Kirje lestadiolaiselle lähimmäiselle.
Aloitan lainaten ystävääni, joka yhteisöstä erotessani laittoi minulle viestin ja aloitti sen näin; Toivon, etten sanoillani loukkaa. Se mistä kerron, on minun omia tunteitani, minun kokemuksiani.
Erosin lestadiolaisuudesta pari vuotta sitten, yhdessä puolisoni kanssa.
Eroprosessi yhteisöstä alkoi jo vuosia aiemmin, se oli hiljaista irtautumista ilman suuria tunteita tai erityisiä käännekohtia. Viimeiset vuodet ennen lopullista päätöstä olin hämmentynyt. Olin toteuttanut uskoani tekemättä jättämisillä ja tekemisillä, mutta oma hengellisyyteni oli kadoksissa. Uskoni ja herätysliikkeeni eivät kohdanneet. Etsin vastauksia netistä, liikkeen julkaisuista ja historiasta. Kävin keskusteluja. Lopulta olin henkisesti loppu ja samalla hyvin varma päätöksestäni.
Otin puhelimen käteeni ja soitin. Jos olisin tiennyt, kuinka vaikeaa seuraavista kuukausista tulisi, en olisi uskaltanut soittaa.
Eroni yhteisöstä oli yllätys ja shokki monelle läheisistämme. Noissa mielentiloissa toiset sanoivat pahasti. Ensimmäisinä päivinä en ollut onnellinen, en ollut iloinen. Olin vain surullinen. Surullinen siitä, mitä minun päätöksestäni seurasi. Vaikka kuvittelin varautuneeni siihen, en ollut.
Tässä muutama lause noina päivinä ylös kirjoittamistani asioista: ”Puhelimeen ja facebookiin tulvii surun varjostamia viestejä pitkin päivää, öisinkin. Reiluja ihmisiä, rakkaita neuvoja, kauniita sanoja, tukea. Mutta myös jotain, mihin en ole varautunut. Vihaa, pahaa, katkeruutta, syytöksiä ja epäluuloja. Hyvin harva puhuu uskosta”.
Viesteihin oli vaikea vastata. Molemmilla osapuolilla oli tunteet pinnassa minun vuokseni ja tunsin siitä syyllisyyttä.
Mietin välillä, olisiko läheisillä helpompi olla, jos tekisin parannuksen. Pyytäisin anteeksi, jotta he voisivat paremmin. Saisivat yönsä nukuttua, ettei tarvitsisi rukoilla joka ilta puolestani. En uskaltanut sillä hetkellä sanoa, rukoile vain. Mutta voitko rukoilla, että meillä olisi kaikki hyvin, meillä olisi hyvä elämä. Minun sanottiin muuttuneen. Minusta maailmankuvani oli vain erilainen kuin minulle oli haluttu opettaa ja sanoin sen ääneen.
Olin kotiäiti, rakensimme, olimme juuri muuttaneet uudelle paikkakunnalle ja puoliso oli viikot poissa kotoa työnsä vuoksi. Yksinäisyys oli hurja tunne kaikkien elämäntäyteisten vuosien jälkeen. Yhteisöstä eroaminen oli kulttuurishokki. Kirjoitin siitä näin: ”Olen vetänyt itseltäni maton alta. Hetkittäinen pakokauhu ja pelko ovat hurjaa. Olen niin yksinäinen, niin yksinäinen oman maailmankuvani kanssa”. Näin jälkikäteen ajatukset tuntuvat hassuilta, mitä oikeastaan pelkäsin? Maailma on täynnä tavallisen erilaisia ihmisiä elämäntarinoineen. Minä olen yksi heistä.
Jännitin kohtaamisia lestadiolaisten kanssa. Pelkäsin sanovani jollekin vahingossa jumalanterve, niille joita olin aina tervehtinyt jumalanterveellä. Takeltelin monesti, meikäläinen, ei vaan teikäläinen.
Minua on syyllistetty siitä, että vedän muita mukanani ulos lestadiolaisuudesta. En kuitenkaan yllytä siihen ketään. Uskonyhteisöstä eroamista verrataan psykologisella tasolla avioeroon. Moni lähtijöistä tarvitsisi apua uuden elämätapansa rakentamisessa. Ammattiauttajilla on usein hyvin vähän tietoa tästä prosessista.
Jos läheisesi eroaa yhteisöstä, parhautta on olla armollinen, antaa aika surulle ja tunteille sekä olla ystävä. Lisäksi haluan ottaa esille yhden asian, tervehtimisen. Tervehtiminen on hyvä tapa ja tervehtimättä jättäminen on loukkaavaa käytöstä, riippumatta mistään, minkäänlaisesta uskonnosta. Sitä tapahtuu usein, että meidät entiset lestadiolaiset on helppo ohittaa tervehtimättä kaupassa, juhlissa ja kadulla.
Lapsemme kasvavat hyvin lähellä vl-yhteisöä. Meillä on kuitenkin erilainen tapa kasvattaa lapsemme kuin vl-perheissä. Sitä pitää kunnioittaa. Vaikka minut kasvatettiin lestadiolaiseksi, minä en kasvata niin.
Lapseni on joutunut tilanteisiin ja jopa vastaamaan uskonnostaan. Hän ei ymmärrä herätysliikettä, eikä opi millään sanaa lestadiolainen. Hän tietää olleensa joskus lestadiolainen, mutta on nyt pelkkä uskovainen. Hänen uskontoonsa kuuluu oma suojelusenkeli, joulukirkko ja suviseurat sekä se, että taivaassa saa syödä paljon jäätelöä.
Jos lestadiolainen sanoo lapselleni, ettei äitisi pääse taivaaseen, pyydän pohtimaan, millainen käsitys lestadiolaisuudesta hänellä jonain päivänä on? Älkää rikkoko lapsen uskoa. Älkää kääntäkö lapsiamme teidän herätysliikettänne vastaan. Aivan kuten te suojelette lapsianne pahalta, samoin me toimimme. Meille pahaa on se, että lapsemme käännetään vanhempiaan vastaan uskon varjolla. Lasta ja lapsuutta tulee suojella, aina.
Usein kuvitellaan, että elämä muuttuu radikaalisti liikkeestä lähdön jälkeen. Elämän ei kuitenkaan tarvitse muuttua. Arvostan lapsuudenkotini perintöä, uskoa Jumalaan sekä turvallista, perhekeskeistä ja alkoholitonta lapsuutta. Nämä ovat asioita, joita haluan antaa omille lapsilleni.
Minun on vaikea löytää oikeita asioita, mikä olisi muuttunut. Meillä eletään tavallista lapsiperheen arkea.
Erilainen vakaumus ei perhettä tai ystävyyttä riko, vaan ihmiset omalla käytöksellään. Minä olen onnekas, koska minulla on hyviä ystäviä, jotka kulkevat rinnallani. Jotkut ihmissuhteeni ovat laimentuneet. Se johtuu siitä, että minun arvomaailmani lytätään.
Arvostamme suuresti niitä vl-ihmisiä, jotka ottavat meihin itse yhteyttä ja yllättävät vierailullaan.
Pahaa ovat tilanteessamme ne luulot, että rikomme kaiken hyvän, perheen, avioliiton, ystävyyden. Koen kurjaksi, kun minusta puhutaan sanoilla epäuskoinen tai uskoton. Ymmärrän, että se on lestadiolaista puhekieltä. Kuitenkin samaan aikaan minun uskoani pitää kunnioittaa, eikä sitä voi nollata.
Vl-ero on henkisesti raju prosessi ja jos ihmiset hylkäävät, torjuvat, pitää pärjätä yksin tai etsiä uusia ystäviä ympärilleen. Elämä on varmasti helpompi pitää tavallisena, jos ihmiset suhtautuvat ystävällisesti ja kunnioittavat valintojamme.
Jotkut kuvittelevat, että uskonyhteisöstä eroamisesta seuraa huumeidenkäyttöä, rikollisuutta, rappioalkoholismia, perheväkivaltaa. Omassa tuttavapiirissäni en ole tähän törmännyt. Nämä ihmiset tarvitsevat ammattiauttajia olivat he sitten uskovia tai eivät.
Lopulta itseämme voimme jokainen muuttaa, emme toisia ihmisiä. Kun hyväksyin sen tosiasian, että ystävän vakaumuksen mukaan en ole taivaskelpoinen ja laajemmin ajateltuna myös useiden muiden uskontojen mukaan en pääse taivaaseen, on helpompi elää ja toteuttaa omassa elämässäni lähimmäisen rakkautta. Itse koen rikkaudeksi sen, että lähipiirissä on erilaisia tapoja kokea Jumala. Pohjimmiltaan ihmiset ovat aivan samoja kuin ennenkin, muutos on vain hetkeksi nostanut pelkoja pintaan.
Liikkeestä eronneeseen voi suhtautua tasavertaisena ja kuunnella mitä hän ajattelee. Kysy, mitä tuolle läheiselle kuuluu, ole hänelle ystävä. Muutos on pelottavaa ja usein ennakkoluuloihin on helppo takertua.
Minulle vl-ero oli hyvin suuri kokemus. Nyt jälkeenpäin katson sitä rauhallisesti olkani yli. Herätysliike on osa minua, se on etninen alkuperäni.
Epäilenpä minäkin Valman tapaan, ettei Kari-Matilla ole kaiketi omakohtaista kokemusta niistä muutoksista, jotka maalikoiden toimesta toteutettiin 1060-1970-luvuilla. Kari-Matti on sikäli oikeassa että liike on ollut aina maallikkoliike. Ehkä todellakin minun on syytä käyttää termin ”maallikkoperustainen” tilalla termiä maallikkojohtoinen. Kari-Matti on sikälikin oikeassa että teologien määrä on kasvanut sitten alkuvuosien, mutta suurin osa uusista papeista/teologeista on SRK:n ”kasvatusmankelin” läpi kulkeneita ”puhdasoppisia” SRK -teologeja.
Ps. Kari-Matti, sinun viestisi ei ollut vielä näkyvissä kun kirjoitin omani. Siksi se on sellainen kuin on.
Olli jr. Leivo: ”Herätti vain ajatuksia siitä että onko ’eroamisen’ oltava aina noin radikaalia tässä vl-kontekstissa… eikö siis vain voi uskoa vapaasti siellä ’laiteilla’ vai pitääkö tosiaan olla joko ’on’ tai ’off’.”
Vanhoillislestadiolaisuudessa on korostetusti esillä tarve määritellä ihminen joko ”meihin” tai ”heihin”. On tarve määritellä ihmisen sieluntila joko uskovaisiin tai ”epäuskoisiin”. Tämän vuoksi ”laiteilla elävää” usein painostetaan antamaan selkeästi ilmi tilansa. Epäselvät tapaukset saattavat olla monille yksinkertaisesti ahdistavia kahtiajakautuneen maailmankuvan vuoksi.
Kahtiajakoa pidetään myös voimakkaasti yllä esimerkiksi tervehtimällä uskovaisia eri tavalla ”Jumalan terve”-tervehdyksellä. Näin ollen tervehtijän on periaatteessa aina arvioitava (ja määriteltävä) toisen osapuolen sieluntila tervehtiessä. Tämä on myös käytännön syy kysellä sieluntilaa esimerkiksi tyyliin ”saako sinua tervehtiä jumalanterveellä?” Muutenhan saattaa tervehtiä väärin?!
Jussi, ok. Sama juttu toisinpäin. En ehtinyt lukea kommentiasi ennenkuin laitoin omani/korjailin omaani:-)
Voihan sen 1960-luvun aluna nähdä myös valtataisteluna, jossa voiton otti ennemuuta vahva maallikkosaarnaajien yms. ryhmä heikki saarineen.
Kai Kotimaa näyttää lestadiolaiskriittiseltä, kun siellä ei ole selvästi lestadiolaismyönteisiä rakentavia blogittajia. Nämä meinaa olla väkisin kaksi eri maailmaa, enkä tiedä, mitä sille voi tehdä. Olisi hienoa nähdä se, että liikettä puolustetaan argumentein, jota ”me muut” ymmärrämme…mutta onko se suorastaan rakenteellinen mahdottomuus? Totta kai siellä olevia hyviä asioita voidaan puolustella, ja minäkin osaan sen, mutta se kokonaisuus, eksklusiivisuusoppeineen ja ehkäisynkieltoineen ei aukea kuin ns. uskon kautta.
Ja jos joku joko aukee vain uskon kautta, niin eipä keskusteluista voi tulla kovin hedelmällisiä. Oman kokemukseni mukaan päästään nopeasti yksimielisyyteen siitä, että tuollaiset keskustelut kannattaa lopettaa hyvissä ajoin, ja jutella aivan muista asioista. Surullista, molemminpuolisesti.
Kari-Matti, ok!
Tuohon voin yhtyä. Juuri sellaisena se minulle avautuu tänä päivänä kaiken sen jälkeen mitä olen siitä saanut tietää jälkeenpäin ja kuinka muutoksen itse silloin koin eläessäni lapsuuteni ja nuoruuteni siinä maailmassa. Siinä on myös syy, miksi en enää kuulu po. yhteisöön.
Kyllä vl-liikkeestä voidaan kirjoittaa myös positiivisesti, todella positiivisesti. Esim. Lutherin käsitys uskosta, pelastuksesta: yksin uskosta, yksin armosta ja Kristuksen ansion tähden, on sitä parasta sanomaa, mitä maa päällään kantaa ja sitä sanomaa myös vl-liike kuuluttaa seiniä myöten ja ylikin, mikäli mahdollista.
Sitten tulee matkaan sana MUTTA. Tuo edellä mainitsemani Lutherin siteeraus, sössitään useimmiten vl-liikkeessä siten, ettei sen sanoma olekaan totta, eli sitä ei eletä todeksi, vaan armo ehdollistetaan tyyliin ripsivärin käytöllä.
Sama juttu ehkäisemättömyyden kanssa. Lapset ovat ihania, vl-liikkeessä arvostetaan lapsia kovasti, he ovat uskon esikuvia, Jumalan silmäteriä jne. Moni kokee suurperheyden valtavana rikkautena ja ihanana asiana jne. Tästä vois kirjoittaa vaikka paksun kirjan.
Sitten tulee sana MUTTA. Kaikkien kohdalla suurperheys ei olekkaan onnellinen ja auvoinen asia. Joidenkin kohdalla se on suorastaan raastavan ahdistava ja raskas.
Eli, kolikolla on aina kaksi puolta. Ja usein on niin, että jos ollaan jonkun asian kohdalla, niin kuin esim. tuon ehkäisyasian, hirmusen mustavalkoisia ja ehdottomia, koko juttu kääntyy joidenkin kohdalla ihan päinvastaisiksi.
Jos siis vl-liikkeessä vallitsisi todellinen onni ja autuus erinäisissä asioissa, tai edes kohtalainenkaan, täällä netissä ei keskusteltaisi juuri oolleskaan vl-liikkeen asioista. Korkeintaan liikkeellä olisi omat julkiset sivut, jossa olisi mahdollista jakaa tietoa vl-uskosta ja keskustella tyynen auvoisesti liikkeen ihanasta olotilasta. Kaplakointi puuttuisi kokonaan.
Mutta mutta. Pahoinvointia on yhdellä jos toisella ja tilanne on mikä on.
Sauli Karhu:
Näinhän se valitettavasti on kuin sanoit. Mutta sitä en kohdallani ymmärrä, että joku asia aukeaa vain uskon kautta. Tämä on mielestäni ns. kaanaan kieltä ja tarkoittaa: Haluamme olla kuuliaisia seurakunnan opetukselle.
Tuohon 1960-luvun kriisiin voimme ottaa myös toisen näkökulman: Uskon nimittäin, että kriiisi johti myös suureen siunaukseen, jota levittivät monet luovat ihmiset, joilla on juuret lestadiolaisuudessa. Esimerkiksi Anna-Maija Raittila: mikä kirkon uudistaja ja näkijä hän olikaan niinkuin koko Raittilan lahjakas suku. Jos hän, monet tuntemani papit ja itsekin olisimme masentuneina jääneet nurkkaan istumaan ja hyväksymään kaiken mitä meille syötettiin, olisi todella tapahtunut taantuma, jota ei voisi korjata. Luulen, että Jumala tahtoi näin tapahtuvaksi. Samalla tavalla Jerusalemin vainossa 30-40 luvulla, kun opetuslapset lähtivät levittämään sanomaan ympäri silloisen maailman, samoin mekin pääsimme lentämään kuin lintuset laulamaan Herran ylistystä kirkoissa istuville kaipaaville sieluille! Itse asiassa taisi kuitenkin olla kirkolle siunaukseksi tuo kriisi!
Tässä oli koskettava ja hyvin kirjoitettu kertomus vl-liikkeestä eronneen tunnoista. Minua kiinnostaisi tietää, missä määrin vl-liikkeeseen liitytään, vai onko se puhtaasti kasvatuskristillinen liike. En ole kohdannut vl-liikkeen taholta ns. julistavaa ja tavoittavaa työtä, jossa kuvastuisi hätä ulkopuolisten pelastumisesta. Julistustyö on taas nähdäkseni varsin merkittävä osa viidennen herätysliikkeen toimintaa.
Ei kai mihinkään sellaiseen liikkeeseen voi liittyä, missä korostetaan uskon ratkaisua. Kysymys on sydämen asiasta eikä jäsenanomuksen täyttämisestä.
Maallikkoliike lestadiolaisuudesta tuli, kun papit noin ylimalkaan olivat lestadiolaista herätystä vastaan. Lars Levi Laestadius otti työntekijänsä sitten talonpoikien parista.
Maallikkojen toimesta liike myös levisi, ja oikeastaan sen pappeutumiessa oli hajaannuksen siemen. Sehän alkoi Suomen puolella, kun pappeja ja muuta parempaa väkeä tuli liikkeeseen mukaan. Suurin viisaus alkoikin löytä Oulun tienoilta, eikä alkuheräykselle annettu enää mitään arvoa.
Vanhoillislestadiolaisuus taitaa ihan avoimesti selittää olevansa raattamaalaisuutta. Muutamissa opillisissa kysymyksissä se ainakin on täysin ristiriidassa Lars Levi Laestadiuksen opetuten kanssa.