Ihmisen seksuaalinen käyttäytyminen on osa — iso osa — ihmisyhteisön elämää. Tähän kuuluvat käytännöt ja normit, niiden noudattaminen ja rikkominen. Normit myös muuttuvat aikojen ja tilanteiden kuluessa. Yleensä uskonnot ovat hyväksyneet nikotellen erilaiset muutokset; esimerkkinä Suomen kirkon suhtautuminen avioeroon. Toinen vaihtoehto on ollut pitää kiinni vanhoista näkemyksistä, joista uskovat piittaavat, jos piittaavat; esimerkkinä katolilaisten suhtautuminen ehkäisykieltoon. Kristinuskon tai juuri minkään muunkaan uskonnon ydin ei kuitenkaan ole seksuaalimoraali.
Miten sitten on mahdollista, että homoseksuaaleista on tullut niin keskeinen osa kirkollista keskustelua? Kaikki muutokset ovat haastaneet kirkon tullessaan, siinä ei ole mitään uutta. Nyt vain sekä kielenkäyttö että toimenpiteet ovat saaneet ennennäkemättömiä ulottuvuuksia. Suhtautumisesta yhden vähemmistön oikeuksiin on tullut kysymys, joka tuntuu vaarantavan kirkollisen yhteyden maan päällä ja pelastuksen iankaikkisuudessa. Miksi tässä kysymyksessä ei näytä olevan mahdollista löytää rauhanomaista rinnakkaiseloa?
Kun ymmärrys seksuaalisuudesta on muuttunut, niin suomalaisten enemmistön suhtautuminen homoseksuaalisuuteen ja homoihin ja lesboihin on muuttunut ja muuttumassa. Osa kirkon aktiivisista jäsenistä jakaa tämän muutoksen. Minulle ja monelle muulle tämä on kysymys ihmisen hyväksymisestä. Ja siihen hyväksymiseen kuuluu myös hänen parisuhteensa hyväksyminen. Näen asian niin, että ymmärryksemme rakkauden (ei tarkoita eroottista rakkautta) ja oikeudenmukaisuuden toteuttamisesta— eli Jumalan tahdosta — on syventynyt.
Ajattelen niin, että tämän myönteisen vaihtoehdon rinnalla on kolme välittävää vaihtoehtoa, joiden kanssa keskusteleminen rakentavasti on realistinen mahdollisuus. Ja joiden kanssa asia pysyy järkevissä mittasuhteissa. Yksi on se, että pidetään tiukasti kiinni siitä, että avioliitto on miehen ja naisen välinen, mutta muuten pyritään eroon kaikesta syrjintään vivahtavastakin. Toinen vaihtoehto on, että homoseksuaalista käyttäytymistä pidetään syntinä, mutta ajatellaan, että joku toinen voi nähdä tilanteen toisin. Kolmannessa homoseksuaalista käyttäytymistä pidetään syntinä, mutta sitoutunutta parisuhdetta pidetään pienempänä pahana kuin irtosuhteita; ja ehkä avoimmuutta parempana kuin kaappiin menemistä. Kaikille näille on tyypillistä heteronormatiivinen ajattelu ja kahtessa viimeisessä myös ainakin henkinen rasismi syntileiman kautta — siis minun mielestäni.
Osa keskustelijoista näkee asian Raamattu-kysymyksenä. Argumentin rakenne on seuraava: Raamattu kieltää homo- ja lesbosuhteet; kristityn on toteltava Raamattua; se, joka luistaa tässä asiassa on syvästi harhaoppinen ellei kokonaan lakkaa olemasta kristitty. Periaatteessa tämänkin argumentin kanssa voisi keskustella. Voidaan perustellusti kysyä, puhuuko Raamattu samasta asiasta kuin me puhuessaan miesten kanssa makaavista miehistä? Toiseksi tulee kysymys siitä, mikä Raamatussa on aikaan sidottua ja mikä ikuisesti pysyvää. Oma kokemukseni on, että kriittiset kysymykset torjutaan argumentilla, jonka mukaan niiden esittäjä on liberaaliteologi, jolle Pyhä Henki ei ole avannut kirjoituksia; mutta uskova kyllä tietää, mitä Henki puhuu.
Toiset taas näkevät asian synti- ja pelastuskysymyksenä. Jos tätä asiaa lakataan pitämästä syntinä, turmellaan koko kristillinen käsitys synnistä. Ja kun synti-käsitys on vinoutunut, ei armo- ja pelastuskäsityskään voi olla kunnossa. Välillä tähän argumenttiin lisätään mausteeksi kysymys parannuksen tekemisestä: kristillisen uskon pitäisi näkyä parannuksentekona ja homoseksuaalisuuttaan toteuttava elää avoimesti julkisynnissä. Johtopäätös on, että taipumustaan toteuttava homo on matkalla helvettiin. Joillakin keskustelijoilla on sen verran hengellistä itsesuojeluvaistoa suhteessa kadotustuomion lausumiseen, että jättävät viimeisen johtopäätöksen esittämättä.
Kahteen viimeiseen argumenttiin liittyy usein myös eräänlainen kiristys. Boikotoimme niitä, jotka hyväksyvät homostelun; boikotoimme myös niitä, jotka tekevät yhteistyötä niiden kanssa, jotka hyväksyvät homostelun; boikotoimme niitä, jotka eivät tuomitse niitä…. Tanskan kahdeksan järjestöjohtajan uhittelu on tuore esimerkki tästä. Sama kaiku oli askelten myös silloin kun Suomen Lähetysseuran yhdestä lähettiparista alettiin vaahdota. Suorastaan surkuhupaisaa on, että tämän argumentin esittäjät syyttävät toista osapuolta säännöllisesti kirkollisen yhteyden rikkomisesta.
Ihan omassa luokassaan on sitten kysymys, miksi rikotte kirkollisen yhteyden näin vähäisen asian takia? Asiaa pidetään vähäisenä, koska se koskee vain pientä vähemmistöä ja heilläkin vain yhtä elämänaluetta. Samaan aikaan tämä pieni asia on niin suuri, että koko kirkko tuhoutuu, jos vähänkin annetaan periksi. Niin ja pieni se tuntuu olevan nimenomaan sille, jota se koskettaa henkilökohtaisesti.
Muille kuin asianosaisille sivuasiasta tulee pääasia, jos he puolustavat omaa kantaansa kaikin mahdollisin keinoin. Eli kolmannella kotimaisella: by any means necessary.
Itse olen sitä mieltä, että kansanmurha on suurempi moraalinen ongelma kuin homoseksuaalisuus. Molempia esiintyy sekä Raamatussa että nykyajassa. Raamattu puhuu molemmista ambivalentisti. On vaikea ymmärtää miksi näistä juuri homoseksuaalisuus kiihottaa tunteita.
Immanuel Kantin mukaan Raamattu on ymmärrettävä moraalin mukaisesti eikä moraalia Raamatun mukaisesti. Paljon on tästä Kantin näkemyksestä periytynyt uuskantilaisuuden ja kulttuuriprotestanttismin kautta nykyiseen liberaaliteologiaan, jolle uskonnossa tärkeintä on sen moraalinen (ja ”tämänpuoleinen”)ulottuvuus, so. sydäntäsärkevä huoli siitä että se on prikulleen sopusoinnussa kulloisenkin ”ajan hengen” kanssa.
Kysymys ei ole pelkästään, jos edes suurimmaksikaan osaksi suhtautumisesta homoseksuaalisuuteen. Kysymys on erilaisista raamattukäsityksistä, joiden taustalla on erilaiset aatehistoriallis-teologiset virtaukset, ja joita homokysymys saa nyt hiukan kyseenalaisen kunnian näkyvästi ilmentää.
Just joo, ett kaikkee miesten filosofisia aikansa ”äpäriä” nämä ajatukset. Kyllä vaan meidän on syytä ottaa tähän asiaan kantaa. Kristus on jokaisessa lähimmäisessä, siis ihmisessä. Ett siitä minä lähden.
Mutt oikeesti, ei tätä jaksa jauhaa. Mulla on ollu nuoresta asti h-seksuaalisia ystäviä, joten se on ihan luonnollista. Ja kristittynä tietenkin, vaikka muutenkin, he ovat ihan samanlaisii ku muut. Paitsi joutuvat piilottamaan identiteettiään syrjinnän pelossa. Mutt tavisseurakuntalaisena sanon, ett mitä piparia te jaksatte jauhaa tästä. Oikeesti. Tää on jo kääntynyt itteensä vastaan. Kun kristillisyydestä kaipaa muutaki keskustelua.
Heikki Leppä kysyy bloginsa otsikossa miten sivuasiasta tuli pääasia? Oman näkemykseni mukaan suurinpiirtein silloin kun moraali sivuutti metafyysiset pohdinnat (ts. ”tuonpuoleisen”) protestanttisuudessa.
Oma kantani on lähinnä sitä, mitä Heikki sanoo ”välittäväksi vaihtoehdoksi”. Totta on sekin, että tämä asia on saanut aivan kohtuuttomat mittasuhteet. Olen ollut havaitsevinani, että avioliittokäsitystä pidetään joissakin piireissä testinä sille, mitä yleiseminkin ajatellaan raamatun tulkintaperusteista. Pitäisi kuitenkin ymmärtää, että monessa asiassa voi yhdelle olla syntiä semmoinen minkä toinen ymmärtää sallituksi. Hyvin vastakkaisia käsityksiä esiintyy uskovienkin keskuudessa esimerkiksi alkoholinkäytön tai asepalveluksen hyväksyttävyydestä, eikä nämä ole sentään aiheuttaneet kirkon jakaantumisen vaaraa, vaikka niistäkin on joskus esitetty aika jyrkkiäkin puheenvuoroja. Ei seksuaalietiikan pitäisi olla sen kummempaa kuin mikään muukaan etiikan osa-alue. Ihmisluonto vain näyttää olevan kohtuuttoman kiinnostunut juuri ”navanalisista”.
Otaksun, että näkemysten jyrkkään sävyyn tässä homokysymyksessä on hienoiselta osaltaan ollut vaikuttamassa myös eräisiin lähetysjärjestöihin tietyltä kirkkopoliittiselta suunnalta kohdistunut boikotointi ja kiristys eli taloudellisen tuen epääminen.
Kari-Matti,
minun on vähän vaikea uskoa, että lähetysjärjestöjen tukipäätöksillä muutamassa suomalaisessa seurakunnassa olisi kovin suurta merkitystä. Äänenpainot ovat kovin samanlaisia Amerikasta Venäjälle ja Ruotsista Etiopiaan.
Heikki, tarkoitin suomalaista kirkkopoliittista ilmapiiriä, mutta voi hyvin olla, että olet oikeassa.
Laajempi, lähinnä sosiologinen selitys, on tietysti se, että moderni kapitalismi on siirtynyt globaalisti postkapitalistiseen vaiheeseen, jossa eettiset kysymykset ovat sivuuttaneet pysyvästi taloudelliset seikat näkyvimpinä rajalinjoja luovina jakoina. Toisin sanoen taloudellisiin suhteisiin perustunut vasemmisto – oikeisto ulottuvuus on menettänyt keskeisen merkityksensä. Keskiöön ovat nousseet yleisemminkin eettismoraaliset kysymykset ja jako kulttuurisesti (myös uskonnollisesti) konservatiiveihin ja liberaaleihin.
Oletko varma, että keskustelun perimmäinen motiivi on homous? Minä näen pikemminkin niin, että kristillisen maailmankuvan murtuessa konservatiivit tarttuvat johonkin selvärajaiseen ja erottuvaan, jonka turvin pystyy tekemään jaon sisäryhmään ja ulkoryhmään, oikeaan ja väärään. Homous vain sattuu olemaan ilmiö, jonka kautta jakoa on helppo tehdä.
Homokeskustelua ylläpitävä voima on tieteellisen maailmankuvan läpimurto, ei homous itsessään.