Linja-autossa on tunnelmaa, varsinkin jos siellä on yksin kuskin kanssa. Silloin voi syntyä mukavia keskusteluhetkiä heidän kanssaan. Kerran eräs kuski hoksasi minun olevan uskovainen. Pelkästään niiden juttujen tähden, joita hänelle kerroin. Kysyin; mistä hän sen oivalsi. Vastaus oli: ” siitä tavasta jolla olin puhunut”. Merkillistä. Keskustelussa ei ollut mitään uskoon viittaavaa.
Työmaalla löin kerran pääni ja heti työkaveri tunnisti minut uskovaiseksi. Sillä en kironnut.
Tampereen torilla syntyi keskustelu jonkun kuskin kanssa. Vähän aikaan siinä jutustellessa, tajusimme molemmat, että olemme uskovia.
Jotenkin merkillistä, että uskovissa on jonkinlaisia sisäänrakennettuja tuntomerkkejä. Niitä on vaikea ryhtyä analysoimaan, että mitä ne oikein ovat, mutta näyttää selvältä, että sellaisia on.
Kari Matti. Ei kyse ole nyt siitä, että voisimme aina tunnistaa sen kuka on uskova. Usein se on hyvin vaikeaa. jopa mahdotonta. Silti joissain tilanteissa tunnistus tapahtuu ja se on ihmeellistä aina.
Pekka kertoi yllä kaverista, joka kiersi huijaamassa rahaa hyväuskoisilta uskovilta ja ryyppäsi ne. Sellainen valheveli siis.
Jossain en muista missä haastateltiin jokin aika sitten Ahti Hirvosta, joka naureskeli, että aikanaan epäiltiin, voiko pankinjohtaja olla uskova tai pelastua? Hyvä kysymys. Juoppo veli, joka huijaa muutaman kolikon tyydyttääkseen pakkomiellettään ei siis voi olla uskova. Voiko olla uskova sellainen, jonka työn ja toimien tuloksena tuhannet ihmiset joutuivat työttömäksi, moni alkoholisoitui, moni teki itsemurhan jne.? Veikkaan, että pankinjohtaja Ahti tosin ei kiroile.
Ehkäpä sen voi kääntää toisinpäin. Joskus, tietyistä asioista voi päätellä sen, kuka ei ole uskossa.
Onko tämä uskovaisuuden ja epäuskovaisuuden määrä jotenkin sananlainen pistelaskusysteemi kuin soteuudistuksen jälkeinen terveydenhuolto?
Mietin, pitääkö meidän kristittyjen ylipäänsä arvioida lähimmäistemme uskon määrää ja laatua. Onko tärkeä tietää, missä määrin ’uskovainen’ joku vastaantuleva ihminen on? Emmekö voisi – Jeesuksen esimerkkiä noudattaen – vain kohdata toisemme lähimmäisinä?
Seija Rantanen. ”Mietin, pitääkö meidän kristittyjen ylipäänsä arvioida lähimmäistemme uskon määrää ja laatua. Onko tärkeä tietää, missä määrin ’uskovainen’ joku vastaantuleva ihminen on? Emmekö voisi – Jeesuksen esimerkkiä noudattaen – vain kohdata toisemme lähimmäisinä?”
On varmasti hyvä kohdata kaikki ihmiset lähimmäisenä tai kanssaihmisenä. Tämä ihmisyyshän meillä kaikilla ihmisillä on yhteistä. Uskovana olemme ihmisyydessä ”samalla viivalla” muiden kanssa.
Kuitenkin, jos olemme hengellisessä työssä tai teemme hengellistä työtä emme voi välttyä toistemme uskon ”määrän” ja ”laadun” mittaamiselta. Kärjistettynä ilmaistuna synneissään elävä, lihallinen ja kapinallinen ”kristitty” ei voi mitenkään osallistua Pyhän Hengen johtamaan esirukoukseen ellei hän osallistu parannuksen tekoon ensin.
Käytännön hengellisessä työssä puutteet pyhityksessä tulevat nopeasti esiin ja silloin heti päädytään mittailemaan. Jos tässä mielii toimia sielunhoitajana on tärkeää, että ”malka on otettu ensin omasta silmästä, ennenkuin alkaa poimia rikkaa toisen silmästä”. Mutta esimerkiksi mentoroidessamme meidät on varmasti kutsuttu pomimaan rikka toisen silmästä. Ja tämä edelyttää tarkkaa silmää ja kykyä analysoida toisen hengellistä tilaa ja määrätä oikea ”lääke”.
Tietysti, jos ajattelet, että kristittynä voimme nyt elää ja rypeä synneissämme kun kuitenkin kuulumme lunastuksen piiriin ja lopulta odottaa ylösnousemuksen aamu tms. niin tällaiset pohdinnat eivät ole sinusta tärkeitä.
Antti: En nyt ymmärrä, mistä puhut. Mielestäni omassa kommentissani en mitenkään mainostanut ’synneissä rypemistä’.
Uskovat ovat hyvin harvinaisia. Sellaisen yllättäen kohtaaminen on kuin lottovoitto.
Väkisinhän sellaisen harvinaisuuden kohtaaminen tuottaa suurta iloa.
Pekka, yksi varhainen mieleenjäänyt asia minulla oli kun olin tullut nuorena miehenä uskoon ja tutustuin uskoviin eri seurakunnissa . Eräs sanoi minulle: ”Antti uudestisyntyneet ihmiset ovat harvinaisuuksia”.
Nyt vuosikymmeniä uskossa olleena ajattelen, että hän oli ihan oikeassa.
Ajattelen, että uudestisyntyneiden kohdatessa toisensa ”henki henkeä koskettaa” eli se, mistä he tuntevat toisensa on Pyhä Henki heissä.
Hyvin sanottu Salme, jotenkin samanhenkiset kohtavat ja sitten myös tekevät asioita yhdessä.
Näillä palstoilla olen kuitenkin kohdannut ajatuksen, ettei meissä mitään ”tuntuvaa” tai ”koettavaa” hengen läsnäoloa täydy ollakaan kunhan uskomme ”oikein”.
Tämä on minulle hieman ongelmallinen ajatus, koska en toisaalta haluaisi edellyttää keneltäkään samaa ”kokemusta” tms. uskon tunnusmerkiksi. Me ihmiset olemme erilaisia ja muutenkin koemme asioita eri tavalla. Tämä Suomikin on tämmöinen asiallisten insinöörien kuivahko maa. Ehkä sekin vaikuttaa käsitykseemme uskosta.
Sitten kyllä suhtautuminen Pyhän Hengen täyteyteen, voiteluun tai miksi tätä Hengen vaikutusta kutsummekin vaikuttaa siihen miten sitä koemme. Joilakin luterilaisillahan on melkein vihamielinen suhtautuminen ajatukseen mistään Hengen täteydessä ms. elämisestä. Se on sääli jos negatiivinen asenne johtaa sihhen, ettei Jumala voi antaa itsestään jotain mikä olisi meille hyväksi.
Myös syntien tähden Jumalan täyteys jättää meidät. MInusta on täysin mahdotonta yhdistää Jumalan kirkkauden kokeminen syntien harjoittamiseen. Synti automaattisesti karkottaa Jumalan läsnäolon. Synti ja Jumalan kirkkaus ovat siten ”eri paria”.
Pyhä Henki(kö)?
Karvahattuluterilaisena hieman vieroksun tuota pyhityselämän yletöntä korostamista eli tekojen vanhurskautta. In ipsa fide Christus adest eli uskossa nimenomaan Kristus takaa läsnäolollaan ihmisen pelastumisen, sen objektiivisuuden – hyvissä teoissa ja pyhityselämässä usko realisoituu. Sekin on hyvin suhteellista. Ihminen on tämän (vanhurskauttamisen) jälkeenkin subtanssiltaan läpeensä paha, mutta voi – ehkäpä useimmiten vahingossa – lipsahtaa olemuksensa vastaisesti tekemään silloin tällöin aidosti jotain hyvääkin…
Laakssonen. ”Karvahattuluterilaisena hieman vieroksun tuota pyhityselämän yletöntä korostamista eli tekojen vanhurskautta”.
Etkö kykene ajattelemaan, että Hengen täyteydessä eläminen olisi tasapainoista ja tekojen vanhurskauden korostamisen sijaan Jumala johdattaisi meitä tekemään ennalta valmistettja j hyviä tekoja kuuliaisuudessa Ef 2:11 mukaan. Itse olen nähnyt, että ne työt joihin Jumala on minut johtanut ovat myös kantaneet hedelmää. Sitten jos omin päin yritämme tehdä Hänen hyväkseen jotain samme helposti aikaan etupäässä eriasteista sotkua.
Antti hyvä, ”Hengen täyteydessä eläminen” on kristityn elämän kuvauksena mahdollisimman etäällä omasta uskonymmärryksestäni. Ehkäpä käsityksemme ihmisestä ja elämästä eroavat muutoinkin. Minulle ihminen – (etenkin minä itse) – on itsekäs, narrimainen veijari, jonka sormet ovat aina enemmän ja vähemmän ristissä selän takana niin sanoakseni hyvääkin tehdessään.
Kari-Matti. ”Minulle ihminen – (etenkin minä itse) – on itsekäs, narrimainen veijari, jonka sormet ovat aina enemmän ja vähemmän ristissä selän takana niin sanoakseni hyvääkin tehdessään”.
Ehkä voimme olla yhtä mieltä määritelmästä: ”Simul justus, et peccator” ?
Juu, voimme: samaan aikaan syntinen ja vanhurskas. Miltä me näytämme Jumalan silmissä – siihen ei ole kuin yksi vastaus. Ihminen on useimmiten syntinen tietoisesti, mutta vanhurskas vasta toivossa. Täällä maailmassa vaeltaessamme ei meitä vielä todellakaan ole muutettu Jumalan vanhurskauden kaltaiseksi – ei sinnepäinkään.
Tarkoitan tätä: ei ”uskovalla” mielestäni ole mitään yliaistillista kykyä tunnistaa toinen uskova. Se mikä meissä näkyy, tuntuu, tuoksuu ja kuuluu on vanha ihminen, joka on itsekäs ja kaikessa viime kädessä pitää silmämääränä omaa etuaan. Aina valmis pahaan, mutta hyvin vastahakoinen, hidas ja kankea liikkeissään, kun on kyse mistään epäitsekkäästä, pyyteettömästä. Uusi ihminen meissä -. Kristus Pyhässä Hengessä – toki haluaa hyvää, mutta kuinka ollakaan: aina putoamme samaan likakaivoon.
Kari-Matti. ”ei “uskovalla” mielestäni ole mitään yliaistillista kykyä tunnistaa toinen uskova”.
Tässä sinun kannattaa kyllä jättää sijaa harkinnalle. Kenties et vain ole kovasti kokenut Hengen elämää.
Minulla oli 1990-luvulla jo Herran luo mennyt hyvä ystävä jonka kanssa tein hengellistä työtä kaikissa Pohjoismaissa ja aika paljon muuallakin maailmaa. Hänkin oli esirukoilija. Meillä oli sellainen hengellinen yhteys, että konferensseja johtaessamme meidän ei täytynyt puhua keskenämme kun suunnistimme eteenpäin kokouksissa.Siis koimme yhteyttä Hengessä.
Samanlainen yhteys minull on aina ollut vaimoni kanssa ja olemme yhdessä pitäneet paljon esirukouspainotteisia kokouksia. Meidänkään ei täydy puhua toistemme kanssa tietääksemme miten edetään. Ja tämä on siis yhteyttä Pyhässä Hengessä. Minulle se on ihan tavallinen kristillinen kokemus.
Muuten olen sitä mieltä, että yleensä ei kannata tehdä omasta kokemusmaailmasta mitään oppia kaikille uskoville. Mutta kannatta jättää liikkumavaraa asenteisiin muita kohtaan.
”Kenties et vain ole kovasti kokenut Hengen elämää”
Varmuuden vuoksi vastaan, että suurella todennäköisyydellä en. Egon täyteyttä olen kokenut valitettavan usein, Hengen täyteys on vielä jättänyt rauhaan. Tosin joskus minulla juolahtaa mieleen sellainenkin epäsäätyinen ajatus, kun olen sivusta seurannut ”Hengellä täyttyneitä”, että mistä tosiasiassa mahtaa olla kyse…?
Kari-Matti. ”Egon täyteyttä olen kokenut valitettavan usein, Hengen täyteys on vielä jättänyt rauhaan. Tosin joskus minulla juolahtaa mieleen sellainenkin epäsäätyinen ajatus, kun olen sivusta seurannut “Hengellä täyttyneitä”, että mistä tosiasiassa mahtaa olla kyse…?”
Meillä oli Suomessa hyvä sielunhoitaja- karismaatikko-pappi Erik Evalds. Hän sanoi, että hengellisessä hetätyksessä ja karismattisessa uudistuksessa kun koetaan tätä Hengen täyteyttä myös ihmisen sielunelämä joutuu ”myllerrykseen”. Minun kokemus kuitenkin on, että vuosien ja vuosikymmenien aikana löydämme tasapainon sielun ja Hengen välille ja kokemuksemme ja vaelluksemme muuttuu tasapainoiseksi.
Antti. Puhtaasti psykologisesti erityyppinen hengellisyys vetoaa erilaisen persoonallisuuden ja -taustan omaaviin ihmisiin. Kerran katselin YouTubesta, kun Patrick Tiainen hyppi, tanssi, uikutti ja pomppi pitkin estradia. Teologisesti en ota asiaan kantaa muuten kuin, että minulle tuli vahva tunne siitä, että Pyhä Henki pitäisi pyrkiä pitämään pyhänä eikä pellenä.
Kari- Matti. ”Kerran katselin YouTubesta, kun Patrick Tiainen hyppi, tanssi, uikutti ja pomppi pitkin estradia. Teologisesti en ota asiaan kantaa muuten kuin, että minulle tuli vahva tunne siitä, että Pyhä Henki pitäisi pyrkiä pitämään pyhänä eikä pellenä”.
Tietysti jos tahtoo kaivaa tällaisen rikkinäisen esimerkin Pyhän Hengen täyteyden malliksi, niin mikäs siinä. Ihan tavallisesti käyttäytyviä saarnaajia kyllä löytyy Suomestakin. Minusta Kalevi Lehtinen oli oikein hyvä. Hän oli tavallinen tasapainoinen suomalainen mies ja hyvä evankelista.
Juuri noin, Antti ja Salme. Mietin satunnaisia kohtaamisia elämäni aikana ja huomaan näitä yllättäviä tilanteita, joissa keskustelukumppani osoittautuu uskovaksi olleen, noin kerran kymmenessä vuodessa. Joten todella harvinaista herkkua se on. Avaan keskusteluja silti hyvin usein aivan tuntemattomien kanssa.
Pekka: Isäni oli aikoinaan nuorena pappina katulähetystyössä Helsingin vaikeimmissa olosuhteissa, sodanjälkeisessä Kallion kaupunginosassa. Viinanhajuisia vieraita kävi meillä kotonakin pyytämässä joko rahaa tai ruokaa. Äiti antoi kaikille ruoka-apua. Rahaa ei ollut. Muutama jäi vakiovieraaksemme, jopa joulupöytään. Ja tietysti tapasimme heitä (Isän mukana) Vaasankatdulla ja Kustaankadulla srk-tiloissa. Ei meillä eroteltu, kuka liikuttuneista oli aito uskovainen. Monen silmissä oli liikutus, josta ei tiennyt oliko se uskosta, toivosta, surusta, hetkellisestä rakkauden tuulahuksesta – vai pienestä alkoholihuurusta. Sama se. Minulle lapsena jäi hyvin rakkaudellinen tuntu kaikista kohtaamisista näiden miesten ja naisten kanssa. Erikoinen liikutus minussakin.
Antti Hämäläinen kuinka olet ottanut malkan omasta silmästäsi ja siis kuinka opastat rikan kanssa toisia?
1 ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi;
2 sillä millä tuomiolla te tuomitsette, sillä teidät tuomitaan; ja millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan.
3 Kuinka näet rikan, joka on veljesi silmässä, mutta et huomaa malkaa omassa silmässäsi?
4 Taikka kuinka saatat sanoa veljellesi: ’Annas, minä otan rikan silmästäsi’, ja katso, malka on omassa silmässäsi?
5 Sinä ulkokullattu, ota ensin malka omasta silmästäsi, ja sitten sinä näet ottaa rikan veljesi silmästä.(Matt.7)
Kun itse paranemme ja teemme parannusta voimme auttaa muita samanlaisissa ongelmissa joissa olemme itse saaneet apua. Kun oma sydämemme on käsitelty jollain alueella voimme helpommin auttaa muita, koska silloin meillä ei enää ole tuomitsevaa tai moralistista asennetta.
Esimerkiksi parhaat auttajat alkoholisteille ovat muut alkoholista vapautuneet joita viina on samalla tavalla nöyryyttänyt. He parhaiten ymmärtävät saman ongelman parissa kamppailevaa.
Meille joilla ei ole tällaista ongelmaa on erittäin vaikea ”tyhjentyä” sielussamme niin, ettemme herätä alkoholistissa vain kateutta ”täyeyttämme” kohtaan. Kuitenkin, jos tahtoo auttaa alkoholistia, on ainoa mahdollisuus astua hänen kokemukseensa ja tyhjentyä kaikesta auttajan täyteydestä siksi, että liian runsas ”hyvyyksien” läsnäolo vain aikaansaa alkoholistissa tuntemuksen siitä, mitä hänellä ei ole.
Pekka: Isäni oli aikoinaan nuorena pappina katulähetystyössä Helsingin vaikeimmissa olosuhteissa, sodanjälkeisessä Kallion kaupunginosassa. Viinanhajuisia vieraita kävi meillä kotonakin pyytämässä joko rahaa tai ruokaa. Äiti antoi kaikille ruoka-apua. Rahaa ei ollut. Muutama jäi vakiovieraaksemme, jopa joulupöytään. Ja tietysti tapasimme heitä (Isän mukana) Vaasankatdulla ja Kustaankadulla srk-tiloissa. Ei meillä eroteltu, kuka liikuttuneista oli aito uskovainen. Monen silmissä oli liikutus, josta ei tiennyt oliko se uskosta, toivosta, surusta, hetkellisestä rakkauden tuulahuksesta – vai pienestä alkoholihuurusta. Sama se. Minulle lapsena jäi hyvin rakkaudellinen tuntu kaikista kohtaamisista näiden miesten ja naisten kanssa. Erikoinen liikutus minussakin.
Monille ”siisteille” kristityille tekisi hyvää tutustua yhteiksunnamme tähän puoleen. Eihän se ole minnekään kadonnut.
Ennenkuin aloin tehdä kokoaikaista esirukous-ja saarnatyötä asuin perheeni kanssa neljä vuotta talossa, jossa oli alkoholisteja, narkomaaneja ja erilailla psyykisesti häiriintyneitä ihmisiä. Sekin oli eräänlainen kristillinen sosialityö. Varsinaista kutsumusta meillä ei tähän työhön ollut, mutta omista syistään Jumala laittoi meidät sinne ja ilmeisesti myös katsoi karkaammeko paikalta vai emme.
Meilläkin oli jouluattoina kaikenlaisia juoppoja joulupöydässä. Kaksi tytärtämme syntyi näissä oloissa. Nämä kaverit eivät siis olleet mitään uskovia, vaan sellaisia, että joskus huonekalut lensi ja yksi nuori mies puukotti lähistöllä asuneen naisen hengiltä. Tällaisessa talossa oli siis välillä jopa täysin demonisoituneita asukkaita ja ilmapiiri sen mukainen. Olemme sitten elämässä kokeneet paljon siunausta, mutta aina muistamme näitä aikoja ja myös ihmisiä, joita elämä ei ole kohdellut yhtä hyvin.
Otsikosta tietysti voi saada käsityksen, että tarkoitan ihmisten erottelua uskon perusteella. Tarkoitin kuitenkin vain kysellä teiltä sitä, mistä kummasta johtuu, että uskovan henkilön voi jostakin joukosta tunnistaa. sainkin siihen hyvä vastauksen Salmelta:
“henki henkeä koskettaa” eli se, mistä he tuntevat toisensa on Pyhä Henki heissä.
Kiva kun blogini herättää keskustelua. Kiitos kaikista kommenteista.
Kyse on vähän samasta asiasta, kuin siinä, kun menemme johonkin etelän basaariin.
Siellä jostakin kummasta syystä meidät suomalaiset tunnistetaan suomalaisiksi.
Jotkut katukauppiaat ovat hyvin harjaantuneita tunnistamaan eri maiden kansalaisia.
Otsikkoni voi aivan hyvin käsittää toisin, kuin mitä ajattelin siinä.