Ihmisen seksuaalinen käyttäytyminen on osa — iso osa — ihmisyhteisön elämää. Tähän kuuluvat käytännöt ja normit, niiden noudattaminen ja rikkominen. Normit myös muuttuvat aikojen ja tilanteiden kuluessa. Yleensä uskonnot ovat hyväksyneet nikotellen erilaiset muutokset; esimerkkinä Suomen kirkon suhtautuminen avioeroon. Toinen vaihtoehto on ollut pitää kiinni vanhoista näkemyksistä, joista uskovat piittaavat, jos piittaavat; esimerkkinä katolilaisten suhtautuminen ehkäisykieltoon. Kristinuskon tai juuri minkään muunkaan uskonnon ydin ei kuitenkaan ole seksuaalimoraali.
Miten sitten on mahdollista, että homoseksuaaleista on tullut niin keskeinen osa kirkollista keskustelua? Kaikki muutokset ovat haastaneet kirkon tullessaan, siinä ei ole mitään uutta. Nyt vain sekä kielenkäyttö että toimenpiteet ovat saaneet ennennäkemättömiä ulottuvuuksia. Suhtautumisesta yhden vähemmistön oikeuksiin on tullut kysymys, joka tuntuu vaarantavan kirkollisen yhteyden maan päällä ja pelastuksen iankaikkisuudessa. Miksi tässä kysymyksessä ei näytä olevan mahdollista löytää rauhanomaista rinnakkaiseloa?
Kun ymmärrys seksuaalisuudesta on muuttunut, niin suomalaisten enemmistön suhtautuminen homoseksuaalisuuteen ja homoihin ja lesboihin on muuttunut ja muuttumassa. Osa kirkon aktiivisista jäsenistä jakaa tämän muutoksen. Minulle ja monelle muulle tämä on kysymys ihmisen hyväksymisestä. Ja siihen hyväksymiseen kuuluu myös hänen parisuhteensa hyväksyminen. Näen asian niin, että ymmärryksemme rakkauden (ei tarkoita eroottista rakkautta) ja oikeudenmukaisuuden toteuttamisesta— eli Jumalan tahdosta — on syventynyt.
Ajattelen niin, että tämän myönteisen vaihtoehdon rinnalla on kolme välittävää vaihtoehtoa, joiden kanssa keskusteleminen rakentavasti on realistinen mahdollisuus. Ja joiden kanssa asia pysyy järkevissä mittasuhteissa. Yksi on se, että pidetään tiukasti kiinni siitä, että avioliitto on miehen ja naisen välinen, mutta muuten pyritään eroon kaikesta syrjintään vivahtavastakin. Toinen vaihtoehto on, että homoseksuaalista käyttäytymistä pidetään syntinä, mutta ajatellaan, että joku toinen voi nähdä tilanteen toisin. Kolmannessa homoseksuaalista käyttäytymistä pidetään syntinä, mutta sitoutunutta parisuhdetta pidetään pienempänä pahana kuin irtosuhteita; ja ehkä avoimmuutta parempana kuin kaappiin menemistä. Kaikille näille on tyypillistä heteronormatiivinen ajattelu ja kahtessa viimeisessä myös ainakin henkinen rasismi syntileiman kautta — siis minun mielestäni.
Osa keskustelijoista näkee asian Raamattu-kysymyksenä. Argumentin rakenne on seuraava: Raamattu kieltää homo- ja lesbosuhteet; kristityn on toteltava Raamattua; se, joka luistaa tässä asiassa on syvästi harhaoppinen ellei kokonaan lakkaa olemasta kristitty. Periaatteessa tämänkin argumentin kanssa voisi keskustella. Voidaan perustellusti kysyä, puhuuko Raamattu samasta asiasta kuin me puhuessaan miesten kanssa makaavista miehistä? Toiseksi tulee kysymys siitä, mikä Raamatussa on aikaan sidottua ja mikä ikuisesti pysyvää. Oma kokemukseni on, että kriittiset kysymykset torjutaan argumentilla, jonka mukaan niiden esittäjä on liberaaliteologi, jolle Pyhä Henki ei ole avannut kirjoituksia; mutta uskova kyllä tietää, mitä Henki puhuu.
Toiset taas näkevät asian synti- ja pelastuskysymyksenä. Jos tätä asiaa lakataan pitämästä syntinä, turmellaan koko kristillinen käsitys synnistä. Ja kun synti-käsitys on vinoutunut, ei armo- ja pelastuskäsityskään voi olla kunnossa. Välillä tähän argumenttiin lisätään mausteeksi kysymys parannuksen tekemisestä: kristillisen uskon pitäisi näkyä parannuksentekona ja homoseksuaalisuuttaan toteuttava elää avoimesti julkisynnissä. Johtopäätös on, että taipumustaan toteuttava homo on matkalla helvettiin. Joillakin keskustelijoilla on sen verran hengellistä itsesuojeluvaistoa suhteessa kadotustuomion lausumiseen, että jättävät viimeisen johtopäätöksen esittämättä.
Kahteen viimeiseen argumenttiin liittyy usein myös eräänlainen kiristys. Boikotoimme niitä, jotka hyväksyvät homostelun; boikotoimme myös niitä, jotka tekevät yhteistyötä niiden kanssa, jotka hyväksyvät homostelun; boikotoimme niitä, jotka eivät tuomitse niitä…. Tanskan kahdeksan järjestöjohtajan uhittelu on tuore esimerkki tästä. Sama kaiku oli askelten myös silloin kun Suomen Lähetysseuran yhdestä lähettiparista alettiin vaahdota. Suorastaan surkuhupaisaa on, että tämän argumentin esittäjät syyttävät toista osapuolta säännöllisesti kirkollisen yhteyden rikkomisesta.
Ihan omassa luokassaan on sitten kysymys, miksi rikotte kirkollisen yhteyden näin vähäisen asian takia? Asiaa pidetään vähäisenä, koska se koskee vain pientä vähemmistöä ja heilläkin vain yhtä elämänaluetta. Samaan aikaan tämä pieni asia on niin suuri, että koko kirkko tuhoutuu, jos vähänkin annetaan periksi. Niin ja pieni se tuntuu olevan nimenomaan sille, jota se koskettaa henkilökohtaisesti.
Muille kuin asianosaisille sivuasiasta tulee pääasia, jos he puolustavat omaa kantaansa kaikin mahdollisin keinoin. Eli kolmannella kotimaisella: by any means necessary.
Itse näen tässä homokysymyksessä monia ulottuvuuksia.
Auktoriteetin kaipuu. Osa ihmisistä kaipaa elämäänsä selkeitä sääntöjä. Heille on luonteenomaisempaa seurata jotain auktoriteettia kuin kyky ja halu tehdä itsenäisiä päätöksiä. Tämä näkyy kyllä minä muuten hyväksyisin homot mutta kun Raamattu -kommentteina. Näiden ihmisten on vaikea ymmärtää, miten joku toinen voi itsenäisen ajattelun avulla muodostaa eettisiä näkemyksiä.
Mustavalkoinen ajattelu. Ihmisillä on toisistaan poikkeava tapa ajatella asioista. On olemassa joukko ihmisiä, joilla on voimakas luontainen taipumus jakaa asioita oikeisiin ja vääriin, hyviin ja pahoihin. Näiden ihmisten on hyvin vaikea ymmärtää heitä, joille oikea ja väärä voivat riippua ajasta, paikasta, tilanteesta ja henkilöstä.
Muutosvastarinta. Ihmisen kyky käsitellä muutosta vaihtelee suuresti. Osa ihmisistä suhtautuu muutokseen poikkeuksellisen pelokkaasti ja heillä on luontainen taipumus nähdä muutoksissa pelkästään uhkakuvia. Taustalla voi olla pelko omasta selviytymisestä muuttuvassa maailmassa, mikä saattaa näkyä jopa agressiivisena käyttäytymisenä.
Tasa-arvoisen avioliittolainsäädännön puute. Keskustelun suuri määrä johtuu mielestäni siitä, että Suomesta puuttuu vielä tasa-arvoinen avioliittolaki. Eikä tämä keskustelu tule päättymään ennen kuin lakia on muutettu. Sen jälkeen kun lainsäädäntö mahdollistaa homopareille avioliiton, tuskinpa ketään kiinnostaa, mitä konservatiiviset uskonnolliset tahot asiasta ajattelevat.
Raamatussa on hieman yli 31,000 jaetta. Se, miksi nuo noin 7 homovastaisena pidettyä jaetta ovat saaneet niin valtavan painoarvon, hämmästyttää minua. Väitän, että kyseessä on yksi historian merkittävimpiä väärinkäsityksiä. Rehellisesti sanottuna oletan, että raamatunajan ihminen ei ole ymmärtänyt homoseksuaalisuutta vaan on kokenut sen pelottavana ja tästä syystä yksi vähemmistö on kokenut vainoa yli 2000 vuotta. Tavallaan aika surullista.
Heille on luonteenomaisempaa seurata jotain auktoriteettia kuin kyky ja halu tehdä itsenäisiä päätöksiä. Tämä näkyy kyllä minä muuten hyväksyisin homot mutta kun Raamattu -kommentteina.
Mä aistin tässä kyllä myös vastuunpakenemista: en ole itse vastuussa omasta eettisestä kannastani.
Eronneiden vihkiminen oli laillista siitä kun avioerokin. Sodan jälkeen avioerojen määrä nousi jyrkästi kahdesta syystä. Ensiksikin sota-aikana solmittiin hyvin pikaisia avioliittoja (saihan sitä varten lomankin!). Toisaalta ehteiselon aloittaminen vuosien erilläänolon ja sodan traumojen jälkeen oli vaikeaa joskus mahdotonta. Tähän kirkko reagoi -48 muuttamalla kirkkolakia niin, että jääsdääntönä oli, että eronneita ei vihitä. J.K.Paasikivi ei esitellyt lakia eduskunnalle. Seuraavassa kirkolliskokouksessa -53 lakiesitys ei saanut enää tuulta siipiensä alle.
Juha,
yksi tapa käydä keskustelua on pyrkiä lopettamaan keskustelu. Tämä tapa toimii sillä, joka haluaa säilyttää status quon. Kirkon kannalta ratkaiseva hetki tulee, kun avioliittolakia muutetaan. Silloin argumentiksi kaivetaan 100% varmuudella se, että asiasta ei ole keskusteltu tarpeeksi.
Minä olen saanut sellaisen käsityksen, että olemme salpalinjalla, mannerheimlinja on jo murtunut. Tässä joko kestämme tai kuolemme.
Vähemmistö on koittanut vaimeasti esittää seuraavaa: Jos kaikki muut synnit on jo laarattu niin, ettei tarvitse huolestua, nämä viimeiset kaksi pitää luokitella samoin.
Nyt on siis yleisessä käsittelyssä kaksi syntiä. Yksi synti miehille ja yksi naisille. Raamattu on uskovien kirja jolla ei tarvitse mitata sen ulkopuolisen elämän raameja. Lait ovat sitä varten maassa, että siedettävä elämänmuoto on siellä määriteltynä ja vain käytännöllisistä näkökohdista käsin.
Tässä käsitellään nyt koko syntikysymys ja on suuri onnettomuus, jos kansan keskuudessa synti lakkaa maistumasta synniltä sen kaikissa muodoissaan.
Mitä konkreettista pahaa siitä seuraa, jos enemmistö kansasta ei pidä samaa sukupuolta olevien parisuhteita syntinä?
Lauri Lahtinen vastaa omalla tavallaan otsikon kysymykseen. Tulkitsen vastauksen niin, että sivuasiasta tuli pääasia, koska sen kohdalle asetuttiin ’viimeisiin’ puolustusasemiin. Visio on, että jos tämä asema murtuu, on menetetty viimeinen elintila omalta teologiselta konseptilta. Sanoisin, että aika onneton strategia — enemmän kuin yhdessä suhteessa.
Leppä.
Voi kirjoitukseni varmaan noinkin tulkita, mutta minun ajatukseni on sellainen, että nyt ollaan syntikysymyksessä viimeisellä rajalla.
Minun elintilaani tai pelastukseeni salpalinjan murtuminen ei vaikuta, mutta kansakunnalle se on onnettomuus, jos käsite: Synti, kokonaan häivytetään pois sanastosta.
Jos me tunnustaisimme synnin synniksi omassa ja koko kansan elämässä, niin Jumalalla olisi mahdollisuus auttaa meitä. Nimittäin sellaista syntiä ei voida sovintoverellä käsitellä, jota ei tunneta eikä tunnusteta. Minulle käsilläoleva asia ei ole mikää erityinen, koska se ei minua niinkään koske.
@Jusu
Hahmottelemasi ajattelutavat ovat varmasti tosia, mutta ne ovat osin kristinuskon ominaisuuksia eivät vain tiettyjen ihmisten tai ihmistyyppien. Esimerkiksi mustavalkoisuus, eli ihminen joko pelastuu tai joutuu helvettiin. Samoin myös auktoriteettiusko, eli tuomio on Jumalan ei ihmisen kädessä.
Kun edellä mainittuihin yhdistää lähimmäisenrakkauden, saattaa ihan pelkästä lämminsydämisyydestään ajautua äärimmäiseen homofobiaan. On siis olemassa kristittyjä, jotka omasta mielestään aidosti yrittävät ”auttaa” homoja, vaikka käytännössä tekevätkin homojen elämästä helvettiä maanpäällä.
C. S. Lewis on kirjoittanut tällaisesta epäonnistuneesta ”lähimmäisen rakastamisesta”:
Kovaa on, jos homojen hyväksyminen ja tasa-arvoinen kohtelu on se SYNTIEN SYNTI, jonka edessä yhteiskunta, kirkko ja kristinusko kokee täydellisen luhistumisen. Että jos tasa-arvoinen avioliittolaki menee läpi, me kaadumme emmekä enää nouse.
Minusta alkaa olla kyse suhteellisuustajun ja terveen järjen puutteesta. Nyt tehdään kärpäsestä härkänen.
Lisäksi: miten pienenä ja voimattomana me oikein Jumalaa pidämme?!