Ensimmäisessä osassa keskityin siihen, miten kummallista se on, että uskovan ihmisen voi tunnistaa joistakin tietyistä merkeistä. Jostakin käyttäytymisestä, tai sanoista. Se on joka kerta jotenkin ihmeellinen kokemus. Jopa taivashetki.
Tässä toisessa osassa tuon esiin sen, mistä Jumala tunnistaa lapsensa.
Aivan samalla tavalla tunnistamme uskovat veljet ja sisaret. Ilmestyskirjassa kerrotaan testistä, jonka perusteella tunnistus on helppo tehdä.
Kyse on laulusta, jota laulamaan ei kykene muut, kuin oikeat Jumalan lapset. Se laulu on karitsanvirsi. Jos teurastettu karitsa on sydämen lauluna, niin siitä on helppo tunnistaa oikeat uskovat. Henkilö, jonka uskon keskipisteenä on Kristus ja hänen sovitustyönsä on oikea uskova. Kaikkea muuta kristillistä ja hyvää voimme toisillemme ja Jumalallekin esittää, mutta se mistä sydämen laulu kertoo, paljastaa todellisen uskon suuren salaisuuden.
Rakastuin 17v, tyttöön jota rakastan yhä. Eikä se peruskokemus ole mihinkään kadonnut. Puolison rakastaminen merkitsee minulle yhä sitä, etten ilman häntä osaa ajatella elämää. Sama kokemus minulla on suhteessa Vapahtajaani. En mitenkään osaa ajatella sellaista elämää, jossa en voisi sanan, rukouselämän ja seurakunnan kautta olla Vapahtajaani jatkuvasti yhteydessä. Kummassakaan tapauksessa ei tarvita mitään hullaantumista.