Mitä voi tehdä tilanteessa, jossa häiritsevän usein joutuu hengellisen väkivallan kohteeksi? -kyseli minulta tänään henkilö, joka on puolisonsa kanssa aikoinaan erotettu vl-liikkeestä.
Erottaminen on tapahtunut sellaisista syistä, joista tänä päivänä ei kulmakarvaa kohotettaisi edes millin vertaa, saati että mitään puhuttelua edes tulisi. Oikeastaan erottamiselle ei ole osattu mitään selkeää syytä edes osoittaa. Noh: katkera. Se aina silloin, kun mitään muuta ei keksitä 🙁
Homma jatkui useissa sukujuhlissa julkisilla nöyryytyksillä: parannuskehotuksilla nimeltä mainiten.
Ja edelleen puhuttelut ja parannuskehotukset jatkuvat. Siis ihan tänä päivänä vielä.
– Sinulla on parannus vielä tekemättä.
– Mutta kun minähän uskon Jeesuksen kuolleen minunkin puolestani.
– Olet eksynyt maailman hengellisyyksiin (aktiivinen kirkon jäsen).
– Olet nyt rakentamassa vuodettasi helvettiin.
Oikeasti. Tosi ahdistavaa. Eikö Rauhanyhdistyksillä voitaisi pitää alustuksia aiheesta hengellinen väkivalta? Tiedän useita tapauksia, joissa kiusanteko on jatkunut hamasta hoitokokouksista ihan näihin päiviin asti, eikä loppua näytä tulevan milloinkaan. Ja kiusaajina vielä puhujat.
Haloo, kun hoitokokoukset ja niissä tapahtuneet erottamiset on jo SRK:n taholtakin tuomittu väärinkäytöksiksi, niin miksi ihmeessä sieltä juontuva kiusanteko saa aina vaan jatkua?
Tietty voihan kiusaajien hampaissa kärsivät uhrit läimästä puhelimen kiinni tai marssia ikävistä tilanteista pois, mutta eikö hommaa voitais hoitaa jotenkin muutenkin? Vai halutaanko erotetut/liikkeestä lähteneet ihan aidon oikeasti pitää jatkuvassa löyhässä hirressä, seinää vasten ja altavastaajana? Kuka tämmöisestä hommasta ihan mitään hyötyy? Varmaan kiusaaja nauttii sadistisessa mielessään 🙁
Voiko esimerkiksi piispaan olla yhteydessä tällaisen asian kanssa? Voiko piispa ottaa puolestaan puhutteluun vl-puhujia? Vai voiko asialle yhtään mitään? Pitääkö kiltisti vain alistua sille tosiasialle, että kun kerran olet joskus kuulunut vl-liikkeeseen, saat loppuikäsi kärsiä siitä?
Heikot sortuu elon tiellä, jätkä sen kun porskuttaa. Näinhän se on aina ollut ja tulee valitettavasti varmaan aina olemaankin.
Siihen ei tarvita kuin yksi raamatun sana:
1. Samuel 17: 45. Niin David sanoi Philistealaiselle: sinä tulet minun tyköni miekalla, keihäällä ja kilvellä, mutta minä tulen sinun tykös Herran Zebaotin, Israelin sotaväen Jumalan nimeen, jota sinä pilkannut olet.
46. Tänäpänä antaa Herra sinun minun käsiini, että minä lyön sinun, ja otan sinun pääs sinulta pois, ja annan Philistealaisten sotaväen ruumiit tänäpänä taivaan linnuille ja kedon pedoille: että kaikkein maan asuvaisten pitää tietämän Israelilla olevan Jumalan.
Jos kohtaat Goljattisi Herran Sebaotin voimassa, niin mikään ei voi olla sitä voimaa suurempi. Muuta neuvoa minulla ei ole antaa.
Aika raukkoja oli nekin kristityt aikoinaan, jotka piileksivät katakombeissa ja piirtelivät kalankuvia hiekkaan. Samoin Paavali, kun korin sisällä laskettiin muurin kylkeä alas ja pakomatkalle vainoojia. Mikä kristitty se oikein sellainen on, joka vapisee ja pelkää ihan mitään. Uskon heikkoutta! Romukoppaan sellaiset rääpäleet!
Ne tapaukset palvelivat siinä muodossa Jumalan asiaa paremmin kuin, jos Paavalikin olisi uhrattu jo silloin.
Toivoihan Jeesuskin jotain muuta ratkaisua kuin ristinkuolemaa (Luuk.22:42, esim.).
Ei se tavatonta ole, että rehellisyys on hedelmätön lähtökohta keskusteluille. Olen tuon havainnut niin monet kerrat ennenkin.
Nyt taisi pääaiheen tiimoilta Vuokon tekstissä jo Paavalistakin tulla ex veeällä – leikillisesti sanoen!
On kai rumaa verrata itseään Paavalin, mutta niin on meistä moni ikään kuin paennut ja joutunut puhumaankin sinne, missä otetaan vastaan. Itse en tosin pääse kehumaan, että suuret joukot kuulisivat – oman selkäni taakse en tosin olen aikunutkaan laumaa koota…
En tuon Lahtisen koko tarinaa ole tässä lukenut, mutta omaa taustaani olen paljastanut. Tiedän tarkkaan mistä kiusaamisessa ja marginaaliin työntämisessä on kysymys. Olen saanut vain sen vaikutelman, että kokemuksella ei ole tässä blogissa arvoa, kun en ole entinen veeällä.Vääräksi katsottu viestini on kuitenkin edelleen se, että kannattaa katsoa eteenpäin ja jättää entiset taakse. Ne eivät siellä juurikaan tule asentoaan muuttamaan.
Tanni suhtautuu ehkä, en ole varma, ihan tahtomattaankin hiukan vähätellen Lahtisen kertomukseen. Se on aivan luonnollistakin, kun ei ole kokenut sitä kiirastulta, minkä lävitse toinen on kulkenut. Kirkon kristitty ei voi nähdä sellaisia unissaankaan.
Olen samaa mieltä, kaltoin kohtelu ja kriisi kasvattaa.
Kun näet on koko elämän ajan opetettu, että ”jos tästä reunasta irrotat, on pohjaton syvyys jalkojesi alla”, tekee se kriisin olemassaolon taisteluksi.
Se panee tutkimaan ja etsimään, missä on totuus ja varmuus.
Se tekee vahvemmaksi.
En kerskaile voimistani tai tiedostani, mutta sen jälkeen yksinkertaisten ihmisten sanomiset tai tuomitsemiset ovat olleet – Kaptahia lainatakseni –
kärpäsen surinaa korvissani.
En sano tätä ylpeydestä, pidän sitä johdatuksena.