuri. Jokainen kantaa oman leiviskänsä, jos nyt sallitaan näin ’kaanaankielinen’ ilmaisu.
Ja käyttääkseni hra Heinilän kieltä ’autuas teologian tohtori Kilpeläinen’ puhuu jälleen kerran asiaa.
May.
Valitettavasti noin helppoa ei Raamatun opetuksen omaksuminen ole. Jeesus käski opettaa kaiken, mitä hän opetti ja opettaa vielä sitä noudattamaankin. Matteus 28:20. Usko Sanaan, joka tuli lihaksi on tärkeää, vaikka Jeesus tiivisti opetuksensa rakkauden kaksoiskäskyyn. Jotta ymmärtää mistä on kyse, niin tarvitaan Jeesuksen opetusten oppiminen ja haasteena on oppia se niin, että voi toisillekin opettaa kuten Luther haastoi opetuksissaan ainakin meitä miehiä. Nyt tuo taitaa koskea myös naisia.
May-Roth Edelman, Seija Rantanen
Käsittääkseni olette ymmärtäneet Raamatun sanan aivan oikein ja riittävästi. Ja vieläpä ylittäneett yli tarvittavan – jos nyt armon alla elävälle jotain rajaa laitetaan. Sana tulee lihaksi siellä missä nähdään lähimmäinen Kristuksen hahmossa. Jotkut vain koettavat laittaa sellaisia taakkoja ihmisten päälle, joita eivät itsekään ole valmiita kantamaan. Tämä tarkoittaa sitä, että kristittynä eläminen on luottamista yksin Jumalan pelastussuunnitelmaan, Kristuksen rakkauteen ja armahtavuuteen. Harhapolulla kulkeva yrittää kääntää kaiken ihmiseen, hänen kilvoitteluunsa, kykyihinsä ja uskoon. Tämä kaikki on vajavaista.
Hannu Kilpeläinen
Mihin pappia tarvitaan, jos tuo Jeesuksen opetusten oppiminen on noin helppoa ja tiivistä? Edellä lausuin oman kantani May-Rothille.
Hannu Kilpeläinen :”Sana tulee lihaksi siellä missä nähdään lähimmäinen Kristuksen hahmossa. Jotkut vain koettavat laittaa sellaisia taakkoja ihmisten päälle, joita eivät itsekään ole valmiita kantamaan.”
Kuuleha sie karjalaiste evakkoje pappi. Eiks papinkii ois hyvä kirjottaa liittosa etusivulle jottai kaunista vaik ikkuisuutee viittaavaa allaolevalta sivulta vahvennetulla kirjotetusta asiasta? Tää on just sellane juttu, jota ainakaa mie en oo valmis kantamaa.
http://www.karjalanliitto.fi/index.phtml?s=2594
Tuula Hölttä, asia vie kyllä sivuun piispa aiheesta, mutta kysyn vähän ihmeissäni, mitä odotat minun kirjoittavan Lahden Torkkelin killan sivulle, jäsenmaksuasiastako?
Pahoittelut ilmeisesti närkästystä aiheuttaneesta off-topic -asiasta, jossa ohitin piispa-aiheen. Se johtuu siitä, että mielestäni piispaksi tullaan vain apostolisen suksession kautta. Olen toivonut, että Karjalan Liitto kiittäisi jollakin tavalla kotisivullaan tuonilmaisiin siirtyneen intendentti Lankisen elämäntyötä. Itse en voi sitä tehdä, koska en ole Karjalan Liiton enkä minkään muunkaan asiaan liittyvän yhdistyksen jäsen. Lahti oli viipurilaisten evakkojen määränpää ja Lahdessa asuvana pidin asian muistamista tärkeänä.
https://www.youtube.com/watch?v=34Sph_XoXj0.
Hannu Kilpeläinen :”mitä odotat minun kirjoittavan Lahden Torkkelin killan sivulle,”
Ei ko mie aattelein, ett sie kirjottasit Karjalan Liiton kotisivulle muistosanat intendentti Juha Lankisen muistoks. Lapsha hääkii ol, ku joutu soan tähe jättämää kotkaupunkisa Viipurin, jonka hyväks hää sit elämäntyösä tek.
No jopas! Keskustelu heittelehtii. Kannattaa kysyä, kuinka kahdenkeskiseksi ja aiheesta sivuun kannattaa keskustelu viedä. Ulkopuolisen silmiin se alkaa tuntua – niinpä – ulkopuolisuutta lisäävältä.
Keskustelujen tarkoitus on lisätä ymmärrystä, ei ymmälläoloa.
On palstoja (verkkoyhteisöjä), joissa jokainen vähänkin asian sivuun vetävä kommentti lentää pois kuin leppäkeihäs. Asiasta saa vääntää ja kovaakin, mutta ei silloinkaan henkilökohtaiseksi äityen tai trollimaista mäkätystä pitäen.
Olli Seppälä :”On palstoja (verkkoyhteisöjä), joissa jokainen vähänkin asian sivuun vetävä kommentti lentää pois kuin leppäkeihäs. Asiasta saa vääntää ja kovaakin, mutta ei silloinkaan henkilökohtaiseksi äityen tai trollimaista mäkätystä pitäen.”
Pahoittelut blogin asian sivuun viemisestä. En ole ollenkaan pahoillani, jos poistat blogin aiheeseen liittymättömät kommenttini.