Jumalanpalvelusuudistus, joka otti paikkansa kirkkomme rituaalisessa elämässä, korosti jumalanpalveluksen dialogista luonnetta. Yritys oli hyvä. Toteutus kuitenkin osoitti kirkkohistoriamme maaperään syvälle juurtuneen monologisen luonteen. Monologisuus yritettiin peittää jumalanpalvelusuudistuksen yhteydessä näennäisdialogisuudella. Niinpä sunnuntaina kirkossa saa kuulla seurakunnan ”spontaanit” kaksin- tahi kolminekertaiset ”…men” -huudahdukset sen mukaan kuin messukaavaan on kirjoitettu. Dialogisimpien seurakuntien jumalanpalveluksissa myös raamatunluvun jälkeen lukija sanoo: ”Tämä on Jumalan sana.” johon seurakunta tempautuu mukaan vastatakseen riemuissaan ”Jumalalle kiitos.”
Jumalanpalvelusuudistuksen hiukan jäykähköt dialogiset osuudet kuvaavat fantastisella lailla sitä, kuinka dynaamisuus ja dogmaattisuus yrittävät elää rintarinnan säilyttäen, uudistuen, tuntien vetoa menneen maailman todellisuuteen ja pakkoa mennä eteenpäin. Yrittää olla yhtä aikaa dialoginen, mutta pelätä sitä hallitsemattomuutta, mitä aito dialogisuus saattaisi saada aikaan, kiskoo kohti yksinpuhelua.
Totuus nimittäin on monologisoivaa. Uskonnollinen dialogi, joka perustuu historiallisten kirjoitusten toisteluun (vaikka kanonisoitujenkin) ei itse asiassa ole luonteeltaan dialogia, vaan monologia. Se on monologia, jonka myötä Jeesuksen Kristuksen patsaan päälle kasvaa sammalta ja hämähäkinseittejä ja pulunpaskaa. Se vie tilan elävältä uskolta hengittää, saada ravintoa ja kasvaa.
Venäläinen kirjallisuudentutkija Mihail Bahtin kirjoitti, että Totuus ei synny eikä sijaitse yhden ihmisen päässä: se syntyy totuutta yhdessä etsivien ihmisten välillä, heidän dialogisessa kanssakäymisessään.
***
Sana on olemassa siksi, että se tulee kuulluksi ja siihen vastataan. Jos siis ajatellaan Raamatun olevan Jumalan sanaa, olisi syytä ajatella Raamatun olevan dialoginen väline, joka mahdollistaa ihmisen ja Jumalan välisen vuoropuhelun. Se epämääräinen käsite ”raamattu-uskollisuus”, joka perustuu varmuuksiin ja yksiselitteisiin totuuksiin tekee Raamatusta jumalallisen yksinpuhelun ja häivyttää siitä Jumalan sanan dialogisen luonteen.
F. M. Dostojevski – jonka taidetta edellä mainittu Bahtin on tutkinut – sanoo Idiootissa Aglajan suulla ruhtinas Myskinille: Teissä ei ole hellyyttä: vain totuus, siksi te olette epäoikeudenmukainen. Jos totuuden tietäminen ja tunteminen ovat tärkeintä, tulee mahdottomaksi rakkauden kaksoiskäskyn toteuttaminen, sillä totuus nousee aina rakkauden yläpuolelle. Kuitenkin se totuuslauselmien kokoelmana käytetty kaanon sanoo rakkauden olevan suurinta. Kuinka paradoksaalista! Kumpi on tärkeämpää Raamattu vai rakkaus?
Jumala tuli ihmiseksi ihmisten joukkoon. Näkemykseksi näkemysten joukkoon. Päästää irti totuuden pakonomaisesta tietämisestä ja antautua erehtymisen mahdollisuudelle on Kristuksen seuraamista.
Helena sanoitti hienosti tuon jumalanpalvelusuudistuksen dialogisuusyrityspunnerruksen. (Sukulais)sana, jota uudistuksen kieppeillä toisteltiin vielä useammin, oli ”yhteisöllisyys”. Sekin on ilman muuta keskeinen piirre jumalanpalveluksessa ja siten mitä kannatettavin tavoite.
Mutta.
Metsään mennään silloin, jos luullaan että yhteisöllisyyden (tai dialogisuuden) toteutumista voi mitata sillä, kuinka monta kertaa kaavanmittaan seurakunta sanoo tai laulaa erilaisia vastauksia ja reaktioita ja että kätelläänkö rauhantervehdyksen yhteydessä vieruskaveria vai pussataanko peräti kera taivutuksen (ai niin, se ei taidakaan olla käsikirjassa) jne.
Yhteisöllisyys on sisäinen kokemus – ei puuhan määrä. Jumalanpalveluskokemus voi olla jollekin penkissäistujalle voimakkaasti yhteisöllinen, vaikka mitään pseudospontaaneja reaktioita ei käsikirjoitukseen olisikaan upotettu ja virsiäkin olisi vain yksi.
Eivät nuo srk:n vastailut yms. toki yhteisöllisyyttä estäkään – voivat onnistuessaan jopa hieman edesauttaa sitä, mutta kyllä niiden nurkissa kovin usein leijuu tuo monen kokema teennäisyyden, kiusallisuuden ja liikayrittämisen tuoksu. Ne nolouden ja keinotekoisuuden kokemukset eivät muuksi muutu, vaikka kokijalle pidettäisiin minkälainen esitelmä messun teologisista syvyyksistä tai voivoteltaisiin suomalaisten estoisuutta ja epäspontaanisuutta.
Yrjö Sahama kiteytti hienosti jumalanpalveluksen dialogisuuden ytimen.
jorma ojalalle jatkoa… ensinnäkin sanottakoon, että minusta on mukavaa, että selität kantaasi perusteellisesti. Yritän ymmärtää sitä ja olen jo etukäteen pahoillani jos en siinä onnistu.
Ensinnäkin olen samaa mieltä kanssasi, että on väärin verrata herätyskristillisiä tai ”raamatullisia” piirejä fariseuksiin. Meitä on moneen junaan. Toisaalta en haluaisi antaa ”raamatullisuuden” nimeä vain tietylle herätyskristilliselle joukkiolle. Esimerkiksi omalla kohdallani henkilökohtaisesti juuri rakkaus Raamattuun on johtanut tutkimaan sitä keinoja kaihtamatta. Pidän itseäni hyvinkin raamatullisena, vaikkakin liberaalina raamatullisena.
En ymmärrä, miksi ajattelet ettei liberaalimmin Raamattuun suhtautuva ihminen olisi joutunut turvautumaan ”Kristuksen sovintoarmoon” tai ettei hänen ”omatuntonsa ole tullut valaistuksi”. Tuskin sinulla on kristallipalloa, josta voisit nähdä, millainen on liberaalin suhden Vapahtajaansa. Nimellisellä jumalasuhteella ei ole mitään tekoa. Se on yhtä tyhjän kanssa, sama olisi olla kokonaan ilman Jumalaa.
Liberaaliin hengellisyyteen ei myöskään kuulu ajatus pelastuksen saamisesta sillä perusteella, että ”Jumala ei ole niin pikkumainen” tai ”en ole sen syntisempi kuin muutkaan”. Kyllä se loppupeleissä nojaa täysin samaan Jumalan armahtavaan rakkauteen, joka tuli lihaksi Jeesuksessa. Mutta ehkä siihen kuuluu aika vahvasti se ulottuvuus, että ihminen on prosessissa. Kuten myös vahva luotto siihen, että usko tai Jumala ei kaadu siihen jos ihminen uteliaana haastaa perinteisiä näkemyksiä. Ja jos kaatuu, niin ehkei sitä ole koskaan ollutkaan.
Kirjoitit: ”Toinen ajatus on se, että myöhempi tutkimus on osoittanut, että se ja se asia ei olekaan synti, vaan omaan aikaansa tai kulttuuriinsa sidottu. Tulkintojen subjektiivisuutta voidaan perustella myös sillä, että apostolienkin aikana oli ristiriitaisuutta.”
Tähän liittyy se ajatus, että Raamattu on historiallinen kirja ja vaikka se sisältää uskon näkökulmasta ikuisia totuuksia, se sisältää myös historiallista kerrostumaa, joka ei ole yksi yhteen siirrettävissä viidentuhannen vuoden takaisen paimentolaisheimon elämästä 2000-luvun jälkimoderniin teknologia-aikaan. Raamattua on aina tulkittu ja tullaan aina tulkitsemaan. Se ei merkitse sitä, että Jeesuksen pelastustyötä turhennettaisiin.
Jostain syystä Helena haluaa pysähtyä tuohon sapattikäskyyn ja unohtaa avioeron, tappamisen ja huoruuden. Näiden päälle sen, ettei laista Jeesuksen mukaan katoa pieninkään asia ennen tuomiota.
Meidän kannattaisi miettiä mitä se tarkoittaa, ennen kuin ruvetaan neuvomaan ketään elämään vapaasti Jumalan tahtoa vastaan. Kannamme kaikki opetuksistamme vastuun..
Kun sanotaan sapatin olevan ihmistä varten, vedetään siinäkin tulkinta
tiukemmalle. (Sori, että toistan sanomaani). Sitä Jeesuksen tulkinnan tiukentumista ei vain haluta nähdä, kun katsellaan Jesse Vallankumousaktiivia…
Levanto otti esille herätyskristityt ja heidän mahd. farisealaisuutensa.
Minä puolestani näen farisealaisuutta liberaarimmalla puolella ja ns. kulttuuurikristityissä. Villakoiran ydin on tuo osattomuus/haluttomuus mielenmuutokseen/parannukseen. Katsotaan, että pelkkä riitteihin osallistuminen tai nimi rekisterissä riittää – vaikka sydän ja elämä pysyy liikahtamatta ja muuttumatta. Sanotaan, että kaste riittää, vaikka oman sydämen yhteys Jumalaan on katkennut, eikä sitä ole uudistettu.
Siksi minun mielestäni ”sapatti on ihmistä varten” vie ajatuksen ”motorisesta” ja ulkokohtaisesta lain tulkinnasta sydämen tasolle. Nyt ei olekaan kyse arjen hommien tekemättä jättämisestä vaan sydämen hartaudesta, keskittymisestä sapatin hengelliseen täyttämiseen rukouksessa ja kiitoksessa o m a k s i hyödyksi uskon vahvistajana.
Minä en vissiin ymmärrä näistä asiista mitään, Helena. Näen tässä paljon suuremman rasituksen ns lihalle, kuin siinä, että en pistä perunakattilaa päälle….
Kiva, kun kuitenkin suostut tällaisen kanssa keskustelemaan…!
Helenalla on pitkä ja hieno vastaus.
Jos me puhuisimme kulttuurihistoriasta ja historiasta, kuinka hienoja tekstejä saisimmekaan…
Mielestäni uskon ykseyttä on tavoiteltu alusta alkaen. Jerusalemin kokous oli ensimmäinen, ja Paavali julkisesti nuhteli Pietaria. Onkohan nyt niin, että haet ikäänkuin puolustusta sellaisesta asiasta, jota alusta alkaen on pidetty vieraan hengen vaikutuksena ja syntinä? Paavalin kirjeet ajavat sitten tätä samaa, hänen ohjeensa ja neuvonsa esim. Korinton seurakunnalle ja Timoteukselle.
Tuo kristallipallo, josta puhut.
Muistathan minun kirjoittavan ilmiöistä ja yleisellä tasolla ketään yksilöä arvostelematta. ”Hedelmistään te heidät tunnette”.
Se hirvittävä rakkaudettomuus. Eikö Pyhän Hengen työtä ole ilo ja rauha ja kärsivällisyys? Nyt se on sota ja riita, kihlakunnanoikeuden päätökset, pelaamiset vilttiketjuun, farmiligaan ja sitten vielä syytteet.
Kun vain hölmöt käyttävät natsikorttia, tulee mieleeni Aatami Kuortin kirja ”Kirkossa, keskitysleirissä ja korvessa” ja kertomus siitä, kuinka uusi totuus ja tasa-arvo astuivat sisään Lempaalan pappilaan 1920-luvulla
Jumalanpalvelusuudistuksen ajatuksiin kuului seurakuntalaisten osallistumisen lisääminen Jumalanpalvelusten suunnitteluun ja toteutukseen. Samalla ehkä toivottiin suurempaa osallistumisaktiivisuutta. No, usea mukana ollut pappi tietää hyvin, miten rukousten ja yhteisten rukousten ennaltavalmistelu sujui puhumattakaan raamatunkohtien lukemisesta. Useasti todellisuus on se, että tekstiä tavataan ensimmäistä kertaa Jumalanpalveluksessa. Asian hyvä puoli on siinä, ettei tuoreus ainakaan kärsi. Mutta kuulijoiden hermot saattavat vaivaantua epäselvyydestä, vaiikei tunne kristillinen olekaan. Hyvä asia olisi ajatella, millaiselle ihmiselle Lutherin vanhurskauttamisoppi on oikein tarkoitettu. Vanhurskauttamiskäsitys, missä ei ole etiikkaa, moraalista puhumattakaan, on erilaisten uskonnollisten lahkojen ja eriseurojen äiti niikuin näilläkin palstoilla on saatu lukea. Kyllä totisesti, totisesti voi huudahtaa, kun ymmärtää vähän edes miksi. Mutta jos ei ole herätystä?
”Totuus ei synny eikä sijaitse yhden ihmisen päässä: se syntyy totuutta yhdessä etsivien ihmisten välillä, heidän dialogisessa kanssakäymisessä.”
Jeesus Kristus on Totuus! Outoa että papin pitää vielä etsiä muita totuuksia. Mutta niinpä se on; ei teologisesta pappeja valmistu, vaan ihmisviisauteen nojaavia ”philosoopheja”. No näitähän riittää,
>>>Liberaaliin hengellisyyteen ei myöskään kuulu ajatus pelastuksen saamisesta sillä perusteella, että ”Jumala ei ole niin pikkumainen” tai ”en ole sen syntisempi kuin muutkaan”. Kyllä se loppupeleissä nojaa täysin samaan Jumalan armahtavaan rakkauteen, joka tuli lihaksi Jeesuksessa. Mutta ehkä siihen kuuluu aika vahvasti se ulottuvuus, että ihminen on prosessissa. Kuten myös vahva luotto siihen, että usko tai Jumala ei kaadu siihen jos ihminen uteliaana haastaa perinteisiä näkemyksiä. Ja jos kaatuu, niin ehkei sitä ole koskaan ollutkaan. >>>
Nämä ovat tällaisia väitteitä, jotka eivät sisällä yhtään mitään.
Kun sitä armahtavaa rakkauttakaan ei sitten tosipaikan tullen enää ole.
Room 8:12-13.
Millaista on ”liberaali” hengellisyys? Sellaisesta en ole kuullutkaan.:p
Hengellisyyttä ymmärtääkseni on tai sitten ei ole. Siinä se!