Ensimmäisessä osassa keskityin siihen, miten kummallista se on, että uskovan ihmisen voi tunnistaa joistakin tietyistä merkeistä. Jostakin käyttäytymisestä, tai sanoista. Se on joka kerta jotenkin ihmeellinen kokemus. Jopa taivashetki.
Tässä toisessa osassa tuon esiin sen, mistä Jumala tunnistaa lapsensa.
Aivan samalla tavalla tunnistamme uskovat veljet ja sisaret. Ilmestyskirjassa kerrotaan testistä, jonka perusteella tunnistus on helppo tehdä.
Kyse on laulusta, jota laulamaan ei kykene muut, kuin oikeat Jumalan lapset. Se laulu on karitsanvirsi. Jos teurastettu karitsa on sydämen lauluna, niin siitä on helppo tunnistaa oikeat uskovat. Henkilö, jonka uskon keskipisteenä on Kristus ja hänen sovitustyönsä on oikea uskova. Kaikkea muuta kristillistä ja hyvää voimme toisillemme ja Jumalallekin esittää, mutta se mistä sydämen laulu kertoo, paljastaa todellisen uskon suuren salaisuuden.
”Heillä oli käsissään Jumalan harput, ja he lauloivat Mooseksen, Jumalan palvelijan, ja Karitsan laulua: — Suuret ja ihmeelliset ovat sinun tekosi, Herra Jumala, Kaikkivaltias! Oikeat ja todet ovat sinun tiesi, sinä kansojen kuningas! Kuka ei sinua pelkäisi, Herra, kuka ei ylistäisi nimeäsi? Sinä yksin olet pyhä. Kaikki kansat tulevat eteesi ja kumartavat sinua, sillä sinun oikeat tuomiosi ovat tulleet julki.” Näinhän tuota kuvataan Ilmestyskirjassa. Lukuunottamatta Karitsan mainitsemista tuo laulu kelpaa varmaankin myös juutalaisille ja muslimeillekin.
Onko uskovaisuus jollain lailla ehdoton asia niinkuin siniset silmät? Eiköhän kyseessä ole jatkumo? Siis skaala 1-500 ja jotain siltä väliltä. Jossain 250 kohdalla alkaa jonkinlainen tietoisuus sisäisestä prosessista siitä että jotain on tapahtumassa sielujen syvyyksissä. Lopullinen tietoisuus ilmestyy , kun tulee pisteeseen jossa tuntee epätoivoa kun ei osaa uskoa ja tuntee olevansa kadotettu. Siis pisteeseen jossa tulee ylöspoimituksi kun kaikki on karsittu pois.
Pekka tuot hyvän asian taas esille, siksi kommentoin, en ”vainotakseni”.
Siis mistä Jumala tuntee lapsensa, siitä Hengestä jonka on pannut heihin, ei mistään laulun lurituksesta tai huutamisesta ”Herra Herra”.
Kun ihminen uudestisyntyy Jumalan Hengestä niin silloin on Jumalan lapsi.
Tärkeämpää kuin se, että me tunnemme ja tiedämme olevamme Jumalan lapsia on se ymmärrys, että Jumala tuntee meidät lapsikseen, sillä on itse kutsunut ja ottanut meidät omikseen Poikansa Evankelumin Sanan ja kasteen kautta.
Paavalilla oli ainainen huoli niistä, jotka olivat Kristuksen vastaanottaneet, ja että he jo kohta olivat ajautumassa jälleen lain alle takaisin orjuuteen. Sillä maailman henki vaatii tekoja, että olet kelvollinen ihmisten ja Jumalan edessä. Armon Henki taas on kokonaan toinen, sillä on Lahjan luonne.
Uskon säilyttämisessä on meidän koetuksemme, ei siinä, kuinka hyvin me lain edessä vaellamme, sillä Hänen tekonsa seuraavat vain Uskossa, eivät näkemisessä, vaikka tosin uskovissa kyllä näkyvät myös Hengen hedelmät laupeus, kärsivällisyys, Armo, ilo, rauha, teeskentelemättömyys, ja kaikkinainen Totuudessa pysyminen vainojenkin ja vaatimusten keskelläkin.
On nimittäin tosiasia myös se, että Valo loistaa kirkkaimmin pimeydessä, ja onhan Jumala on kätkenyt oman Aarteensa raadolliseen ihmiseen, niin ettei Jumalan Armon Voima näkyisi tulevan meistä, jotka olemme kaikessa raihnaiset ja omissa voimissamme heikot, jopa kuolleita ja maailman silmissä turhat ja kelvottomat. Kiitos kuitenkin Jumalan, joka tunnustaa meidät omiksi lapsikseen ja Hän tuntee millaista tekoa me olemme.
Mutta kun aika oli täytetty, lähetti Jumala Poikansa, vaimosta syntyneen, lain alaiseksi syntyneen, lunastamaan lain alaiset, että me pääsisimme lapsen asemaan.
Ja koska te olette lapsia, on Jumala lähettänyt meidän sydämeemme Poikansa Hengen, joka huutaa: ”Abba! Isä!”
Niinpä sinä et siis enää ole orja, vaan lapsi; mutta jos olet lapsi, olet myös perillinen Jumalan kautta.
Mutta silloin, kun ette tunteneet Jumalaa, te palvelitte jumalia, jotka luonnostaan eivät jumalia ole.
Nyt sitävastoin, kun olette tulleet tuntemaan Jumalan ja, mikä enemmän on, kun Jumala tuntee teidät, kuinka te jälleen käännytte noiden heikkojen ja köyhien alkeisvoimien puoleen, joiden orjiksi taas uudestaan tahdotte tulla? Gal.4:4-9
Olemme perillisiä Jumalan kautta, emme itsemme kautta ja lapset tuntevat Isän, Pojan ja toisensa juuri tästä ominaisuudesta. Me emme ole itsemme omia, vaan Herra on meidät synnyttänyt Sanallaan.
Ilmestyskirjassa on toinenkin kohta joka kuvaa uskovan asennetta. Tuossa kohdassa kerrotaan siitä jatkuvasta ylistyksestä, joka valtaistuimen edessä on. Mainitaan, myös se miten vanhimmat heittävät kruununsa valtaistuimen eteen jatkuvasti.
Kruunuahan ei voi heittää valtaistuimelle jatkuvasti, jollei se palaa heittäjälle takaisin. Joten tilanteen täytyy olla kuva siitä asenteesta, joka kruununsa heittäjillä on. Eli he kokevat että ansio pelastuksesta kuuluu yksin karisalle. Aina ylistystä kuullessaan he ylistävät omista ansioistaankin yksin Jumalan Karitsaa.
Rakkaudesta! (viittaukset Raamatun ao. kohtiin!)
Siitä teidät tunnetaan minun opetuslapsikseni, että te rakastatte toisianne!
Joo. siitä ensimmäisestä rakkaudesta uskovan tunnistaa. Rakastunut mielellään kertoo rakkaastaan muille. Samalla rakas on hänelle elämän keskipiste, eikä koe voivansa elää, edes ilman tätä. Tämmöinen suhde, kun jollakin on Vapahtajaan, niin siitä voi kyllä päätellä , että kyseessä on uskova henkilö.
Rakastuminen ja rakkaus ovat eri asioita. Edellinen on ohimenevää hullaantumista, joka joko muuttuu kestäväksi rakkaudeksi tai haihtuu pois. Jeesukseen rakastuneet ovat juuri uskoon tulleita, jotka yleensä tunnistaa helposti. Koko ikänsä Jeesusta rakastavat ovat heihin verrattuna jokseenkin arkisia ihmisiä. Hyvä, kun ovat, sillä arjessahan usko eletään todeksi.
Pekka entä kuinkas rakastunut toimii kun kuulee rakkaansa Sanat, tekeekö niiden mukaan vai ei?
Voiko siis teoista ”nähdä” onko rakkaus Jeesukseen todellista vai harhaa?
Miksi ihmeessä pitäisi yleensä lokeroida ihmisiä vaikkapa nyt uskoviin tai uskomattomiin, epä- , väärä- , oikea- tai eriuskoisiin, kihara- tai suorahiuksisiin, sini- tai ruskeasilmäisiin, homo- tai hetroseksuaaleihin jne. jne.??? Miksi uskovat pitäisi tunnistaa?
Nehän – ihmisten ominaisuudet, luonteenpiirteet, vakaumukset ja ideologiset aatokset – ovat kaikki ihmisen yksityisyyteen kuuluvia asioita, joihin muilla ei ole nokan koputtamista, eikä sanan sijaa.
Olin kesällä eräässä paikallisen kansanopiston järjestämässä tapahtumassa ja siellä näin yhden tyypin jossa vaikutti olevan jotain tuttua. Keskusteltuamme hetken tajusimme yllättäen, että olimme olleet samassa luokassa kymmeniä vuosia sitten.
Oli tosi kiva tunnistaa vanha luokkakaveri. Vastaavasta kokemuksesta on kyse tässäkin. On harvinaista herkkua, kun yllättäen pääsee kohtaamaan toisen uskovan.
Hengellisessä toiminnassa, kun on paljon niitä, jotka eivät oikeasti ole uskovia.
Siinä porukassa kun yhdenkin uuden tapauksen tunnistaa, niin onhan se juhlan paikka.
Pekka: ”Siinä porukassa kun yhdenkin uuden tapauksen tunnistaa, niin onhan se juhlan paikka.”
Juu, niin varmaan. Harvassa taitavat uskovaiset jo nykypäivänä olla, kun valistus valtaa alaa.
Joidenkin kohdalla huomaa selvästi, ettei keskustelussa koe minkäänlaista taivaallisen rakkauden kokemusta. Jos yhteistä säveltä ei löydy, niin kyllä siitä voi jo päätellä onko henkilö aidosti uskova. Kehoittaanhan sana käyttämään omaakin ymmärrystä.