Jumalanpalvelusuudistus, joka otti paikkansa kirkkomme rituaalisessa elämässä, korosti jumalanpalveluksen dialogista luonnetta. Yritys oli hyvä. Toteutus kuitenkin osoitti kirkkohistoriamme maaperään syvälle juurtuneen monologisen luonteen. Monologisuus yritettiin peittää jumalanpalvelusuudistuksen yhteydessä näennäisdialogisuudella. Niinpä sunnuntaina kirkossa saa kuulla seurakunnan ”spontaanit” kaksin- tahi kolminekertaiset ”…men” -huudahdukset sen mukaan kuin messukaavaan on kirjoitettu. Dialogisimpien seurakuntien jumalanpalveluksissa myös raamatunluvun jälkeen lukija sanoo: ”Tämä on Jumalan sana.” johon seurakunta tempautuu mukaan vastatakseen riemuissaan ”Jumalalle kiitos.”
Jumalanpalvelusuudistuksen hiukan jäykähköt dialogiset osuudet kuvaavat fantastisella lailla sitä, kuinka dynaamisuus ja dogmaattisuus yrittävät elää rintarinnan säilyttäen, uudistuen, tuntien vetoa menneen maailman todellisuuteen ja pakkoa mennä eteenpäin. Yrittää olla yhtä aikaa dialoginen, mutta pelätä sitä hallitsemattomuutta, mitä aito dialogisuus saattaisi saada aikaan, kiskoo kohti yksinpuhelua.
Totuus nimittäin on monologisoivaa. Uskonnollinen dialogi, joka perustuu historiallisten kirjoitusten toisteluun (vaikka kanonisoitujenkin) ei itse asiassa ole luonteeltaan dialogia, vaan monologia. Se on monologia, jonka myötä Jeesuksen Kristuksen patsaan päälle kasvaa sammalta ja hämähäkinseittejä ja pulunpaskaa. Se vie tilan elävältä uskolta hengittää, saada ravintoa ja kasvaa.
Venäläinen kirjallisuudentutkija Mihail Bahtin kirjoitti, että Totuus ei synny eikä sijaitse yhden ihmisen päässä: se syntyy totuutta yhdessä etsivien ihmisten välillä, heidän dialogisessa kanssakäymisessään.
***
Sana on olemassa siksi, että se tulee kuulluksi ja siihen vastataan. Jos siis ajatellaan Raamatun olevan Jumalan sanaa, olisi syytä ajatella Raamatun olevan dialoginen väline, joka mahdollistaa ihmisen ja Jumalan välisen vuoropuhelun. Se epämääräinen käsite ”raamattu-uskollisuus”, joka perustuu varmuuksiin ja yksiselitteisiin totuuksiin tekee Raamatusta jumalallisen yksinpuhelun ja häivyttää siitä Jumalan sanan dialogisen luonteen.
F. M. Dostojevski – jonka taidetta edellä mainittu Bahtin on tutkinut – sanoo Idiootissa Aglajan suulla ruhtinas Myskinille: Teissä ei ole hellyyttä: vain totuus, siksi te olette epäoikeudenmukainen. Jos totuuden tietäminen ja tunteminen ovat tärkeintä, tulee mahdottomaksi rakkauden kaksoiskäskyn toteuttaminen, sillä totuus nousee aina rakkauden yläpuolelle. Kuitenkin se totuuslauselmien kokoelmana käytetty kaanon sanoo rakkauden olevan suurinta. Kuinka paradoksaalista! Kumpi on tärkeämpää Raamattu vai rakkaus?
Jumala tuli ihmiseksi ihmisten joukkoon. Näkemykseksi näkemysten joukkoon. Päästää irti totuuden pakonomaisesta tietämisestä ja antautua erehtymisen mahdollisuudelle on Kristuksen seuraamista.
Minäkin vierastan Helenan kritisoimia keinotekoisia ”dialogeja”. Mutta koen kylläkin messun kokonaisuudessaan Jumalan ja seurakunnan välisenä dialogina, vuoropuheluna. Me puhumme Jumalalle synnintunnustuksessa, uskontunnustuksessa ja rukouksissa. Jumala puhuu meille synninpäästössä, raamatun lukukappaleissa, saarnassa ja Herran siunauksessa. Ehtoollisessa toteutuu ateriayhteys Kristuksen kanssa jokaiselle ehtoollisvieraalle omakohtaisesti. Virret voivat sisältää sekä rukousta että Jumalan puhuttelua. Mitään ”temppuja” ei siis tarvita, dialogi toteutuu parhaiten yksinkertaisessa hiljaisuudessa.
En ymmärrä. Mitä muuta tuo sitten on kuin koko ajan lyödä alas Raamatun arvovaltaa jotta voisi suhteellistaa sen totuudet?
Eivätkö fariseukset tehneet sitä samaa voidakseen hylätä sen sanan, joka kohdistui heidän mukavuuttaan vastaan.
Näin he eivät olleet auktoriteetti, vaan yksilöitä, jotka asettuivat auktoriteettia vastaan..
Jorma Ojala:”Näin he [fariseukset] eivät olleet auktoriteetti, vaan yksilöitä, jotka asettuivat auktoriteettia vastaan.”
Hölynpölyä! Rooman ylivallasta huolimatta maa oli teokratia jossa valta oli Jumalalla ja Toora oli laki. Jumalan puolesta tätä valtaa käytti sandherin, korkein neuvosto, joka koostui fariseuksista ja saddukeuksista. Tapaus Stefanus on esimerkki tuon sandherinin auktoriteetista ja vallan käytöstä. Siitä eteenpäin kaikki mitä Sauluksesta tiedämme oli tuon fariseuksen auktoriteetin käyttöä Ainakin Raamatun mukaan jos sillä on jotain todistusarvoa.
Yrjö Sahama, olen samaa mieltä kanssasi. Vuoropuhelu voi kyllä toteutua jumalanpalveluksessa. Käsikirjoitetut vuorosanat eivät välttämättä edesauta sitä.
jorma ojala, niin kuin Lauri K E Levanto edellä toteaa, kyllä fariseukset melko lailla kiistatta edustivat uskonnollista auktoriteettia. Nimenomaan fariseusten joukko vaati kirjoitusten kirjaimellista toteuttamista. Jeesushan kirjoituksia ”suhteellisti”, kun ei suostunut noudattamaan sapattisäädöksiä.
Ei minulla ole agendalla lyödä alas Raamatun arvovaltaa tai sen totuuksia. Miten sinun mielestäsi voi olla Raamatun arvovallan alasajamista se, kun sanon edellä selvin sanoin Raamatun olevan väline, joka mahdollistaa ihmisen ja Jumalan vuoropuhelun? Siitä olen aika lailla varma, ettei Raamattu ole Jumala. Ja jos tämän sanominen ääneen ajaa alas Raamatun arvovaltaa, niin se on voi voi. Jumalan asemasta se saa kyllä alas tullakin.
Kiitos vastauksestasi Levanto. Sopinee entisten jatkoksi?
Minä en kirjoittanutkaan Rooman valtaan joutuneen provinssin yhteiskunnallisesta järjestyksestä, vaan fariseuksen asemasta Jumalan edessä yksilönä. Pidä vain vapaasti hölynpölynä sekin….
Jeesus suhteellisti? Miten niin, hänhän veti lain tulkinnan vielä tiukemmalle, kuten vuorisaarna kertoo.
Onko liberaalin tulkinnani tarkoitus tehdä samoin? Minä olen havainnut päinvastaista…sorry.
Jeesus sanoo, minä olen tie, totuus ja elämä, Helenan mukaan hän ei sano, että kirjoitukset ovat. Sen mukaisesti olisi siis ajateltava, että kirjoitukset eivät ole totuus.
Jeesus verifio toimintansa kirjoituksilla, kansanomaisesti sanoen Raamatulla. Hän siis perusteli olemassaolonsa ja opetuksensa sellaisella, mkä ei ole totuus?
Kun Apt:n mukaan kristityt pysyivät yksimielisesti apostolien opetuksessa, tarkoitatko, Helena, että he sävelsivät päivittäin oman kulloisenkin inspiraation mukaan?
Tylsää, infantiilia, tarkoitushakuista retoriikkaa tuo itsepintainen hokema ”Ei Raamattu ole J(j)umala. En ole havainnut kenenkään niin väittävän/niin uskovan.
Sen sijaan joskus tuntuu, että ”faktiset” tapahtumat ovat pikkujumalia monien sellaisten mielissä, jotka haluaisivat karistaa Raamatusta pois etuliitteen ”Pyhä.”
Todellinen Raamatun tekstien teologinen ymmärtäminen on ihan jotain muuta kuin niiden historiallis-kriittinen analyysi. Silloin on ihan sama mikä sanhedrinin kokoonpano milloinkin oli tai uskoivatko saddukeukset ylösnousemukseen tms.
Aika tiheällä kammalla saa myös etsiä, jos haluaa löytää täyden verbaali-inspiraatio-opin kannattajan luterilaisen puhdasoppisuuden hengessä. Täydellinen sanainspiraatio-oppikin tietysti on eri asia kuin Raamatun Jumalana pitäminen. Jossain määrin beckiläisyydessä reilut sata vuotta sitten Raamattu nähtiin ”elävänä organismina”, muttei heilläkään tietystikään Jumalana.
Käsitys, että Raamattu ei ole lainkaan Jumalan sanaa tai korkeintaan hyvin välillisesti ja piilevästi, perustuu ”ritschliläiseen” uusprotestanttisuuteen, jonka moderneja perillisiä tuntuu riittävän.
Komppaan ajatustasi siitä, ettei jumalanpalvelusuudistus pääsääntöisesti lisännyt messun dialogisuutta. Ainakaan, jos uudistus jäi rohkeuden tai jonkin muun puutteessa puolitiehen. Jumalanpalveluksen kieli sen sijaan on monitahoinen juttu. Markku Envall on tehnyt siitä oivan havainnon:
”Hartauspuhujan kehotussanan kehityshistoria
Rukoilkaamme: sotilaallinen imperatiivi joukon edessä, jota pehmentää vain käskijän kuuluminen samaan joukkoon.
Rukoilemme: toiminnan kuvaus, hädin tuskin futuuri, joka verhoaa ajatuksen ”seuraavaksi”.
Rukoillaan: suostutteleva passiivi, teennäinen koska hyvin tiedetään, keitä se koskee.
Sekin päivä koittaa, ellei ole jo jossakin koittanut, jona puhuja sanoo, rukoiltaisko.
Markku Envall, Vastassa kulman takana.”
Ollaan kai oltu yleensä sitä mieltä, että Matt 5:21-22 tai 31-32 ei suhteellista lakia, vaan tiukentaa sen.
Sitä mielestäni tekee sapattisääntöäkin koskeva kommentti.
Tavallisesti kuulee, kuinka esim. herätyskristittyjä tai noita ”raamatulliseksi” itseään kutsuvia verrataan farisealaisiin.
Mielestäni tämä ei ole oikein.
Jos näet ajattelemme, että Jeesuksen mukaan laki onkin hengellinen, ei olekaan enää kysymys lain nimellisestä noudattamisesta. Tällöin ihminen on Jumalan edessä täysin ansioton, Hänen on pyydettävä armoa ja turvauduttava Kristukseen. Rukoilevaiset puhuvat isosta parannuksesta. Luther korostaa, että parannus on kristityn elämässä jokapäiväistä.
Tätä Jeesus Vuorisaarnassaan opettaa: valtakunnan lapset elävät Jumalalle uutta elämää anteeksiantoon turvautuen. He rakastavat armahtajaansa ja tahtovat seurata häntä. He eivät haluaisi jatkaa entisessä, koska se on vienyt heidät ahdinkoon, mutta toisaalta kokemaan armon ja rakkauden.
Fariseukset eivät Jeesuksen apua tässä tarvinneet, he ajattelivat asioiden Jumalan kanssa tulleen jo hoidetuksi.
Eikö suuri osa liberaalin raamatuntulkinnan propagoijista ole juuri tätä samaa? Luotetaan nimelliseen jumalasuhteeseen, vaikka kasteen liitto on rikottu, sitä ei ole katsottu tarpeellsieksi uudistaa. Lain hengellinen
aspekti ei ole saanut herättää ihmistä niin, että hän olisi joutunut turvautumaan Kristuksen sovintoarmoon. Jumalan sana, laki ja evankeliumi, ei ole valaisssut hänen omaatuntoaan niin, että hän olisi havainnut olevansa alasti ilman armoa Kriistuksen tähden.
Hän luottaa johonkin omaan aikaansaannokseensa; tavallisesti siihen, ettei ”rakastava Jumala ole niin pikkumainen” tai ”ettei ole sen syntisempi kuin muutkaan ihmiset tavallisesti ovat”. Toinen ajatus on se, että
myöhempi tutkimus on osoittanut, että se ja se asia ei olekaan synti, vaan omaan aikaansa tai kulttuuriinsa sidottu. Tulkintojen subjektiivisuutta voidaan perustella myös sillä, että apostolienkin aikana oli ristiriitaisuutta.
Näin hän tosiasiallisesti katsoo kostuvansa perille ihan omin keinoin ilman Kristusta, kuten fariseuksetkin.
Jorma Ojala:”Minä en kirjoittanutkaan Rooman valtaan joutuneen provinssin yhteiskunnallisesta järjestyksestä, vaan fariseuksen asemasta Jumalan edessä yksilönä.”
Anteeksi väärinymmärrykseni. Luulin että kyse oli fariseusten auktoriteetista.
Kun otit tuon fariseusten Jumalasuhteen puheeksi; Samanlaista pelastusvarmuutta, viimeisen tuomion ohittamista, esiintyy silloin tällöin myös perisuomalaisessa ratkaisukristillisyydessä.
Tarkastellaan vuorisaarnaa erikseen. Ensin Jeesuksen teot. Evankeliumit kertovat toistuvasti Jeesuksen rikkoneen kirjoituksissa ehdotonta sapattikäskyä parantamalla sairaita, katkomalla tähkäpäitä nälkäänsä ja tekemällä ihmetekoja. Jeesus siis toimi vastoin kirjoituksia, tai ainakin niistä tehtyä tulkintaa, ja evankeliumeissahan kerrotaan hyvin usein juuri tämän herättäneen närkästystä Jeesuksen vastustajissa.
Sanoin, että kirjoituksista voi löytyä totuus, mutta yhtälö ei ole ”Raamattu = totuus”. Edellisestä ei seuraa, että Raamattu olisi valhetta. Mistä seuraa se, että Jeesuksen oma todistus itsestään, joka perustuu kirjoituksiin voi aivan hyvin olla totuus. Siitä ei puolestaan seuraa, että kirjoitukset ovat totuus.
Apt:n kirjoittamisen aikaan UT:n kaanonia ei ole ollut olemassakaan, joten jos raflaavasti haluaisi asian ilmaista, niin kyllä. Luultavasti kuitenkin ylösnousseeseen Kristukseen uskominen on ollut se vähimmäismäärä yhteistä uskoa apostolin opetuksen kanssa. Mutta ei se ainakaan UT:n kirjoituksiin ole perustunut vaan perimätietoon.
Jatkan muusta myöhemmin, nyt on mentävä…