[Liisa Tuovinen:] Kun tulen kirkkoon, tuon sinne elämän todellisuuteni. Tuon ilon ja kiitollisuuden jostain mitä on, tuon toivoni ja odotukseni, luottamukseni tai epäilykseni. Tuon myös taakkani. Mitä ne ovat ja mitä niille tapahtuu. Joskus kauan sitten eräs seurakuntalainen kuvasi kokemustaan papin luona käynneistään. ”Täällä taakkani on purettu ja lastattu uudelleen niin että jaksan sen kantaa”. Voiko näin tapahtua jumalanpalveluksessa? Miten todellisuuteni siellä otetaan vastaan, puetaanko sitä sanoiksi?
Ajattelen että meillä tulisi olla mahdollisuus jättää taakkamme alttarille. Ehkä osa siitä voisi jäädäkin pois, sehän on armon salaisuus, osa ainakin uudelleen pakattuna olisi helpompi kantaa.
Mitä ne taakat ovat? Osa on pelkoa, ehkä omaa elämääni tai tärkeimpien ihmisteni elämää uhkaa sairaus, puute, kohtuuton tilanne. Maailman elämä on myös täynnä uhkia todellista vaaraa. Osa taakoistani on surua kaikesta siitä mitä olen menettänyt, joutunut antamaan pois, surua epäonnistumisesta ehkä tulevaisuuden ja toivon katoamisesta. Osa on suuttumusta, ehkä jopa katkeruutta vääryydestä tai pahasta jota olen joutunut kokemaan. Voinko antaa anteeksi, löytää sovintoa mielenrauhaa silloinkin kun syyllinen ei pyydä minulta anteeksi, ei edes tunnusta tekoaan. Osa taakastani on häpeää jotain mitä on kaatunut päälleni ilman omaa osuuttani siihen. Olen vain jäänyt sen alle, se on syntymässä annettua. Häpeä liittyy oleellisesti olemisen tasoon, ei tekoihin. Häpeää ei voi antaa anteeksi, (ei voi ’saada anteeksi’ sitä että on syntynyt, tai että on tyttö, tai värisokea tai köyhästä kodista…) sitä voi vain auttaa kantamaan.
Osa taakastani on sitten myös syyllisyyttä. Vain sitä puhutellaan kun tulen kirkkoon. Syyllisyys on todellista. On tilanteita, joissa voin valita ja olen valinnut väärin. Olen yrittänyt jotain ja epäonnistunut. Se täyttää minut surulla. Olen tehnyt jotain ymmärtämättä seurauksia itseni ja toisen osalta. Se myös täyttää surulla ja usein seurausten pelolla. Olen ehkä myös tietoisesti halunnut vahingoittaa, maksaa takaisin, olla välittämättä… Voinko nähdä tämän kaiken, katua, etsiä ulospääsyä. Autetaanko minua siihen sanoilla?
Syyllisyys on myös osallisuutta kaikkeen siihen raskaaseen mitä maailmassa on niin paljon. On loputtomasti ihmisen, eläimen, luonnon kärsimystä. kyvyttömyyttä välittää, auttaa, kyvyttömyyttä sanoutua irti väkivallasta. En ole vastuussa siitä ja kuitenkin olen. Olen osa tätä ihmiskuntaa joka epäonnistuu ja turvautuu huonoihin vaihtoehtoihin. On tärkeätä että myös tähän liittyvä ahdistus saa sanallisen ilmaisun.
Tahto on salaperäinen ja todellinen osa ihmistä. Tahdon yli ei voi kävellä. ”Tahdotko tulla terveeksi”, kysyi Jeesus. ”Mitä tahdot että tekisin sinulle?” Miksi synnintunnustusteksteissä niin usein välittyy käsitys siitä että oma tahto on jo sinänsä jotain pahaa. Miksei Jumala voisi kutsua meitä tahtomme kautta yhtä hyvin kuin havaintojemme, tunteittemme tai ajatustemme kautta?
On myös syyllisyyttä joka ei ole todellisesti syyllisyyttä eikä siitä saa käyttää sitä nimeä. En voi vaikuttaa kaikkeen vaikka haluaisin, en voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Vakavin on kuitenkin se vastuu, mikä meillä on syyllisyysopetuksessa, siis myös kirkon synnintunnustusteksteissä, suhteessa lapsiin. Pahimmillaan siitä ei voi käyttää lievempää nimitystä kuin mielenterveysrikos.
Lapsihan yrittää aina selviytyä ja turvallistaa jotenkin olonsa. Lapsi yrittää ilahduttaa vanhempiaan ettei tarvitsisi pelätä, rauhoittaa jos he ovat vihaisia ja vaarallisen tuntuisia, ettei mitään pahempaa tapahtuisi. Kun hän epäonnistuu hän pitää sitä omana vikanaan. Kun häntä kohdellaan kylmästi, väkivaltaisesti tai hyväksikäyttäen hän pitää myös sitä omana vikanaan. Miten kirkko on auttanut lapsia tajuamaan aikuisten vastuun ja heikkouden, mahdollisesti antamaan anteeksi sen sijasta että joutuu itse lapsena pyytämään anteeksi. Mielestäni tämä kysymys on vakava ja raskaasti olemme saaneet kuulla siitä miten julistus on lisännyt taakkaa sen sijaan että se olisi auttanut pääsemään kohtuuttomien kuormien alta pois.
Palaan kysymykseen siitä miten voin ehkä keventyneen taakkani kanssa jatkaa matkaa. Miten me vahvistamme ihmisen luottamusta elämään, Jumalaan, mahdollisuuksiin, ihmisen kykyyn antaa anteeksi, myötäelää, ottaa vastuuta, auttaa? Kristus kutsuu rakkauteen, kääntymykseen, sovintoon. Vahvistammeko me tätä vai aina tätä sanomaa, ”ei sinusta ole mihinkään”. Erehtyikö Kristus? Hyvän tahdon juhlan, joulun alla, neljäntenä adventtina kuulin synnintunnustuksessa julistuksen siitä että meissä ei ole mitään hyvää. Onko kirkollamme oikeasti tämä käsitys ihmisestä?
Ihmisen aivoissa oleva hälytyskeskus varoitta aina kun vaara, häiriö uhkaa. Kun asiat menevät hyvin voimme rentoutua, emmekä huomaa että jos kukaan ei lyö, huuda, juo likaa, laiminlyö tehtäviään tai käyttäydy muuten hankalasti, niin sekin johtuu jostakin. Joku tekee jotain oikein tai olosuhteet ovat paremmat. Mikä vaikuttaa auttavasti, ylläpitää elämää. Sitä on opittava tietoisesti havainnoimaan, jotta sille tulee enemmän tilaa. Kristikunnan ehkä vanhin, syvästi koskettava armonrukous/synnintunnustus, ”Oi sinä kaikkein armollisin, ristiinnaulittu Herra Jeesus Kristus…”, jota niin harvoin kirkossa kuulee, sisällyttää tämän mielikuvan tiestä, joka vie eteenpäin.
Olisiko mitenkään mahdollista, sen sijaan että sanomme, ”en ole kuunnellut ääntäsi enkä totellut tahtoasi”, sanoisimme: ”Auta minua kuulemaan ääntäsi kun puhut minulle, auta minua huomamaan mitä tahdot.
Tai voisiko tunnustus 712 olla tässä muodossa:
Sinä olet valo, auta minuna näkemään siitä jotain.
Sinä olet tie, anna sen aavistuksen johtaa minua.
Sinä olet totuus, anna sen vapauttaa minutkin.
Sinä olet elämä, auta minua sanomaan sille kyllä, minä tahdon elää.
Sinä olet opastajani, auta minua huomamaan miten sen teet”
Olen tehnyt joskus messua varten tällaisen ”taakkojen laskemisen tekstin”:
Taakkojen laskeminen/ Synnintunnustus
Johdantosanat
Jatkuvasti muuttuvassa elämän virrassa,
kaiken menetyksen ja uusienelämän lahjojen keskellä
Jumala on maailmaamme koossa pitävä voima.
Kun me tulemme Hänen kasvojensa eteen,
me saamme katsella sitä kirkkautta, joka Hänen valtakunnastaan säteilee,
Hänen eteensä saamme myös laskea taakkamme,
katsoa hetken kaikkea sitä mikä on meissä totta nyt.
Sinun käsiisi jätän kaiken sen pelon ja ahdistuksen mitä maailmassa ja itsessäni on,
kaiken sen ihmiskunnan julmuuden ja välinpitämättömyyden, josta olen osallinen.
Älä jätä meitä. Anna tahtoa tehdä rakkauden valintoja.
Sinun käsiisi jätän sen surun mitä kannan kaikesta mitä olen menettänyt ja mitä vaille olen jäänyt.
Sinun käsiisi jätän myös vihan ja katkeruuden, jota elämä toisten kanssa on tuonut,
anna sen muuttua voimaksi kohti parempaa.
Sinun käsiisi jätän omat erehdykseni ja huonot valintani, kaiken sen mitä kadun ja millä olen vahingoittanut toisia ja itseäni.
Sinun käsiisi jätän epäonnistumiseni, sen mitä yritin, mutta mitä en saavuttanut.
Kaikesta olemistani kohdanneesta rakkaudesta ja hyvyydestä haluan kiittää Sinua.
– Liisa Tuovinen –
kirjoittaja on rovasti ja eläkkeellä oleva kirkon perhetyön sihteeri
Kiitos tästä tiukasta ja rakentavasta puheenvuorosta. Todella tärkeää on minusta huomata ja tunnustaa, että jumalanpalveluksen muoto ja sanat ovat juuri sitä ihmiselle annettua muokattavaa ainesta kristillisessä elämässä, vaikka Raamatun sanaan suhtauduttaisiinkin Muuttumattona Pyhänä Asiana.
Hyvä ja tärkeä huoli Tuovisella sekä paljon viisaita sanoja. Synnintunnustus ei silti ole synnintunnustus jos siinä ei tunnusteta mitään. Nuo rohkaisun sanat olisi hyvä kuitenkin saada muulla tavalla mukaan jumalanpalvelukseen.
On näköjään tätä päivää aina kysyä erehtyikö Kristus? Typerä kysymys, joka tekee juuri sen jota tässä yritetään tuhota – typeryytemme taakka vahvistetaan. Ei tietenkään erehtynyt.
Synnintunnustus pitää olla nimenomaan synnintunnustus eikä mikään toiveiden tynnyri. Saamme kaikki syntimme anteeksi eikä vain niitä jokaisen kengässä erikseen hiertäviä syntejä. Vapaudumme taakasta ja saamme Armon Kristuksessa osaksemme.
Näitä toiveita ja kiitoksia jokainen voi rukouksessaan Jumalalle ladella pitkin päivää ja jos ei syntitaakasta vapautuminen kiinnosta niin tekee sitten jotain muuta mukavampaa.
Kyllä tämä viesti tämän päivän uudistuvasta kirkosta on niin kummallinen, että enpä yhtään ihmettele jos ei kirkko kiinnosta. Eihän tässä enää tiedä ovatko nämä papit edes tosissaan – kunhan höpäjävät. Uskoa en epäile mutta puheita sitäkin enemmän.
Monenlaisille ihmisten huolille ja taakoille pitäisi varmasti olla enemmän tilaa jumalanpalveluksessa. Kuitenkin selkeä paikkansa pitää olla myös synnin tunnustamiselle ja synninpäästölle. Muuten saatetaan mennä ojasta allikkoon: Kun sekoitetaan synnit muihin taakkoihin, ihmiset ehkä alkavat enenevässä määrin kokea syyllisyyttä siitäkin, millä ei ole synnin kanssa mitään tekemistä.
Oikeusministeriön sivulta:
”Naisparin toisen osapuolen äitiyttä ei kuitenkaan voitaisi vahvistaa, jos lapselle olisi mahdollista vahvistaa isä. Sukusolujen luovuttajaa ei voitaisi vahvistaa naisparille hedelmöityshoidon tuloksena syntyvän lapsen isäksi. Käytäntö olisi siis sama kuin annettaessa hedelmöityshoitoa eri sukupuolta olevalle parille.
Työryhmä ei ehdota naisparin rekisteröidyssä parisuhteessa otettavaksi käyttöön ns. vanhemmuusolettamaa, eli sitä, että lapsen synnyttäneen naisen kumppani olisi automaattisesti toinen vanhempi. Vanhemmuuden vahvistaminen edellyttäisi, että synnyttävän naisen kumppani tunnustaa lapsen.
Työryhmän mietintöön liittyy Sateenkaariperheet ry:n eriävä mielipide. ”
Uusi laki keventäisi hallintoa, mutta ei muuttaisi sateenkaariperheen lapsen asemaa muilta osin koska perheen sisäinen adoptio on jo mahdollista.
Työryhmän mietintö
http://oikeusministerio.fi/fi/index/julkaisut/julkaisuarkisto/1415784980693/Files/OMML_50_2014_Aitiyslaki_120_s.pdf
Minä luulin että hedelmöityshoitoa annetaan ihmisille joiden luonnollinen kyky saada lapsia on lääketieteellisesti häiriintynyt. Tarkoitan että hedelmöityshoitoa annetaan niille joilla on jotain ongelmia tämän asian kanssa. Kyse on hoidosta. Se että partneri ei sukupuolnsa vuoksi tuota siittiöitä (tai munasoluja miesten tapauksessa) ei ole lääketieteellistä hoitoa vaativa ongelma, ellei sukupuolisuus sitten itsessään ole ongelma.Nythän ei käsittäkseni puhuta hedelmättömien äitien hoidosta, vaan heidän hedelmöittämisestään, koska suhde ei muuten sellaista mahdollista.
Tiedän että yksinäiset naisetkin saavat hedelmöityshoitoa, eli heidät hedelmöitetään keinotekoisesti.
MIespareilla tai yksinäisillä miehillä ei ole tätä mahdollisuutta. Miten turvataan miesparien tai yksinäisten miesten mahdollisuus lasten saantiin?
Eikö tämä ole tasa-arvokysymys?
Itsekin luulin aiemmin aivan samoin kuin Markku Virta ja puolustin kiivaastikin hedelmöityshoitoja. Siinä sitten selvisi mitä hedelmöityshoidot tarkoittavat. Nykyisin otan kyllä selvää asioista, ennen kuin vaivaudun puolustamaan mitään lainsäädäntöä.
Tällä menolla meillä on aikaa myöden lait, jossa valtio etukäteen määrittelee tarkalla lainsäädännöllä kuka voi ja saa olla äiti. Niitä sitten puolustetaan ihmisoikeuksien ja tasa-arvon nimissä.
Ajatellaanko näitä uusia lakeja säädettäessä lapsen etua ja lapsen oikeutta tietää ketkä ovat hänen biologiset vanhempansa ja lapsen oikeutta tutustua molempiin biologisiin vanhempiinsa?
”Ehdotetussa äitiyslaissa on säädökset äitiyden määräytymisestä. Lisäksi laissa on säädökset lapsen synnyttäneen äidin naispuolisen kumppanin äitiyden vahvistamisesta silloin kun lapsi on hankittu yhteisesti hedelmöityshoitojen avulla.” Ote uutisen aiheena olevasta lakiesityksestä.
Alla muita asiaan liittyviä näkökantoja.
”Yhdistyneiden kansakuntien lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen 7 artiklan mukaan lapsella on pääsääntöisesti oikeus tuntea vanhempansa. EIT:n tapauskäytäntö turvaa lapsen oikeuden tuntea alkuperänsä.”
”Biologisesta isästään lapsella on oikeus tietää vasta 18-vuotiaana, kun Valviran rekisteristä annetaan nimi ja henkilötunnus. Näin silloin kun nainen on keinohedelmöitetty siittiöiden luovuttajan siittiöillä.”
”Lapsen vieraannuttaminen toisesta vanhemmasta erotilanteessa” Tämän on katsottu olevan lapselle traumaattista ja asiaan on kiinnitetty huomiota.
Kaiken kaikkiaan vaikuttaa olevan niin, että on lapsen edun mukaista tietää, että hänellä on biologiset isä ja äiti, jotka ovat mahdollistaneet hänen elämänsä synnyn. Lisäksi on lapsen edun mukaista (lapsella on tarve), että, jos mahdollista, lapsi tutustuu molempiin biologisiin vanhempiinsa. Tästä on esimerkkinä esim. TV-ohjelmat, joissa lapset etsivät toista (yleensä isä) vanhempaansa.
Salme Kaikusalo: ”Ajatellaanko näitä uusia lakeja säädettäessä lapsen etua ja lapsen oikeutta tietää ketkä ovat hänen biologiset vanhempansa ja lapsen oikeutta tutustua molempiin biologisiin vanhempiinsa?”
Ministeriöissä on tuhansia työntekijöitä, jotka ovat oman alansa asiantuntijoita. Lakien valmisteluun käytetään viikkoja ja kuukausia, jonka jälkeen eduskunnassa poliittiset päättäjät vielä käyvät niitä läpi ja pyytävät lausuntoja eri alan asiantuntijoilta.
Keskimäärin meidän lainsäädäntömme on siis hyvin tarkan harkinnan tulosta.
Sen sijaan nettikeskustelussa asioita kommentoidaan usein hyvin hatarin tiedoin, tahallisesti kärjistäen sekä tehden oletuksia, että lainsäätäjä tahallaan tekee huonoja lakeja.
Jusu, älähän nyt tahallasi kärjistä. Ainakaan minä en ole olettanut, että lainsäätäjät tekevät tahallaan huonoja lakeja.
Kiinnitin huomiota siihen, että vaikka “Yhdistyneiden kansakuntien lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen 7 artiklan mukaan lapsella on pääsääntöisesti oikeus tuntea vanhempansa. EIT:n tapauskäytäntö turvaa lapsen oikeuden tuntea alkuperänsä.”
Siitä huolimatta on laki, että “Biologisesta isästään lapsella on oikeus tietää vasta 18-vuotiaana, kun Valviran rekisteristä annetaan nimi ja henkilötunnus. Näin silloin kun nainen on keinohedelmöitetty siittiöiden luovuttajan siittiöillä.”
Näen tässä hienoisen ristiriidan.
Jos muistan oikein, hedelmöityshoitolakia muutettiin vuonna 2007 nimenomaan siten, että anonyymi siittiöiden luovuttaminen ei ole enää mahdollista vaan luovuttajan tiedot kirjataan rekisteriin ja lapsella on oikeus saada tietää luovuttajan tiedot kun hän täyttää 18 vuotta.
Lapsen äiti on henkilö, joka synnyttää ja lapsen isä on äidin puoliso, ei siittiöiden luovuttaja. Tämä on mielestäni järkevää, koska luovutuksen tarkoitus on nimenomaan, että lapsi elää omassa perheessään ja siittiöiden luovuttajalla ei ole roolia lapsen kasvatuksessa ja elämässä. Lapsen perhe on se, johon hän syntyy ja jossa hän elää. Kun lapsi aikuistuu, hänellä on mahdollisuus kuitenkin tietää biologinen taustansa.
Sikäli kun lapsella on oikeus tuntea vanhempansa (äiti ja äidin puoliso) sekä elää näiden kanssa, lastenoikeuksien artikla toteutuu. Siittiöiden luovuttaja ei ole lastenoikeuksien artiklassa mainittu lapsen vanhempi.
Kyllä.
Mutta äidin puoliso, nainen, ei voi olla lapsen biologinen isä, johon lapsella on oikeus tutustua. Lapsen kannalta tuo 18 vuoden ikä on kovin myöhäinen.
Turhapa tästä on jatkaa, jos jo lähtökohtaisesti ajatellaan, että ei sillä niin väliä ole, vaikka lapsi ei tutustukaan omaan isäänsä lapsuutensa aikana. Isä on vain jokin siittiösolu, mikä on luovutettu jossakin laboratoriossa. Tämä koskee kaikenmuotoisten parisuhteiden tai yksinäisten äitien anonyymien siittiiöiden luovuttajien siittiöillä hedelmöitettyjä lapsia.
Lapsen vanhemmat ovat ne ihmiset, joiden kanssa lapsi asuu. Hedelmöityshoidossa lähtökohta on nimenomaan se, että siittiöiden luovuttaja on vain siittiöiden luovuttaja eikä hänellä ole roolia lapsen vanhempana.
Sillä, onko lapsen toisella vanhemmalla pippeliä vaiko ei, ei ole merkitystä. Äidin puolison sukupuoli ei mielestäni vaikuta siihen, minkä ikäisenä lapsen pitäisi saada tietää sukusolujen luovuttajan henkilöllisyys.
Sukusolujen luovuttajalla ei ole mitään oikeutta eikä velvollisuutta lasta kohtaan. Ei edes oikeutta siihen, että hänen luovuttamiaan sukusoluja koskaan käytettäisiin keinohedelmöitykseen. Sukusolut luovuttaessaan kaikki oikeuden vanhemmuuteen siirtyvät lapsen vanhemmille eli äidille ja hänen puolisolleen. Ei voi ajatella, että lapsen isän kuollessa, vanhempien erotessa tai jos lapsen äiti onkin lesbo, sukusolujen luovuttaja yhtäkkiä rientääkin paikalle ja alkaa leikkimään lapsen isää. Hän ei ole lapsen isä, hän on ”vain” sperman luovuttaja.
Pitää lisäksi muistaa, että maailma on globaali. Muutamalla satasella Suomesta pääsee lähes minne tahansa maailmassa. Jos nainen haluaa tulla raskaaksi hän tulee. Mielestäni lainsäädännöllä pitäisi etupäässä tukea olemassa olevia lapsiperheitä eikä yrittää määräillä sitä, ketkä lapsia saavat hankkia. Siihen viranomaisten keinot eivät riitä.
Minä en nyt yritä vängätä mielipidettäni mitenkään esim. lesboaitejä vastaan. Minä yritän peräänkuuluttaa sitä että syntyipä lapsi minkämuotoiseen perheeseen tahansa tai vaikka yksinäiselle äidille anonyymin sukusolujen luovuttamien siittiöiden avulla tehdyn hedelmöityshoidon tuloksena, niin lapsella on oikeus tietää isänsä henkilöllisyys vasta 18 vuotta täytettyyään, mikä on mielestäni melko myöhäinen ajankohta.
Tässä maailmassa ei ole vielä keksitty keinoa, millä ihminen saisi alkunsa ilman miehen ja naisen sukusolujen yhtymistä ja siitä seuraa, että jokaisella ihmisellä on sekä isä että äiti. Ihmisen luontainen tarve on siis saada selville sukujuurensa ja perimänsä. Siksi on tärkeää, että ihminen voi ottaa siitä selvää edes 18 vuotta täytettyään. Erityisen tärkeää se on silloin, jos ihminen sairastuu johonkin perinnölliseen sairauteen, mikä ei ehkä ole ilmennyt luovuttajan elämässä.
Okei, ymmärsin tuon kommentin lesboäideistä ehkä vähän turhan aggressiiviseksi.
Mitä yritän sanoa on, että hedelmöityshoitojen tapauksessa sukusolujen luovuttaja ei ole isä siinä mielessä kun isällä yleensä ymmärretään. Hänellä ei ole elatusvelvollisuutta, lapsi ei peri häntä eikä luovuttajalla ole lapseen mitään oikeutta. Käsitykseni mukaan hän ei edes saa tietää, onko hänen sukusolujaan käytetty hedelmöittämiseen, koska nämä lapset eivät ole hänen lapsiaan.
Luovuttajalla ei myöskään ole velvollisuutta mihinkään sosiaaliseen kanssakäymiseen sukusoluilla tehdyn lapsen kanssa vaikka lapsi aikanaan saisi tietää luovuttajan henkilöllisyyden. Hedelmöityshoidoissa käytetään luovutettuja sukusoluja vain siksi, että niitä ei osata valmistaa synteettisesti.
Koska luovuttajalla ei ole mitään osaa lapsen elämässä eikä hän ole lapsen vanhempi, on mielestäni oikein, että hän ei saa lapsesta mitään tietoa eikä lapsen vanhemmat hänestä. Tämä takaa sen, että lapsi saa elää omaa elämäänsä oman perheensä kanssa ilman että joku ulkopuolinen henkilö aiheuttaisi siihen hämmennystä.
Mitä tulee perinnöllisiin sairauksiin, olen samaa mieltä. Muilta osin sukusolujen luovuttaminen rinnastuu verenluovutukseen. Ihminen luovuttaa jotain, mistä on apua jonkun toisen ihmisen lääketieteellisessä hoidossa ilman että luovutuksen antajan ja saajan välille muodostuu mitään sidettä.
Mitä sitten tulee samaa sukupuolta oleviin pareihin, heidän kohdallaan koti-inseminaatio on huomattavasti tyypillisempää.
Se siis tarkoittaa sitä, että ihmiset sopivat keskenään hankkivansa lapsen ja tämän jälkeen vauvan siemenet poimitaan ensin mukiin josta ne syötetään apteekista ilman reseptia saatavalla lääkeruiskulla vaivankasvattamoon. Toki luomuviljelykin on mahdollista, mutta parit eivät yleensä sitä halua.
Näiden vauvojen osalta voisi sanoa, että lähes poikkeuksetta molemmat biologiset vanhemmat ovat mukana lapsen elämässä riippumatta siitä, miten lapsen kasvatuksesta sovitaan. Vaikka päädyttäisiin ratkaisuun, jossa lapsen biologinen isä ei tunnusta isyyttään vaan äidin naispuolinen puoliso adoptoi lapsen, se ei normaalisti tarkoita sitä, että lapsen sosiaalinen side biologiseen isäänsä katkeaisi.
Tässä mielessä se eroaa aika paljon siitä, että lapsi saisi alkunsa tuntemattoman ja ulkopuolisen ihmisen luovuttajan sukusoluista. Tällöin luovuttaja jo lähtökohtaisesti on lapsen elämään kuulumaton henkilö ja luovuttajalla ei ole lähtökohtaisesti edes tarkoitusta tulla lapsen elämään tämän täytetty 18 vuotta.
Ups.. edellisessä kommentissa ”vaivankasvattamo” oli freudilainen lipsahdus. Tarkoitin puhua ”vauvankasvattamosta”… 🙂
“Yhdistyneiden kansakuntien lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen 7 artiklan mukaan lapsella on pääsääntöisesti oikeus tuntea vanhempansa.”
Jusu: ”Sikäli kun lapsella on oikeus tuntea vanhempansa (äiti ja äidin puoliso) sekä elää näiden kanssa, lastenoikeuksien artikla toteutuu. Siittiöiden luovuttaja ei ole lastenoikeuksien artiklassa mainittu lapsen vanhempi.”
Oletko nyt ihan varma siitä, että tuolla ”lapsella on oikeus tuntea vanhempansa” ei tarkoiteta biologisia vanhempia? Jos sillä tarkoitetaan niitä joiden kanssa lapsi asuu, niin miksi pitäisi erikseen mainita ”oikeus tuntea” ne joiden kanssa elää samassa kodissa??? Tai elää niiden kanssa joiden kanssa asuu samassa talossa?
Ei tuossa kyllä ole yhtään mitään mieltä, jos artikla ei tarkoita nimenomaan biologisia vanhempia. Oikeus tuntea ”äiti ja äidin puoliso” ja elää heidän kanssaan. Eiköhän se asia ole aika selvä. Sen sijaan biologisen isän tunteminen ja oikeus siihen on syytä mainita erikseen.
Tyypillisesti keinohedelmöitykseen päätyy heteropari, joten puhutaan nyt vaikka ensi siitä niin ketään ei häiritse äidin puolison pippelittömyys.
Kun heteropari saa lapsen keinohedelmöityksen avulla, lapsen synnyttänyt nainen on lapsen äiti. Lapsen synnyttäneen naisen aviomies on lapsen isä. Nämä isä ja äiti ovat lapsen vanhemmat ja lastenoikeuksien julistuksen mukaan lapsella on oikeus elää heidän luonaan.
Sillä miehellä joka on luovuttanut sukusolunsa keinohedelmöitystä varten ei ole mitään roolia tässä perheessä eikä hän saa edes tietoonsa, että hänen sukusolujaan on käytetty lapsen tekemiseen.
On täysin absurdi väite, että lastenoikeuksien julistuksen vuoksi sukusoluja keinohedelmöitykseen luovuttaneella miehellä olisi jokin oikeus repiä kyseinen lapsi pois sen vanhempiensa luota ja alkaa kasvattamaan tätä lasta jonkun täysin tuntemattoman naisen kanssa, joka on hänen sukusoluistaan synnyttänyt lapsen.
Eli kun kysyt, olenko varma että tässä tapauksessa ei tarkoiteta biologista isää, vastaan sinulle: olen täysin varma.
”Niin kauan kuin avioliitto määritellään miehen ja naisen väliseksi, avioliittolaissa säilytetään YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen määrittelemä lapsen ihmisoikeus tuntea biologiset vanhempansa ja kasvaa heidän hoidossaan. Mutta kun avioliitoksi määritellään myös samaa sukupuolta olevan parin suhde, tämä lapsen oikeus poistuu avioliittolaista, sillä samaa sukupuolta olevan parin kodissa elävä lapsi on aina erotettu joko biologisesta isästään tai äidistään.
Vaikka tällaista erottamista tapahtuu myös avioerojen seurauksena, biologista juurettomuutta ei aikaisemmin ole lainsäädännössä määritelty lapsen normaalitilaksi”.
Tapio Puolimatka
kasvatuksen teorian ja tradition professori
Jyväskylän yliopisto
Joko Tapio Puolimatka tietoisesti pyrkii johtamaan ihmisiä harhaan tai sitten hän ei yksinkertaisesti ole ymmärtänyt, että samaa sukupuolta olevien parien parisuhteesta käytetty nimi (avioliitto versus rekisteröity parisuhde) ei vaikuta siihen, asuuko näiden parien luona lapsia vai ei.
Samaa sukupuolta olevan parin luona elävä lapsi ei asu milloinkaan kummankin biologisen vanhempansa luona. Se on fakta. Mutta sillä ei ole asian kannalta mitään merkitystä, onko parisuhteen nimi avioliitto vai rekisteröity parisuhde.
”Biologista juurettomuutta” torjutaan parhaiten kieltämällä lapsen saaneita pariskuntia eroamasta tai kuolemasta sekä abortoimalla kaikki avioliiton ulkopuolella tai yksinhuoltajille sattuneet raskaudet ennen lapsen syntymistä. Me voimme viranomaistoimilla luoda yhteiskunta, jossa lapsella on mahdollisuus syntyä ja elää vain ydinperheessä, jos näin haluamme.
Sen sijaan koohottaminen homoparin parisuhteen nimestä ei tätä asiaa muuta eikä auta.