Identiteettipolitiikka
Kirjailija Douglas Murray on perehtynyt syvällisesti identiteettipolitiikkaan. Hänen mukaansa maailman tulkitseminen ”identiteettipolitiikan ryhmien” ja ”intersektionalismin” linssien läpi on kenties röyhkein ja laajin yritys kylmän sodan jälkeen luoda uusi ideologia.
Identiteettipolitiikan yhtenä pyrkimyksenä on sukupuoli -ja seksuaalinäkökulman ulottaminen politiikan kaikille alueille: talouselämään, sosiaali -ja terveydenhuoltoon, kasvatukseen jne. Intersektionaalisen teorian ja performatiivisen ihmiskäsityksen nimissä luodaan uhriluokkia ja edistetään sukupuoli- ja seksuaali-identiteettejä sekä erilaisia perhemuotoja. Yksilön oman potentiaalin täydellistäminen on nostettu elämän päämääräksi ja samalla yhteiskunnan tehtäväksi on tullut tukea sitä täysimääräisesti.
Yksi esimerkki identiteettipoliittisesta ohjelmasta on Setan poliittinen ohjelma. Sen mukaan ”sukupuolten epätasa-arvon taustalla on sama heteronormatiivinen sukupuolijärjestelmä kuin Hlbtiq-ihmisten kokeman epätasa-arvon taustalla”. Seta joutuu käymään jatkuvaa sotaa perinteisen sukupuolijaon kumoamiseksi ja yhteiskunnallisen tunnustuksen hankkimiseksi omille näkemyksilleen. Kirkon sisällä toimitaan peitellymmin sanomalla mm. ”se, että seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta ajatellaan laajemmin, ei kuitenkaan vahingoita ketään eikä ole keneltäkään pois.”
Sukupuoli- ja heteronormia ei ole aikaisemmin pidetty kirkossa syrjivänä, vaan kunnioitettuna, haluttuna ja juhlittuna Jumalan luomistyönä. Setan ajamassa muutoksessa ei ole kysymys pienestä sukupuoli- ja seksuaaliroolien laajentamisesta, vaan syvällisestä poliittis-yhteiskunnallisesta kulttuurivallankumouksesta, kun se siirtyy koko voimallaan lainsäädäntöön.
Sateenkaariliikkeen yhdeksi tavoitteeksi on tullut, että sukupuolen ja seksuaalisuuden itsemääriteltyä monimuotoisuutta pidettäisiin luonnollisena asiana. Sukupuoli- ja seksuaalikysymysten kohdalla sana ”luonnollinen” on tietenkin erittäin kiistanalainen. Sateenkaariaktivistit väittivät pitkään, että se, että jotakin pidetään biologisesti luonnollisena ei ratkaise sitä, onko se sosiaalisesti oikein. Nyt samat ihmiset äänekkäästi vaativat, että sitä, mitä identiteettipoliittinen sukupuoli- ja seksuaalikulttuuri pitää oikeana, kaikkien tulee pitää sitä luonnollisena. Tästä on ollut seurauksena luonnollisen ja biologisen todellisuuden suoranainen kieltäminen ideologian perusteella.
Hesarin toimittaja Annikka Mutanen kirjoitti taannoin kolumnissaan:
”Hyvän asian takia eli vähemmistöä tukeakseen moni on hiljaa hyväksynyt oudot ajatusrakennelmat. Biologia ei lakkaa vaikuttamasta, ajamme läpi millaisen kulttuurisen uudelleenkoulutusohjelman tahansa. Moni on hiljaa myös siinä pelossa, että saa otsaansa taantumuksellisen sortajan leiman. ”
Sateekaariliikkeen vaikutusvalta kirkossa –
”Tänä vuonna Seta päätti myöntää tunnustuksen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Kirkkohallituksen Kasvatus ja perheasiat -yksikölle.”
Kirkon ja Sateenkaariliikkeen yhteistoiminta oli pitkään seurakuntien ja Setan (Malkus) yhteistyöpainotteista ryhmätoimintaa. Identiteettipolitiikan myötä kirkon keskushallinnosta on tullut yhä aktiivisempi osapuoli. Nostan esille kolme laajempaa kehityskulkua.
1. Sateenkaariliikkeen seksuaalipoliittiset sukupuoli -ja seksuaalikatsomukset ovat nousemassa lännen politisoituneiden protestanttisten kirkkojen seksuaalieettisiksi ohjelmiksi identiteettipolitiikan vaikutuksella. Saman sukupuolen avioliittokiista on vain niiden yksi osatekijä.
Seksuaalipoliittiset liikkeet ovat reaktioita yhteiskunnan ylläpitämien seksuaalinormien poistamiseen. Mutta turvallisten rajojen asettamisen sijaan nämä liikkeet keskittyvät sukupuolineutraalien ja juridisten vaatimuksien ajamiseen. Liberaalissa seksuaalikulttuurissa rajat on korvannut ”sukupuolen ja seksuaalisuuden sensitiivisyys” -puhe. Monenkirjavia oppaita julkaistaan kiihtyvällä tahdilla kirkossa. Gender-ideologian mukainen kieli koetaan empaattisena huolenpitona seksuaalivähemmistöjä kohtaan.
Identiteettipolitiikan vaikutuksesta sateenkaariyhteisön identiteetit tulevat seurakuntiin. Ennen kaikkea nuorten on nyt punnittava seksuaalista identiteettiään, koska se ei ole enää itsestään selvä. Sensitiivisyysinnossa on unohtunut se, että useimmilla ihmisillä ei ole ”seksuaalista identiteettiä” samassa mielessä kuin sateenkaariyhteisön jäsenillä. Toivoa sopii, ettei seurakuntien kasvavasta sateenkaari-toiminnasta muodostu suora reitti sateenkaariliikkeen sukupuoli- ja seksuaali-identiteettien kotiuttamiselle nuorisotyöhön ja rippikouluihin.
Pelkkä saman sukupuolen avioliittojen vihkimysten salliminen kirkossa on suhteellisen konservatiivinen kanta kirkon identiteettipoliitikkojen parissa nykyisin. Kirkollisten sateenkaariaktivistien painopiste on jo kauan ollut heteronormatiivisuuden kumoamisessa, erilaisten sukupuoli- ja seksuaali-identiteettien esittelyssä, nousevien sateenkaariperheiden rakentamisessa ja Queer-teologian ja -raamatuntulkinnan harjoittamisessa. On pelkkää toiveajattelua kuvitella, että pelkkä saman sukupuolen avioliittojen salliminen kirkossa ratkaisisi enää mitään tai lopettaisi kirkon sisäisen seksuaalieettisen konfliktin.
2. Monissa kirkoissa Sateenkaariliikkeen politisoitunut ihmiskäsitys on jo syrjäyttänyt kirkon oman, Raamattuun pohjautuvan teologisen ihmiskäsityksen avioliittoa ja seksuaalieettisiä ratkaisuja tehtäessä.
Sateenkaariyhteisöissä sukupuolta ja seksuaalisuutta katsotaan vahvasti kielenkäytön, poliittisen vaikuttamisen ja yhteiskunnallisen tunnustuksen kautta. Poliittisten päättäjien ja sateenkaariliikkeen välille on muodostunut vahva sidos. Kun tunnustamisesta tulee identiteetin muodostustapa, se politisoituu.
Tärkeää on muistaa, että kirkossa sukupuoli ja seksuaalisuus eivät ole milloinkaan syntyneet poliittisen taistelun tuloksena, vaan Jumalan luomistyönä ja lahjana. Emme ole sitä, mitä olemme vain valintojemme tai kykyjemme tähden. Me emme saavuta identiteettiämme voittamalla tunnustustaistelussa. Kristityt ovat sitä, mitä ovat, luomisen ja Jumalan armon kautta. Meidän olisi mukautettava käsityksemme itsestämme Jumalan antamaan tunnustukseen. Identiteettimme näkyy ja välittyy kirkon yhteisessä uskontunnustuksessa, ei poliittisissa julistuksissa.
Uusi poliittinen antropologia on kristillisen ihmiskäsityksen uudelleen määritelmä. Kun Ruotsin kirkko 2009 muutti avioliittokantansa sukupuolineutraaliksi, niin osa Englannin kirkon piispoista lähetti arkkipiispa Anders Wejrydille kirjeen. ”Nyt ehdotettu näyttää olevan täydellinen kristillisen avioliittonäkemyksen ja kristillisen antropologian uudelleen määritelmä. Tämä kehitystä voidaan pitää osana laajempaa länsimaisen kulttuurin ja teologian siirtymistä kohti näkemystä, jossa sukupuolten välistä perustavanlaatuista erottelua pidetään merkityksettömänä ja jossa avioliitto nähdään asiana, joka voi ja pitää olla sukupuolineutraali. Tämä kanta olisi ristiriidassa Raamatun opetuksen kanssa, jonka mukaan Jumala on luonut ihmiset miehiksi ja naisiksi.”
3. Suomen ev.lut.kirkon vaikutusvaltaiset identiteettipoliittiset vaikuttajat ovat miltei kritiikittä siirtämässä Sateenkaariliikkeen näkemykset sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja seksuaalivähemmistöistä suoraan kirkon omiksi normeiksi, joiden mukaisesti niistä kirkossa tulisi ajatella ja puhua.
Muun muassa Seta vartioi ”hyvän- ja pahan seksuaalitiedon puuta” Suomessa mm. Sukupuolen osaamiskeskuksen välityksellä. Se jakaa vuosittain ”asiallisen tiedon omenan”. Tänä vuonna palkinnon sai Kirkkohallituksen Kasvatus- ja perheasioiden yksikkö. Palkinnosta huolimatta Setan sukupuoli- ja seksuaalinäkemyksiin olisi syytä suhtautua terveen kriittisesti ja tuntea niiden erityispiirteet.
Hämmästyttävää on, miten suoraviivaisesti esimerkiksi emeritus arkkipiispa John Vikström, ottaessaan kantaa avioliittokysymykseen ja kuvatessaan homoseksuaalisuuden luonnetta, seuraa Sateenkaariliikkeen narratiivia. ” Jos…tehdään ero homoseksuaalisen suuntautumisen ja homoseksuaalisen käyttäytymisen välillä, jolloin toista pidetään sallittuna, toista ei, tehdään distinktio, joka on täysin kestämätön sekä psykologiselta että teologiselta kannalta. Ei seksuaalisuutta voida tällä tavoin halkaista… se on koko persoonallisuutta tunteineen ja tekoineen läpäisevä ja leimaava jakamaton todellisuus.” Olisi kuitenkin hyvä muistaa, että kiinteä ”seksuaalisen orientaation” -käsite on nuori, pitkälti 1900-luvun ja Lgbt-liikkeen tuote.
Kirkossa on tiedostettu Auqustinuksesta lähtien, että (langennut) seksuaalinen halu on liian hallitsematon ja vaihteleva sopiakseen siistiin orientaatioon tai hetero/homoseksuaaliseen binaariin. Oliver O’Donovanin mukaan: ”Halu (desire) … on yksi näkökohta siihen, kun kristillisessä opissa aiemmin puhuttiin vaikkapa ”konkupiskenssi”-taipumuksesta, maailman rikkoutumisesta, joka heijastuu halujen sekaannuksena, jonka yhteiskuntamme itse istuttaa meihin. Perisynnin pituuden, leveyden ja syvyyden uudelleen löytäminen vapauttaisi meidät tässä asiassa monista väärinkäsityksistä.” Tämän vuoksi seksuaalisten toiveiden välitöntä toteuttamista ei ole viisasta pitää niiden ”todellisena täyttymyksenä”, sanoo O’Donovan: ”Halujemme tulkinnassa tarvitsemme tradition viisautta, joka opettaa meitä varomaan välittömien emotionaalisten tulkintojen harhakuvia ja auttaa meitä selvittämään ja selventämään halujamme. Kaikkien halujen todellinen ilmaus, riippumatta siitä, ovatko ne hyvin perusteltuja tai pelkästään banaaleja, eroaa kiusallisesti siitä mielikuvasta, jonka se ensimmäiseksi herätti.” Usein halumme johtavat meitä harhaan.
Tämän vuoksi seksuaalista halua, orientaatiota ja identiteettiä on perinteisesti suunnattu ja rajattu avioliiton kautta. Nyt identiteettipolitiikalla ja sateenkaarikulttuurilla vaikutetaan syvällisesti näihin kaikkiin. Koska sisäinen kokemuksemme on korotettu ensisijaiseksi ja itsetulkintaiseksi, niin moni kristitty on ottanut sateenkaariliikkeen näkemykset joko sellaisenaan todesta tai vaihtoehtoisesti torjunut sateenkaariyhteisön ihmiset. Kriittinen harkinta on puuttunut.
Kirkossa ei edelleenkään pitäisi ajatella, että homoseksuaalinen kiinnostus vie automaattisesti kohti homoseksuaalista orientaatiota, homoidentiteettiä ja homoseksuaalisia suhteita homonarratiivien mukaisesti. Myös ammattitaitoinen terapeutti erottaa seksuaaliset impulssit, orientaation ja identiteetin toisistaan, muutoin hän ei ole tehtäviensä tasalla.
Kirkon pastoraalinen vastuu
1. Kirkon tulisi nousta seksuaalikeskustelussa identiteettipolitiikan ja kulttuurisodan yläpuolelle ja ottaa pastoraalinen vastuu jäsenistään.
Kirkon tulisi löytää ratkaisuja seksuaalivähemmistönsä seksuaalieettisiin kysymyksiin ennen kaikkea omissa teologisissa, pastoraalisissa ja kirkollisissa puitteissaan. Mikään ulkopuolinen taho ei osaa sille kertoa, mitä ajatella ja miten toimia. Ei edes Seta, jonka antropologia ja seksuaalietiikka on kristilliselle kirkolle vieras. Papeilla on velvollisuus tarjota pastoraalista apua ja tukea kirkossa kaikille, jotka elävät vaikeiden seksuaali-identiteetin ristiriitojen paineessa.Avioliiton säilyttäminen miehen ja naisen välisenä liittona on pastoraalisen vastuun ottamista.
2. Erilaisten kehityspolkujen tarjoaminen
Kirkon tulee ajatella seksuaalivähemmistöjään laajemmin kuin vain Sateenkaariliikkeeseen kuuluvien kautta. Mark Yarhouse on puhunut kolmesta kehityspolusta, joissa otetaan huomioon kristittyjen erilaiset ajattelutavat ja valinnat sateenkaariliikettä ja modernia homoseksuaalista identiteettiä ajatellen.
Yksi kehityspolku on niille, jotka haluavat vahvistaa homoidentiteetin keskeiseksi siinä, keitä he ihmisinä ovat. Tämä on sateenkaariliikkeen tapa. Yarhousen mukaan: ”tämä…kehityskaari sisältää siis paikantamisen modernin homoliikkeen jäseneksi. Se sisältää yksityisen seksuaalisen identiteetin homona ja tyypillisesti julkisen seksuaalisen identiteetin homona. Se pitää homoidentiteettiä normatiivisena lopputuloksena seksuaalisen identiteetin kehittämiselle niiden keskuudessa, jotka ovat kiinnostuneita samaa sukupuolta olevista. Homoseksuaalisen käyttäytymisen uskotaan siis olevan normaali ja luonnollinen identiteetin ilmentymä sille, kuka ihminen on.”
Toinen kehityspolku on niille, jotka itse oma-alotteisesti pyrkivät siirtymään homoseksuaalisesta suuntautumisesta heteroseksuaaliseen. Yarhause varoittaa ääripäistä: ylimielisestä optimismista, että kaikki voivat muuttua ja kyynisestä pessimismistä, että kukaan ei voi kokea muutosta seksuaalisessa suuntautumisessaan. Hänen mukaansa pastoraalinen: ”…lähestymistapa aiheeseen on realistinen raamatullinen toivo. Tästä näkökulmasta 1.Kor. 6:11 kuvaa muutosta, mutta meillä ei ole varmuutta siitä, että kyseinen muutos on muutos vetovoimassa tai suuntautumisessa; pikemminkin muutos voi olla käyttäytymismalli, joka luonnehtii ihmistä. Muutos voi tapahtua myös vetovoiman tai suuntautumisen tasolla, mutta sitä ei pidetä tyypillisenä tai tarpeellisena tulkintana Raamatun kohdasta. Myös seksuaalisen suuntautumisen muutoksen korostaminen voi muodostua uhaksi sille, että heteroseksuaalisuus korotetaan epäjumalanpalveluksen asemaan. Kristitylle heteroseksuaalisuus ei ole tärkeintä, vaan Kristuksen kaltainen elämä, joka on omistettu Jumalalle (esim. 2.Tim. 2:21; 1.Tes. 5:23)”.
Kolmas kehityspolku on niille, jotka eivät hyväksy homoidentiteettiä henkilökohtaiseksi identiteetikseen tai hylkäävät sen irrottautumalla siitä. He eivät keskity niinkään liikkumiseen pois homoseksuaalisesta suuntautumisesta (kuten 2. kehityspolussa), vaan keskittyvät kokonaisvaltaisemmin seksuaaliseen identiteettiin. Tässä pyritään pastoraalisesti auttamaan ihmistä löytämään itsensä, kuka hän on ja mitä hän ajattelee itsestään ja ilmaisemaan sen muille, eikä rajoiteta keskustelua kiihottumismalleihin tai seksuaalisen vetovoiman kokemuksiin. Seksuaaliset impulssit ja suuntautuminen eivät määrittele ihmisen identiteettiä eivätkä lausu viimeistä sanaa siinä, kuka ihminen on.
Lopuksi
Kirkko ei ole immuuni seksuaalisen identiteetin vääristymiselle. Elämme kaikki samassa maailmassa. Kirkon tulisi tarkistaa tapaa, jolla se lähestyy koko kysymystä nykyaikaisesta seksuaali-identiteetistä. Identiteettipolitiikan kulttuurissa siitä on vaarassa tulla kuvitteellista tai performatiivista mielenilmaisua myös kirkossa. Kirkossa seksuaalisuutta ei kuitenkaan pitäisi ajatella vain identiteettien räätälöimisenä, jonka kristityt hoitavat projektina modernien sateekaariliikkeen ( hetero-, bi-, homo-, lesbo- tai trans) identiteetin rakentamisen tapaan.
Papeilta vaadittaisiin nyt toisenlaista pastoraalista otetta tukea hämmentyneitä seksuaali-identiteetin etsijöitä, jotka etsivät omaa identiteettiään. Nykyisiä tuloksia tuskin voi kutsua menestykseksi: epäterve kiinnostus performatiivisuuteen, raastupakulttuuri, agressiivinen cancel-kulttuuri jne. Eikö näiden pitäisi olla vakava muistutus kirkolle olla varovainen uusien seksuaalisten identiteettien edistämisessä?
Ilkka Kurjenmäki
Kirjallisuutta mm:
- Mark A. Yarhouse: Sexuality and Sex Therapy: A Comprehensive Christian Appraisal, 2014.
- Douglas Murray: The Madness of Crowds: Gender, Race and Identity, 2019.
- Charles Taylor: ”The politics of recognition”, 1992.
- Letter to the Archbishop of the Church of Sweden, 26 June 2009.
- Mark A. Yarhouse: Understanding Sexual Identity: A Resource for Youth Ministry, 2013.
- Seta: Poliittinen ohjelma
- Alastair Roberts: Reality Beyond Ourselves.
- Francis Fukuyama:Identiteetti.
- Oliver O’Donovan, A Conversation Waiting to Begin: The Churches and the Gay Controversy., 2009.
> Kenestä keisarista puhut, koska puhut monikossa.
Viittasin lähinnä keisareihin Valentian II, Arcadius ja Theodosius I. Samalle listalle voisi toki laittaa myös keisarit Constans ja Constantinut II.
Lähdemateriaalina voi käyttää teosta Codex Theodosianus, joka sisältää Rooman valtakunnan lait kristittyjen keisareiden ajalta vuodesta 312. Löytyy merkittäviltä osin myös Lex Romana Visigothorum teoksesta joka tuli voimaan 500 luvun alussa.
Edellä mainittu Theodosian code on käännetty englanniksi 1950-luvulla. Sääntö 9.7.6 kuuluu seuraavasti: ”All persons who have the shameful custom of condemning a man’s body, acting the part of a woman’s to the sufferance of alien sex (for they appear not to be different from women), shall expiate a crime of this kind in avenging flames in the sight of the people.”
Tekstissä heijastuu sangen primitiivinen käsitys ihmisen seksuaalisuudesta. Aikakaudelle tyypillisesti seksi nähdään yhdyntänä ja yhdyntä nähdään toimenpiteenä jossa on miehen rooli ja naisen rooli. Ongelma aikalaisille ei ollut se, kuka rakastaa ketä vaan ongelma oli se, että mies oli naiseen nähden ylempiarvoinen, jolloin kaikki toiminta, jossa mies asettuu naisen asemaan nähtiin uhkana miehen ylempiarvoisuudelle.
Patriarkaaliselle kulttuurille on kauhistus se, jos mies alentuu tekemään naisten töitä. Tämä heijastuu Raamatussa siten, että siitä on tehty myös Jumalalle kauhistus.
Mikko kiitos viitteestä. Valitettavasti tuosta ei ollut mitään apua, eikä siinä puhuta mitään ko asiasta johon viittasit.
Ihmisen seksuaalisuus oli Rooman ajalla suuri tuollaista jota kuvaat, tuossa ei ole mitään ihmeellsitä. Tämä heijastui myös homosuhteissa jonka takana oli Rooman jumalien suhteet.
” Tekstissä heijastuu sangen primitiivinen käsitys ihmisen seksuaalisuudesta. Aikakaudelle tyypillisesti seksi nähdään yhdyntänä ja yhdyntä nähdään toimenpiteenä jossa on miehen rooli ja naisen rooli.”
Kristinusko muutti radikaalisti seksuaalisuutta tasa-arvoiseen suuntaan pakanallinen kuva seksuaalisuudesta muuttui pikkuhiljaa Raamatulliseksi.
Mikko Nieminen kirjoittaa; ” Patriarkaaliselle kulttuurille on kauhistus se, jos mies alentuu tekemään naisten töitä. Tämä heijastuu Raamatussa siten, että siitä on tehty myös Jumalalle kauhistus.”
Tässä ei osa erottaa yhteiskunnallista kerrostumaan Raamatun ideaalista, tulos on sen mukainen. Toisin sanoen tämä Mikon esittämä tulokulma ei ole oikea. Patriarkaalisuus korostuu Raamatussa myönteisessä mielessä, mm pappeudessa, jos sen sijaan lähtökohta partiarkaalisuudelle on kokonaan negatiivinen näkökulma muuttuu.
”Patriarkaalisuus korostuu Raamatussa myönteisessä mielessä, mm pappeudessa.” Evankeliumeissa on myös selkeitä sanoja patriarkaalisuutta ja hierarkioita vastaan: ”Älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä. Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa. Älkää antako kutsua itseänne oppimestariksi, sillä teillä on vain yksi mestari, Kristus. Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.”
> Valitettavasti tuosta ei ollut mitään apua, eikä siinä puhuta mitään ko asiasta johon viittasit.
En ota kantaa siihen, onnistutko löytämään lähdeaineistosta haluamasi tiedot. Kopioin edellä olevaan kommenttiin pätkän lähteestä siltä osin kuin se oli relevantti alkuperäisen kommenttini suhteen.
Kurjenmäki kirjoittaa ideologisella tasolla. Hän vetoaa sukupuolisen identiteetin muodostuksessa ideologisesti värittyneisiin teksteihin, vastakohtana kliinisiin kokemuksiin työskentelystä esim homo- ja transseksuaalisten parissa.
Itse olen toiminut psykoterapeuttina kolmessa eri yhteydessä joista yksi oli puhtaasti sekulaari psykiatrinen avo- ja laitoshuolto ja kaksi muuta vastaanottoja joilla on uskonnollinen tausta. Minulla oli urani aikana potilaina sekä homo-ja transseksuaalisia potilaita ja pari kolme homoseksuaalista pariskuntaa. Heidän lisäkseen ei ollut epätavallista että heteroseksuaaliset potilaat saatoivat olla paniikissa huomatessaan itsessään eroottista kiintymystä tavallisen ystävyyden lisäksi samaa sukupuolta olevaa kohtaan. Tämä tuntui olevan enemmänkin miehinen ongelma kun naisellinen. Naisilla, ainakin minun kokemukseni mukaan, oli selvästi helompaa hyväksyä biseksuaalisia impulseja itsessään.
Niin heteroilla kuin homoillakin saattoi muitten ongelmiensa lisäksi olla ongelmia seksin kanssa, mutta ei seksuaalisen suuntautumisensa kanssa. Suuntautumisongelmat ovat suurimpia biseksuaalisten kohdalla. Päästäkseen ahdistuksesta he joskus pakottavat itsensä johonkin karsinaan mistä ei hyvä seuraa. Myös biseksuaalisuus on parhaimmillaan yksi sukupuolisen identiteetin muoto jota ei saa pahoinpidellä.
Mutta siis mistä heidän , siis homoseksuaalien, kohdallan oli kyse? Aivan samoista ongelmista kun kaikilla muillakin. Yleensä vaikeudet suhteissa dominoivat . Niistä keskusteleminen väistämättä johti potilaiden henkilöhistoriaan. Tavallisesti potilaat kärsivät psyykkisistä kivuista niin kuin masennuksista, ahdistuksesta, syyllisyydestä, häpeästä, tasonsa laskusta, niin pahoista kun hyvistä riippuvuuksista, pakkomielteistä, todellisuuden tunteen häiriintymisestä, alkoholismista, huumeista, lääkeaine riippuvuuksista, epäonnistumisita ammattielämässä ja parisuhteissa. Vaikeinta oli työskenly vankilasta tulleiden pedofilien ja ei viellä vankilaan joutuneiden ja heidän uhriensa kanssa. Pahat traumat kasvu- ja aikuisiässä oli yksi tavallisimpia apua hakemisen syitä.
Mutta toistan vain sen, että vaikka jotkut olivat huolissaan omasta sukupuolisuudestaan, niin kolmenkymmenen vuoden aikana en minä eikä kollegani joiden kanssa keskustelin , koskaan tavannut potilasta joka olisi halunnut luopua homoseksuaalisuudestaan tai transelämästään ja sen takia hakeutunut psykoterapiaan. Sen sijan he olivat hyvin herkkätuntoisia sen suhteen että heidän erityislaatunsa hyväksyttiin . Useilla oli suuri vaikeus keskustella heteron kanssa omasta intimistä elämästään . He eivät aina uskoneet että heterot voisivat ymmärtää heitä. Se oli aivan paikallaan olevaa epävarmuutta. Sellainen ymmärrys ei ole itsestäänselvää vaan vasta kokemus antaa pätevyyttä heidän hoitamiseen.
”….kirjoittaa ideologisella tasolla….. vetoaa sukupuolisen identiteetin muodostuksessa ideologisesti värittyneisiin teksteihin…” Sattuva huomio Markku Hirniltä.
Jo aikaisemmissa teksteissään, myös avioliittoa koskevissa, Kurjenmäki kierrättää pääsiassa Atlantin tai Englannin kanaalin takaa olevia tekstejä, jotka näyttävät olevan peräisin lähinnä evankelikaalisista ja osin myös uusoikeistolaisista lähteistä. Mark A. Yarhouse opettaa Wheaton Collegessa, joka ilmoittaa olevansa ”avoimesti kristillinen” – teksteistä päätellen evankelikaalinen – , ja kertoo tarkastelevansa sateenkaariväkeä kristillisistä lähtökohdista. Britti Douglas Murray taas on tunnettu uusoikeistolainen journalisti, joka on povannut eurooppalaisuuden ”kuolemaa” islamilaisen maahanmuuton seurauksena.
Blogisti importeeraa meille tekstejä, jotka ovat läntisten ”kulttuurisotien” ainesta.
Seija, toivon, ettet blogistin kirjoitusten vuoksi menetä luottamustasi kirkon perheneuvonnan kykyyn kohdata ammatillisesti sateenkaaripareja. Kirjoitin jo aikaisemmin tässä ketjussa, kuinka perheneuvonta oli kirkossa ensimmäinen taho, joka kohtasi sateenkaariväkeen kuuluvat avoimesti ja asiallisesti, myötä eläen, monia vuosikymmeniä sitten. Näin on myös tänään – poikkeuksia lukuunottamatta.
Onpas hienoa, että vielä saa lukea totuutta tältäkin taholta, sillä vaan se vapauttaa kaikista niin yhteiskuntaa kuin kirkkoa mädättävistä ideologioista ja tahoista. Kiitos vielä tästä. Ei mitään epäselvyyttä, millä asialla nämä yhteiskunnan ”heteronormatiivista” tervettä pohjaa murentavat tahot ovat, niiden päämäärät ja keinot ovat myös selvät. Viisas pysyy kaukana niistä ja kotona löytyy monelta takanpesä tai roskis, jonne sellaiset elämälle vieraat keksityt identiteettimateriaalit päätyy, jos niitä jaellaan nuorisollekin.
Ihmettelen kyllä omasta puolestani sitä huutokuoroa, joka täällä arvostelee Kurjenmäkeä. Mitä sitten, jos hän käyttäisikin lähteenään evankelikaaleja ja nostaa esille näiden näkökulmia? Eiväthän evankelikaalit voi olla väärässä vain siitä syystä, että ovat evankelikaaleja. Leimakirveillä on tietysti hyvä hutkia. Poisoning the well -tyyppinen argumentaatio, alentuva puhetapa ja iva ovat tietysti toimivia retorisia tehokeinoja käyttäjästä riippumatta. Sitä paitsi Kurjenmäen kanssa samoilla linjoilla olevia kirjoittajia löytyy myös ei-evankelikaalisten kristittyjen piiristä.
Marko Sjöblom, Kurjenmäki perustaa niin tämän bloginsa kuin aikaisemmat tätä teemaa ja avioliittoa käsittelevät tekstinsä lukemiensa kirjojen varaan. Hän voisi tietysti jättää lähteet mainitsematta ja esittää referoimansa tekstit ikään kuin ominaan. Hän kuitenkin tuo esiin lähteet, mikä on reilua ja tunnustusta ansaitsevaa.
Kurjenmäellä on kiistämätön oikeus käyttää niitä lähteitä, joita haluaa ja jotka katsoo päteviksi. Lukijalle, joka ei ole seurannut varsinkaan rapakon takana käytäviä keskusteluja ja väittelyjä sukupuolesta, sukupuolirooleista tai -eroista, seksuaalisuudesta, seksuaali-identiteetistä tms. tai tunne kristillisen (uus)oikeiston argumentaatiota, lähdeviitteet eivät hevin avaudu, kerro paljoakaan. Siksi on syytä vähän avata lähteitä.
Kurjenmäki tuo blogeillaan meikäläiseen keskusteluun läntisten kulttuurisotien teemoja/aineksia. Yhden avioliittobloginsa loppukappaleessa hän suoraan siirsi kulttuurisotaa myös meille nimeämällä vastapuolen. (Pitänee kaivaa esille.)
Muistin väärin. Kurjenmäki nimeää meikäläisen kulttuurisodan vastapuolen blogissaan 12.11.2021.
”On tärkeää, että ymmärrämme, että homo- ja transidentiteetit astuivat näyttämölle sukupuolineutraalin ideologian, median ja laaja-alaisen poliittisen vaikuttamisen saattelemana. Niiden kytkentä Vihreään puolueeseen ja poliittiseen vasemmistoon on edelleen voimakas…. Jumalan luomistodellisuus on nyt pahasti jäämässä identiteettipolitiikan jalkoihin. Poliittinen ideologia tulee yhä näkyvämmäksi tulevina vuosina ja railo seksuaali-identiteettien ja kristillisen kirkon ihmiskäsityksen välillä kasvaa.”
Luettelosta puuttuvat Seta, Malkus, Trasek ja Sexpo sekä sateenkaariliike, jotka Kurjenmäki toistuvaati esittää vastapuolena.
Leeni Luukko
Lue koko blogi rauhallisesti, pyydän kauniisti. Blogin tekstistä selviää, että blogisti ymmärtää monin verroin enemmän homoseksuaaleja kuin sinä ymmärrät hänen ymmärtävän. Sinun kommenttisi naisena on ihmeellisen ”putkiaivoinen”.
Raflaava tulkinta blogista sinulla Leeni Luukko.
Seija
Seija, kerroit aiemmin blogilla, että olet sinut oman itsesi ja homoutesi kanssa. Perheneuvojien sekä muiden terapeuttien puheille hakeudutaan silloin, kun parisuhde ei toimi, tai oman itsen ymmärtäminen on hukassa. Sinä ymmärrät itseäsi, etkä apua tarvtse.
Seija, kovan ”haloon” nostat Mikon, Leenan ja Jorman kanssa. Olette sitä mieltä, että on vain ”yksi oikea homous”, josta ei voi olla muuta mieltä. Ette ilmeisesti ole tavannut niitä, joille tämä ”yksi ainoa homous” ei ole niin selvää kuin teille? Omasta mielestäni ette nyt tällä blogilla ”näe metsää puilta”.
Blogisti selittää hyvin, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat etsimässä tai ”ovat hukanneet” oman seksuaalisuutensa tämän päivän seksuaalisuuden ”viidakossa”.
Voitteko Mikot, Leenat ja Jormat mitenkään ymmärtää, että on myös olemassa ihmisiä, joille homous ei ole niin itsestään selvää kuin teille?
Se on teille normi, että jos epäilee ja etsii, niin se tarkoittaa sitä, että hänen pitää ja täytyy löytää itsensä homona? Välimaastoa ei ole? Jos välimaastossa ollaan, niin ainoa oikea suunta on löytää itsensä homona? Siihen suuntaan täytyy ohjata? Jos näin ei toimi, niin on kelvoton terapeutti?
>>Jos näin ei toimi, niin on kelvoton terapeutti?
Terapeutti joka kehottaa tai kannustaa asiakastaan torjumaan seksuaalisen suuntautumisensa on todellakin kelvoton, epäeettinen puoskari.
APA, maailman suurin psykiatrien kattojärjestö kannattaa ”eheytyshoitojen” kriminalisointia sillä niillä ei ole tieteellisesti todistettua tehoa. Päinvastoin, ne voivat johtaa vakaviin mielenterveydellisiin ongelmiin, jopa itsemurhaan.
https://www.psychiatry.org/newsroom/news-releases/apa-reiterates-strong-opposition-to-conversion-therapy
[APA]
No credible evidence exists that any mental health intervention can reliably and safely change sexual orientation; nor, from a mental health perspective does sexual orientation need to be changed.”
Conversion therapy is banned in 14 states as well as the District of Columbia. The APA calls upon other lawmakers to ban the harmful and discriminatory practice.
[APA]
https://www.psychiatry.org/File%20Library/About-APA/Organization-Documents-Policies/Policies/Position-2013-Homosexuality.pdf
[APA}
The American Psychiatric Association does not believe that same-sex orientation should or needs to be changed, and efforts to do so represent a significant risk of harm by subjecting individuals to forms of treatment which have not been scientifically validated and by undermining self-esteem when sexual orientation fails to change.
No credible evidence exists that any mental health intervention can reliably and safely change sexual orientation; nor, from a mental health perspective does sexual orientation need to be changed.
[APA]
Kuten jo edellä todettiin, tämä blogi ei edusta tiedettä. Toivottavasti nämä ajatukset ovat todellakin blogistin omia ja että blogistin edustamassa neuvontapalvelussa ei harrasteta toimintaa, jonka lääketiede on todennut epäeettiseksi.
> Voitteko Mikot, Leenat ja Jormat mitenkään ymmärtää, että on myös olemassa ihmisiä, joille homous ei ole niin itsestään selvää kuin teille?
Jos puhutaan homoseksuaaleista itsestään, haluaisin aloittaa toteamalla, että ympäristön asenteilla on todella suuri merkitys yksilölle. On aivan eri asia elää yhteisössä jossa homoseksuaalisuus nähdään normaalina seksuaalisuuden muotona kuin yhteisössä, jossa se nähdään vääränä ja häpeällisenä. Tältä osin voimme jokainen vaikuttaa siihen, kuinka helppoa asian käsittely on.
Kysyt, onko välttämättä homo jos epäilee olevansa homo. Ei tietenkään. Ihmisen seksuaalisuus ei koostu kahdesta ääripäästä vaan meitä on moneen junaan. Enemmistöllä romanttiset tunteet kohdistuvat pääosin tai yksinomaan vastakkaiseen sukupuoleen. Osalla ihmisistä ne kohdistuvat pääosin tai yksinomaan saman sukupuolen edustajaan. Lisäksi on paljon ihmisiä jossain tämän skaalan välimaastossa ja sen ulkopuolella.
Kenelläkään ei ole pakkoa olla homo. Ei myöskään pakkoa olla hetero. Ja tämä ei toisekseen ole edes asia, jonka ihminen voisi itse päättää.
Puhut siitä, että terapiassa ihmisen seksuaalisuutta ohjattaisiin johonkiin suuntaan. Henkilö, joka on saanut Valviralta oikeuden toimia laillistettuna terveydenhuollon ammattihenkilönä, ei voi Suomessa antaa terapiaa jolla pyrittäisiin muuttamaan ihmisen seksuaalista suuntautumista. Myös evankelis-luterilaisen kirkon perheneuvonnassa tehdyn linjauksen mukaan kirkko ei tällaista terapiaa anna ja näkee sen muutenkin vääränä ja vahingollisena.
Mielestäni ihmisen seksuaalisuuteen liittyvä terapia tulisi antaa virallisen koulutuksen saaneen seksuaaliterapeutin toimesta. Heillä on pohjalla laajat opinnot seksuaalineuvonnassa sekä ymmärrys seksuaaliterapiaan liittyvistä eettisistä kysymyksistä. Joissain seurakunnissa on koulutettuja seksuaaliterapeutteja enkä missään määrin vastusta sitä, että he auttavat asiakkaitaan seksuaalisuuteen liittyvissä kysymyksissä.
Ja lopuksi totean, että teologian maisterin tutkinto ja Roomalaiskirjeen lukeminen ei tee kenestäkään pätevää seksuaaliterapeuttia. Pelkästään tälllä taustalla en lähtisi mestaroimaan kenenkään seksuaalisuutta. Riskit ovat suuret, että uhrille aiheutetaan vakavia henkisiä vammoja, joita joudutaan korjaamaan terveydenhuollon ammattilaisten vastaanotoilla.
Jorma Hentilä. Olen itse sitä mieltä, että näitä amerikkalaisia ”kulttuurisotia” ei pitäisi tuoda meidän olosuhteisiimme. Sen jälkeen kaikki viittaavat vain ”omiin” auktoreihin. Minun näkökulmastani on näyttänyt ihan oikeasti siltä, että Kurjenmäen käsitykset ovat raikas ja avartava näkökulma suomalaisessa ympäristössä. Auttavat meitä tavallisia ei-spesialisteja hahmottamaan asioita uudesta näkökulmasta. Olen tähän saakka kohdannut näitä ajatuksia vain parin kristityn (homoseksuaalin) esittäminä. Blogitekstissä jokaikinen meistä esittää jonkun ajatuksia ”omissa” nimissään. Itse asiassa on harvinainen poikkeus, että näissä blogeissa on kirjallisuuslista. Silloinhan lukijat voivat edes jotenkin pohtia eteenpäin. Totean tämän tietoisena omista rajoituksistani. Minulla ei ole aikaa eikä halua syventyä kaikkeen kiinnostavaan ja ajankohtaiseen kirjallisuuteen.
Totean vielä sen, että tunnen kristittyjä, joilla on negatiivisia kokemuksia juuri kirkon ”liberaaleista” perheneuvojista. Ja kysymys ei ole vain ns. henkilökemiasta vaan neuvonnan sisällöistä. Asioissa on ihan oikeasti monta puolta.