Miten suhtautua vl-liikkeestä eronneeseen?

Kirje lestadiolaiselle lähimmäiselle.

Aloitan lainaten ystävääni, joka yhteisöstä erotessani laittoi minulle viestin ja aloitti sen näin; Toivon, etten sanoillani loukkaa. Se mistä kerron, on minun omia tunteitani, minun kokemuksiani.

Erosin lestadiolaisuudesta pari vuotta sitten, yhdessä puolisoni kanssa.

Eroprosessi yhteisöstä alkoi jo vuosia aiemmin, se oli hiljaista irtautumista ilman suuria tunteita tai erityisiä käännekohtia. Viimeiset vuodet ennen lopullista päätöstä olin hämmentynyt. Olin toteuttanut uskoani tekemättä jättämisillä ja tekemisillä, mutta oma hengellisyyteni oli kadoksissa. Uskoni ja herätysliikkeeni eivät kohdanneet. Etsin vastauksia netistä, liikkeen julkaisuista ja historiasta. Kävin keskusteluja. Lopulta olin henkisesti loppu ja samalla hyvin varma päätöksestäni.

Otin puhelimen käteeni ja soitin. Jos olisin tiennyt, kuinka vaikeaa seuraavista kuukausista tulisi, en olisi uskaltanut soittaa.

Eroni yhteisöstä oli yllätys ja shokki monelle läheisistämme. Noissa mielentiloissa toiset sanoivat pahasti. Ensimmäisinä päivinä en ollut onnellinen, en ollut iloinen. Olin vain surullinen. Surullinen siitä, mitä minun päätöksestäni seurasi. Vaikka kuvittelin varautuneeni siihen, en ollut.

Tässä muutama lause noina päivinä ylös kirjoittamistani asioista: ”Puhelimeen ja facebookiin tulvii surun varjostamia viestejä pitkin päivää, öisinkin.  Reiluja ihmisiä, rakkaita neuvoja, kauniita sanoja, tukea. Mutta myös jotain, mihin en ole varautunut. Vihaa, pahaa, katkeruutta, syytöksiä ja epäluuloja. Hyvin harva puhuu uskosta”.

Viesteihin oli vaikea vastata. Molemmilla osapuolilla oli tunteet pinnassa minun vuokseni ja tunsin siitä syyllisyyttä.

Mietin välillä, olisiko läheisillä helpompi olla, jos tekisin parannuksen. Pyytäisin anteeksi, jotta he voisivat paremmin.  Saisivat yönsä nukuttua, ettei tarvitsisi rukoilla joka ilta puolestani. En uskaltanut sillä hetkellä sanoa, rukoile vain. Mutta voitko rukoilla, että meillä olisi kaikki hyvin, meillä olisi hyvä elämä. Minun sanottiin muuttuneen. Minusta maailmankuvani oli vain erilainen kuin minulle oli haluttu opettaa ja sanoin sen ääneen.

Olin kotiäiti, rakensimme, olimme juuri muuttaneet uudelle paikkakunnalle ja puoliso oli viikot poissa kotoa työnsä vuoksi. Yksinäisyys oli hurja tunne kaikkien elämäntäyteisten vuosien jälkeen. Yhteisöstä eroaminen oli kulttuurishokki. Kirjoitin siitä näin: ”Olen vetänyt itseltäni maton alta. Hetkittäinen pakokauhu ja pelko ovat hurjaa. Olen niin yksinäinen, niin yksinäinen oman maailmankuvani kanssa”. Näin jälkikäteen ajatukset tuntuvat hassuilta, mitä oikeastaan pelkäsin?  Maailma on täynnä tavallisen erilaisia ihmisiä elämäntarinoineen. Minä olen yksi heistä.

Jännitin kohtaamisia lestadiolaisten kanssa. Pelkäsin sanovani jollekin vahingossa jumalanterve, niille joita olin aina tervehtinyt jumalanterveellä. Takeltelin monesti, meikäläinen, ei vaan teikäläinen.

Minua on syyllistetty siitä, että vedän muita mukanani ulos lestadiolaisuudesta. En kuitenkaan yllytä siihen ketään. Uskonyhteisöstä eroamista verrataan psykologisella tasolla avioeroon. Moni lähtijöistä tarvitsisi apua uuden elämätapansa rakentamisessa. Ammattiauttajilla on usein hyvin vähän tietoa tästä prosessista.

Jos läheisesi eroaa yhteisöstä, parhautta on olla armollinen, antaa aika surulle ja tunteille sekä olla ystävä. Lisäksi haluan ottaa esille yhden asian, tervehtimisen. Tervehtiminen on hyvä tapa ja tervehtimättä jättäminen on loukkaavaa käytöstä, riippumatta mistään, minkäänlaisesta uskonnosta. Sitä tapahtuu usein, että meidät entiset lestadiolaiset on helppo ohittaa tervehtimättä kaupassa, juhlissa ja kadulla.

Lapsemme kasvavat hyvin lähellä vl-yhteisöä. Meillä on kuitenkin erilainen tapa kasvattaa lapsemme kuin vl-perheissä. Sitä pitää kunnioittaa. Vaikka minut kasvatettiin lestadiolaiseksi, minä en kasvata niin.

Lapseni on joutunut tilanteisiin ja jopa vastaamaan uskonnostaan. Hän ei ymmärrä herätysliikettä, eikä opi millään sanaa lestadiolainen. Hän tietää olleensa joskus lestadiolainen, mutta on nyt pelkkä uskovainen. Hänen uskontoonsa kuuluu oma suojelusenkeli, joulukirkko ja suviseurat sekä se, että taivaassa saa syödä paljon jäätelöä.

Jos lestadiolainen sanoo lapselleni, ettei äitisi pääse taivaaseen, pyydän pohtimaan, millainen käsitys lestadiolaisuudesta hänellä jonain päivänä on?  Älkää rikkoko lapsen uskoa. Älkää kääntäkö lapsiamme teidän herätysliikettänne vastaan. Aivan kuten te suojelette lapsianne pahalta, samoin me toimimme. Meille pahaa on se, että lapsemme käännetään vanhempiaan vastaan uskon varjolla. Lasta ja lapsuutta tulee suojella, aina.

Usein kuvitellaan, että elämä muuttuu radikaalisti liikkeestä lähdön jälkeen. Elämän ei kuitenkaan tarvitse muuttua. Arvostan lapsuudenkotini perintöä, uskoa Jumalaan sekä turvallista, perhekeskeistä ja alkoholitonta lapsuutta. Nämä ovat asioita, joita haluan antaa omille lapsilleni.

Minun on vaikea löytää oikeita asioita, mikä olisi muuttunut. Meillä eletään tavallista lapsiperheen arkea.

Erilainen vakaumus ei perhettä tai ystävyyttä riko, vaan ihmiset omalla käytöksellään. Minä olen onnekas, koska minulla on hyviä ystäviä, jotka kulkevat rinnallani. Jotkut ihmissuhteeni ovat laimentuneet. Se johtuu siitä, että minun arvomaailmani lytätään.

Arvostamme suuresti niitä vl-ihmisiä, jotka ottavat meihin itse yhteyttä ja yllättävät vierailullaan.

Pahaa ovat tilanteessamme ne luulot, että rikomme kaiken hyvän, perheen, avioliiton, ystävyyden. Koen kurjaksi, kun minusta puhutaan sanoilla epäuskoinen tai uskoton. Ymmärrän, että se on lestadiolaista puhekieltä. Kuitenkin samaan aikaan minun uskoani pitää kunnioittaa, eikä sitä voi nollata.

Vl-ero on henkisesti raju prosessi ja jos ihmiset hylkäävät, torjuvat, pitää pärjätä yksin tai etsiä uusia ystäviä ympärilleen. Elämä on varmasti helpompi pitää tavallisena, jos ihmiset suhtautuvat ystävällisesti ja kunnioittavat valintojamme.

Jotkut kuvittelevat, että uskonyhteisöstä eroamisesta seuraa huumeidenkäyttöä, rikollisuutta, rappioalkoholismia, perheväkivaltaa. Omassa tuttavapiirissäni en ole tähän törmännyt. Nämä ihmiset tarvitsevat ammattiauttajia olivat he sitten uskovia tai eivät.

Lopulta itseämme voimme jokainen muuttaa, emme toisia ihmisiä. Kun hyväksyin sen tosiasian, että ystävän vakaumuksen mukaan en ole taivaskelpoinen ja laajemmin ajateltuna myös useiden muiden uskontojen mukaan en pääse taivaaseen, on helpompi elää ja toteuttaa omassa elämässäni lähimmäisen rakkautta. Itse koen rikkaudeksi sen, että lähipiirissä on erilaisia tapoja kokea Jumala. Pohjimmiltaan ihmiset ovat aivan samoja kuin ennenkin, muutos on vain hetkeksi nostanut pelkoja pintaan.

Liikkeestä eronneeseen voi suhtautua tasavertaisena ja kuunnella mitä hän ajattelee. Kysy, mitä tuolle läheiselle kuuluu, ole hänelle ystävä. Muutos on pelottavaa ja usein ennakkoluuloihin on helppo takertua.

Minulle vl-ero oli hyvin suuri kokemus. Nyt jälkeenpäin katson sitä rauhallisesti olkani yli. Herätysliike on osa minua, se on etninen alkuperäni.

 

 

  1. Siunausta vain toipumisprosessiisi.
    Herätti vain ajatuksia siitä että onko ”eroamisen” oltava aina noin
    radikaalia tässä vl-kontekstissa… eikö siis vain voi uskoa vapaasti siellä
    ”laiteilla” vai pitääkö tosiaan olla joko ”on” tai ”off”.

  2. Kaikki tuo, mitä kirjoitit on totta. Toivon Sinulle edelleen rohkeutta ja rauhan henkeä. En tosin ymmärtänyt sitä kohtaa, kun kerroit, että soitit jonnekin. Miksi Sinun piti soittaa jonnekin ja minne? Minä olen ollut 75 vuotta lestadiolainen. Ja olen edelleen vaikka en kuulu enää äitini kuoleman jälkeen seuroissakävijöihin. Minä en kestä niitä kysymyksiä ja katseita. Mutta sydämessäni olen se, mihin vanhempani minut kasvattivat. Puhelimessa en keskustele uskonasioista. Sanoin silloin kun alkoviat pompottaa, että tulkaa kotiini, niin haastellaan, mutta kukaan ei tullut. Sukulaisetkin ovat karttaneet, mutta eihän minulla heistä ole ollut koskaan mitään iloa eikä hyötyä. Ylpeitä ovat. En minä sellaisia nenänvartta pitkin katsojia ole välittänyt itsekään treffailla. Viihdyn tavallisen kansan keskellä. Ollaan iloisia ja vapaita; Jumala ei meitä hylkää. Se on tärkeintä!

  3. Jokainen ihminen tekee toisinaan väärin, tätä faktaa on tuskin kiistäminen. Sitten on kahdenlaista mediaa: sellaista, jotka keskittyvät tällaisten virheiden julkituomiseen ja sellaista, jotka pyrkivät tuomaan lähimmäisestä ne hyvät puolet julki. Tästä ei varmasti jää epäselväksi, että Kristuksen mieli on läsnä siinä, jossa lähimmäistä rakastetaan, eikä siinä, missä keskitytään ihmisten vikoihin ja erilaisiin inhimillisiin puutteisiin: me ihmiset emme ole täydellisiä.

  4. Jouduin taannoin lukemaan mm. Kotimaa-lehteä 1970-luvun loppupuolelta. Lehdessä oli paljon mm. hoitokokouksia sekä vanhoillislestadiolaista oppia kriittisesti käsitteleviä kirjoituksia. MUTTA: lehdessä oli myös isoja juttuja, joissa suhtauduttiin ylisummaan lestadiolaisuuteen, myös vanhoillislestadiolaisuuteen hyvin myönteisesti. Lehti antoi tilaa erilaisille näkemyksille.

    Nykyisin, eritoten Kotimaa24:n, mutta myös printtilehden osalta tämä jälkimmäinen näkökulma puuttuu täysin, mikä luonnollisesti ei voi olla vaikuttamatta lehden luotettavuuteen ja laatuun.

    Blogiteksti itsessään oli hyvin kirjoitettu ja pitää subjektiivisena kokemuksena varmasti paikkansa.

  5. Koskettava kirjoitus. Toivon todella että mahdollisimman moni SRK -lestadiolainen lukisi tämän kirjoitusken ja yrittäisi asettautua yhteisöstä eroavan/eronneen asemaan. SRK -lestadiolaisuus on ollut alusta saakka ensisijaisesti kasvatuskristillisyyttä. Kun maallikkoperustainen SRK -lestadiolaisuus perustettiin 1960-luvun alussa pappishajaannuksen jälkeen, sen keskeisin toiminta- ja selviytymisstrategia rakennettiin vahvaan sitouttamiseen syntymästä alkaen. Koko ketju; koti-päiväkerho-pyhäkoulu-raamattuluokka-rippikoulu-kansanopisto ja viikottaiset seurat; kaikki tähtäävät vain yhteen päämäärään, mahdollisimman vahvaan sitouttamiseen ja SRK:laisen identiteetin rakentamiseen. Esikuntaeversti evp:n taidokas strateginen oivallus ja toteutus.

  6. Kotimaa24 on yrittänyt saada blogistien joukkoon mukaan myös lestadiolaisessa liikkeessä hyvällä mielellä sisällä olevaa henkilöä, toistaiseksi siinä onnistumatta. Jos tätä nyt lukee joku lestadiolaisessa liikkeessä tyytyväisenä sisällä elävä ihminen, joka haluaisi blogistiksi ryhtyä, pyydämme ottamaan pikaisesti yhteyttä: K24yllapito@gmail.com

  7. Jussi Tynkkynen,

    Ei mitään ”maallikkoperustaista SRK-lestadiolaisuutta” perustettu 1960-luvun alussa. Sillloin erosi 60 pappia ja reilut 30 jäi ja lisää liittyi pitkin 1960- ja 1970-lukua. Lestadiolaisuus 1800-luvulla sekä vanhoillislestadiolaisuus 1900-luvulla ovat ennenmuuta olleet maallikkoliikkeitä, joihin on kuulunut myös pappeja.

  8. Valma, en ollut silloin vielä edes syntynyt:-)

    Pappiseriseurahan/Elämän sanalaisuus ymmärrykseni mukaan sittemmin kuihtui, eikä mikään kansanliike ollut koskaan. Lähdeteosten/sanomalehtijuttujen mukaan (huomattava) osa vanhoillislestadiolaisuuden rivijäsenistä ei ollut kummemmin edes tietoinen koko erosta, joka kosketti lähinnä liikkeen ”yläpäätä”. on aika, sanoisinko rohkea tulkinta, väittää, että ”maallikkoperustainen SRK-lestadiolaisuus” perustettiin silloin.

kirjoittaja anonyymi
kirjoittaja anonyymi
ANONYYMI-blogissa voi kirjoittaa nimettömästi asiasta, joka on arkaluonteinen tai sillä tavoin hankala, että oman nimen käyttäminen ei ole mahdollista. Kirjoittaaksesi ota yhtyettä Ylläpitoon.