Yllätin mutsin tänään. Hän täytti 9.7 70-vuotta. Teetin hänelle paperikuvina setäni ottamia kuvia ilojuhlasta. Hän näyttää niissä itseltään eli ikäistään paljon nuoremmalta. Kuvissa on naurava ja iloinen päivänsankaritar. Ilojuhla saatiin onneksi ikuistettua. Kuvat saivat hänet hymyyn. On jotain mukavaa muisteltavaa vuosiksi eteenpäin.
Alkuvuodesta jouduin tekemään jotain sellaista mitä olen halunnut aina välttää eli soittamaan hänelle ikävän uutisen sairaalasta. Aina en löytänyt sopivia sanoja, itkin vain. Hän on taistelijain sukua, samoin oli isoäitini. Kun minä en itkenyt puhelimessa, mutsikaan ei itkenyt. Hän soitti joka päivä, tiedusteli oloani ja tsemppasi, kyllä me tästä selvitään, tämä ei ole maailmanloppu. En halua aiheuttaa lisää sydämentykytyksiä.
Mutsi ja minä olemme eläneet kahdestaan jo pitkän aikaa. Olemme kokeneet paljon. Enkä välttämättä tiedä kaikkea ikävää mitä hän on joutunut kokemaan. Välimatkaa on nyt paljon kilometreissä, muttei sydämissä. Nyt lomailen hänen luonaan samassa vantaalaislähiössä kuten aiemminkin. Olen hänelle kiitollinen niin monesta asiasta että sydän halkeaa. Tämä on mun lapsuuteni maisema, tämä on nuoruuteni maisema. Tämä maisema on mun elämäni tarina. Se, kuka minä olen, se, mitä teen, täältä löytyvät merkitys ja vastaus moniin kysymyksiin.
Lapsuuteni ja nuoruuteni maailma oli kansankirkollinen ja perusluterilainen. Olen ollut seurakunnan pyhäkoulussa, päiväkerhossa, olen käynyt rippikoulun ja konfirmoitu edesmenneessä Kaivokselan kirkossa. Mutsi opetti iltarukouksen: ” Rakas Jeesus, siunaa meitä. Anna meille enkeleitä. Siivillänsä meitä peitä. Äläkä meitä koskaan heitä. Aamen”. Mutsin eväät ja ohjeet ovat vieneet mua elämässä eteenpäin. Kuvia katsellessani rukoukseni on myös: ”Pidä äidistä huolta!”.
Juha Vähäkangas
