Transvestiitteja on varovaisten arvioiden mukaan 1,5 % ihmisistä. Suomen kokoisessa maassa siis reippaat 75 000. Paljon enemmän kuin kirkosta eroajia vuosittain. Jos kirkosta eroajien määrää pidetään merkittävänä niin silloin transvestiittienkin määrä on huomattava.
”Tiitti” rakastaa pukeutua vastakkaisen sukupuolen tavoin. Kun mies pukeutuu naiseksi se mielletään jotenkin dramaattisemmaksi. Seksuaalisen suuntautumisen kanssa asialla ei ole mitään tekemistä.
Tautiluokituksesta transvestismi poistettiin vasta 2011. Jo se kertoo että asiasta on puhuttu maassamme asiallisemmin vasta vähän aikaa. Taiteessa lähinnä kökkökomedian keinoin, mikä ei ainakaan lisää transvestiittien halua tulla tarpeensa kanssa julkisuuteen. Niinpä useimmat transvestiitit pukeutuvat kotona, ehkä kerran pari viikossa vastakkaisen sukupuolen asuun.
Transvestiitti ei halua korjata sukupuoltaan kun taas transsukupuolinen henkilö tuntee tarvitsevansa sukupuolen korjauksen. Hän tuntee sen sekä mielessään että kehossaan. Vuositasolla sukupuolen korjaushoitoihin hakeutuu nykyään n. 200 suomalaista. Transsukupuolisia kokemuksia arvioidaan kuitenkin olevan noin yhdellä viidestäsadasta eli se tarkoittaisi 10 000:a maamme kansalaista.
Helsingin Sanomien tuorein kuukausiliite tuo yhteen tunnetuimmat suomalaiset sukupuolen korjaushoitoihin hakeutuneet, Marja-Sisko Aallon ja Chris Owenin. Juttu on minusta hyvin tehty ja syvällinen luotaus näiden kahden elämään ja kamppailuihin,joita he ovat käyneet. http://www.hs.fi/kuukausiliite/Sukupuolensa+korjanneet+Marja-Sisko+Aalto…
Miksi kirjoitan aiheesta? Syitä on ainakin kolme: transvestiitteja tai transsukupuolisia kokemuksia omaavia ihmisiä on paljon enemmän kuin julki tulee. Eikä kysymys ole roolileikeistä, vaan totisesta todesta. Tie ehyeen elämään on heille tulla ulos kaapista ja voida olla se mikä on, pelkäämättä ympäristön pilkkaa tai tuomiota.
Toinen syy: keskustelu homoseksuaalisuudesta on vellonut ja peittänyt alleen muut marginaaliin jääneet ja erilaisuuden kokemuksesta kärsivät ihmisryhmät. Mihin kaikkeen kirkossa joudutaan vielä ottamaan kantaa – keskustelu on vasta alussa. Voitaisiinko kirkossa, vahingosta viisastuneena, valmistautua siihen, mikä on vääjäämättä tulossa? Se tarkoittaisi avointa keskustelua luomisen teologiasta, oikeudesta olla ihminen ja erilainen versus normaali- luokittelun ongelmista.
Kolmas syy: olen viime aikoina esittänyt naisrooleja erilaisissa taiteellisissa produktioissa. Myönnän niiden kiehtovan minua. En ole nainen, en transvestiitti – mutta tunnen sympatiaa heitä kohtaan, jotka tuntevat joutuneensa väärän sukupuolen vaatteisiin.
Viimeisin produktio oli Oulun hiippakuntapäivillä draama ”Serkkuni Mikael”, joka kertoo kahdesta seurakuntatyöstä syrjään joutuneesta papista. Näytelmän teemoina usko, rohkeus, kutsumus…ja jatkoa seuraa.
Miksi, Manu Ryösö, tarjoat ”postmodernia” nyt peikoksi, jonka kautta vastustaa lääketieteellisesti perusteltuja hoitoja? Lääketieteessä ei vallitse mikään erityinen postmoderni ideologia. Sukupuolenkorjaushoitoja on annettu (ainakin naisille) tuollaiset sata vuotta, eikä 1900-luvun alussa ollut postmodernista vielä kuultukaan.
Transsukupuolisten anatomisia eroja cissukupuolisiin verrattuna on tutkittu ja selviä viitteitä ilmiön anatomisesta taustasta löytyy, tässä yksi artikkeli:
http://www.taipeitimes.com/News/taiwan/archives/2013/10/08/2003574009
Mutta en nyt jaksa copypastailla enempää. Linkkejä löytyy esimerkiksi Wikipediasta hakusanalla Causes of transsexualism. Arkisempana seikkana kannattaa muistaa, että joidenkin transsukupuolisuuden taustalla on vauvaiässä tehty väärä sukupuolenmääritys: keholliselta sukupuoleltaan vaikeasti määriteltävä vauva on korjattu esimerkiksi tytöksi, ja myöhemmällä iällä ihminen on tämän virheen vuoksi joutunut hakeutumaan transtutkimuksiin.
”Jos olisi siis pitävät näytöt siitä, että ihminen voi todella syntyä väärään ruumiiseen, sukupuolen korjausleikkaukset olisivat eettisesti perusteltuja myös kristinuskon näkökulmasta.”
Todella outoa! Nytkö kristitty tällaisessa asiassa hirttäytyykin tieteen uusimpiin tuloksiin: ”Hoidetaan, jos ilmiön syntyhistoria on pitävästi selvitetty?” Eikö kristitty voi antaa särkylääkettä ennen kuin on pitävästi selvitetty, mistä kipu johtuu?
Ansiokkaaseen blogiin muuten kommenttina, että seksuaalivähemmistöihin verrattuna sukupuolivähemmistöt tulevat varmasti aina pysymään kokoaan näkymättömämpänä ryhmänä.
Ihminen näyttäytyy ei-heterona, kun hän seurustelee samaa sukupuolta olevan kanssa, eikä omaa puolisoa kulttuurissamme salata. Toisin on transsukupuolisen kohdalla: jos hoidot on käyty esimerkiksi lukioiässä, ihmisellä tuskin on erityistä halua tuoda taustaansa esille 20-, 50- tai 70-vuotiaana, tai ”antaa kasvoja” asialle. Ja myöhemmälläkin iällä transitioituneen elämänpiiriin tulee pian ihmisiä, jotka eivät toisen historiaa tunne, eikä kenelläkään ole velvoitetta avautua siitä, mitä hoitoja hänelle on tehty ja miksi. Ymmärtääkseni myöskään kaikilla tiiteillä ei ole intressiä näyttää transvestisuuttaan julkisesti tai puhua siitä, vaikka asiassa ei koettaisikaan mitään hävettävää.
Elämänsä aikana ne, joita transsukupuolisuus koskee – joko omakohtaisesti tai ystävinä ja perheenjäseninä – joutuvat varmaan kärsimään enemmän siitä, että eriasteiset hölömöt laukovat asiasta typeryyksiä aavistamatta että asia koskettaa jotakuta läsnäolijaa, kuin suorasta vieroksunnasta.
Mitä tästä pitäisi sanoa?
””Hoidetaan, jos ilmiön syntyhistoria on pitävästi selvitetty?” Eikö kristitty voi antaa särkylääkettä ennen kuin on pitävästi selvitetty, mistä kipu johtuu?”
Puran pakettia paloitellen:
Särkylääkettä voi antaa, jos pakottaa. Kirurgia ja kivun lievitys ovat kuitenkin kokonaan eri asioita. Kivunlievitys on yleensä aina paikallaan, koska se antaa jatkoaikaa sietää pitkiäkin tutkimuksia. Kirurgiaa ei olisi syytä harjoittaa juuri umpisuolen poistamista suuremmissa leikkauksissa, jos diagnoosi on jäänyt kovin hämäräksi.
Klassinen kristillinen usko ei väheksy tiedettä. Tieteellinen läpimurto on itseasiassa tapahtunut juuri kristillisessä kulttuuripiirissä, jossa konkreettinen todellisuus otetaan todesta. Tähän on kaksi merkittävää syytä. Ensinnäkin kristillinen usko on perinteisesti nähnyt luonnontieteellisen tutkimuksen Jumalan luoman maailman tutkimuksena. Se on ollut mahdollista tehdä Jumalan kunniaksi ja hänen tarkoituksenmukaisesta luomistyöstään jotakin Jumalan suuruudesta oppien.
Toiseksi kristillinen usko näkee luonnon Luojasta erillisenä todellisuutena. Siksi sitä siis saa tutkia jumalallistamatta sitä. Nämä seikat ovat prof. t. Puolimatkan mukaan vaikuttaneet siihen, että klassinen kristinusko tarkkailee luotua todellisuutta kurinalaisesti, kiinnostuneesti ja edistyksellisesti.
On ehkä syytä mainita vielä kolmas asia, joka liittyy em. keskusteluun. Koska kristillinen ihmiskuva tunnustaa ihmisen omaan kokemusmaailmaan liittyvän taipumuksen itsepetokseen ja vääristymään, se suhtautuu tieteen totuuskriteereihin vakavasti. Näin ollen ihmisen oma subjektiivinen kokemus ei riitä ainoaksi totuuden kriteeriksi. Se on vain yksi arviointikriteeri muiden joukossa. Kristillinen usko tunnistaa jo perusnarratiivissaan myös kollektiivisen itsepetoksen mahdollisuuden (Esim. yltiöhumanistinen valistusaate -> kommunistinen, fasistinen ideologia eivät tähän kyenneet).
Tässä on nähdäkseni muutamia keskeisiä syitä, miksi klassisen kristinuskon edustajat suhtautuvat yleensä pidättyväisesti kirurgisiin sukupuolenkorjausleikkauksiin pelkästään ihmisen oman kokemuksen perusteella. Vakuuttava konkreettinen näyttö on heille subjektiivista merkittävämpää.
”Kirurgiaa ei olisi syytä harjoittaa juuri umpisuolen poistamista suuremmissa leikkauksissa, jos diagnoosi on jäänyt kovin hämäräksi.”
Samaa mieltä. Mikä transsukupuolisuusdiagnoosissa sitten on hämärää? Genitaalikirurgiaan pääsy edellyttää noin kymmentä poliklinikkakäyntiä parin-kolmen vuoden aikana, jos mukaan ei lasketa muihin hoitoihin, kuten lääkitykseen liittyviä käyntejä.
Toistaisin myös, että kirurgia ei ole ensisijainen eikä kaikille tarpeellinen osa korjaushoitoja.
Miksi ”subjektiivinen kokemus” nähdään oman korvasyyhyn mukaan valikoiden epäilyttävänä kriteerinä silloin, kun se liittyy korjaushoitoihin, mutta ei särkylääkkeen tapauksessa? Tutkittua konkretiaa on, että särkylääkkeet kuormittavat elimistöä, kun taas kipu on vain subjektiivista.
Jos krooniseen kipuun löydetään tepsivä lääke, onko sen käytöstä kristinuskon näkökulmasta pidättäydyttävä, jos konkreettista syytä ei löydy? Onko kristityn lääkärin suhtauduttava epäillen potilaan kuvauksiin siitä, että häntä huimaa, koskee, ahdistaa, oksettaa, hän suunnittelee itsemurhaa, hän ei näe selvästi lähelle, hän näkee sahalaitakuvioita tai hän kokee olevansa eri sukupuolta kuin miltä näyttää? Pitääkö johonkin näistä subjektiivisista oireista suhtautua epäilevämmin kuin muihin, kun kaikki kuitenkin ovat lääketieteen tunnistamia oireita, jotka viittaavat tiettyä hoitoa vaativiin tiloihin? Onko ensisijainen kristillinen lähestymistapa opastaa ihmistä elämään näiden subjektiivisten oireiden kanssa sen sijaan, että pyrittäisiin niiden poistamiseen tai lievittämiseen?
Luulisin, että sukupuolenkorjaushoitoja vastustavan retoriikan taustalla on jokin tällainen sukupuolikäsitys: Ihminen on sitä sukupuolta, miltä hän päällisin puolin tarkasteltuna näyttää. Tämä arkikäsitys pitää paikkansa usein – paitsi cissukupuolisten, myös hoidettujen transsukupuolisten tapauksessa. Mutta sille, että arkikäsitys pitäisi paikkansa aina, ei voi löytää perusteita sen paremmin kristinuskosta kuin luonnontieteistäkään.
”Miksi ”subjektiivinen kokemus” nähdään oman korvasyyhyn mukaan valikoiden epäilyttävänä kriteerinä silloin, kun se liittyy korjaushoitoihin, mutta ei särkylääkkeen tapauksessa?”
Olen summannut yhteen joitakin kriteerejä, jotka antavat nähdäkseni aihetta kyseenalaistaa sukupuolen vaihtamiseen liittyvät ”korjaus”toimenpiteet pelkästään sillä subjektiivisella perusteella, että ihminen kokee syntyneensä väärään ruumiiseen.
1. peruste: Juutalais-kristillisen ihmiskäsityksen traditio arvostaa luotua konkretiaa ja sen empiiristä tutkimusta korkeammalle kuin langeneen ihmisen subjektiivista itsetodistusta (joka on taipuvainen erilaisiin perversioihin ja itsepetokseen). Tästä seuraa, että kirurgisen korjaukset vammojen suhteen tulisi tehdä ”geno- ja fenotyyppiä” kohti eikä siitä poispäin.
Oma aikamme heijastelee täällä lännessä ihmisen subjektiivisen elämäntavan jumalointia, jolla on vasta lyhyt historia. Kuitenkin tuo historia näyttää jo nyt sangen arveluttavalta. Ihmisen minuuteen liittyvät kriisit eivät vaikuta ainakaan vähentyneen tässä postmodernissa asenneilmapiirissä. Ihmisen ulkoisen habituksen ”korjaileminen” näyttää kulkevan yhä mielivaltaisempien subjektiivisten oikkujen toteuttamiseen.
2. peruste: Varsin pysyvien lääketieteellisten (erit. kirurgisten) korjausten tekeminen sisältää riskin, koska kehityspsykologia osoittaa, ettei ihmisen minuus ole pysyvä monoliitti, vaan myös sosiaalisesti konstruitu. Esim. Chris Owenin kaltaiset subjektiiviset todistukset, joihin sisältyy syyllisyyttä ja tyytymättömyyttä viestivät siitä, että tähän asiaan liittyy monia suuria probleemeja. Ainakin lisääntymisiässä olevan ihmisen sukupuolielinten poistaminen vaikuttaa hänen mahdollisuuteensa toteuttaa suvun jatkamiseen liittyvää tarkoitusta, jonka tarpeen ihmiset tunnistavat usein vasta menettyään sen.
En kuvittele voivani vakuuttaa näillä kristilliseen ihmiskuvaan ja myös kehityspsykologiaan nojaavilla argumenteillani sellaisia ihmisiä, joka on rakentanut identiteettinsä kovasti erilaisen subjektiivisen kokemuksen varaan. Päätin kuitenkin esittää nämä vaatimattomat näkökulmani, koska on olemassa ihmisiä, jotka tuntevat olevansa minuutensa suhteen prosessissa. Ehkä nämä näkökulmat tarjoavat jotakin suuntamerkkejä arvioida omaa prosessia ja punnita olisiko näistä klassisen kristinuskon perinteisistä näkökulmista elämän kiintopisteiksi ja rakennuspuiksi.
Palaan vielä aivan keskeiseen pointtiin. Jeesus Kristus tuli lihaan ja kärsi ruumiillisen kuoleman meidän syntiemme tähden. Sinun ja minun ruumiini on Jumalalle tärkeä. Se on Pyhän Hengen temppeli, jonka Isä ja Poika ja Pyhä Henki on luonut ja lunastanut. Jumala tahtoo myös pyhittää sen omakseen hänen luomaansa tarkoitusta palvelemaan. Kytkentä tähän Jumalan syvempään tarkoitukseen antaa elämälemme mielekkyyden. Olemme ihmisinä ruumis, sielu ja henki (miehinä ja naisina). Jumalan tarkoitussuunnitelma koskee sekä ruumistamme, sieluamme että henkeämme; koko olemustamme. Siihen toivon voivamme kaikki yhdessä liittyä. Se on ihmiselle hyvä ja mielekäs tila.
Päätän tämän keskustelun nyt omalta osaltani.
En ole lukenut kommenttiketjua, kommenttini liittyy ainoastaan Timo Juntusen blogiin.
Itselle vieras, outo asia on helppo torjua ja toiseuttaa. Kiitos Marja-Sisko Aallolle kuukausiliitteen avoimesta, asiallisesta ja rehellisestä haastattelusta. Juttu oli syvästi inhimillinen, vaikuttava.
Kiitos Manu. Jatkoa ajatellen pieni toive: Jos näet jonkin keinon, joka vähentää ihmisen henkisiä ja ruumiillisia kärsimyksiä, perustuvan kollektiiviseen itsepetokseen, olisi hyvä esittää perusteita. Jos et näe asiaa siten, olisi kaunista käytöstä olla vihjailematta sellaista.
Hyvä myös, jos pidät ongelmallisena nykylain vaatimusta transsukupuolisten lisääntymiskyvyttömyydestä. Rukoillaan siihen muutosta valmisteilla olevan lakimuutoksen myötä.
Jos Ryösy olisit lukenut enemmän luulisit vähemmän. Intersukupuolisella kun saatattavat olla näkyvissä molemmat sukupuoliset tunnusmerkit. Ja pienen pippeleliaihion pilkistäessä haaroista saattaa nahan alla olla munasarjat ja kohtuaihio. Miten määräisit Ryösy noin ollessa ihmisen sukupuolen?