Moskovan patriarkaatin ekumeeninen asema

Ekumeenisessa toiminnassa monin tavoin ansioitunut Matti Peiponen muistutti äskeisessä 60-vuotishaastattelussaan, että ekumeeninen liike on rauhaa rakastavien ihmisten foorumi. Onnea vaan Matille ja kiitos oikeasta muistutuksesta!

Ekumeeninen liike ei voi ryhtyä samanlaisiin pakotteisiin kuin valtiot. Se ei sodi ja uhkaa. Se rakentaa rauhaa, sillä Kristuksen kirkko on rauhan yhteisö.

Mutta sodalla ja kirkkojen antamalla tuella sille on vaikutuksensa myös ekumeniaan.

Kun yleisempi kysymys koskee sitä, mikä on Venäjän asema kansainvälisessä yhteisössä tulevaisuudessa, myös sen politiikan tukijana olevan Moskovan patriarkaatin asema asettuu samanlaisen kysymyksen kohteeksi.

Monien kirkkojen piispat, mukaan lukien sekä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon että Suomen ortodoksisen kirkon piispat, ovat vedonneet Moskovan patriarkka Kirilliin rauhan rakentamiseksi.

Miten hän on vastannut?

Eilen vietettiin Venäjällä sen kalenterin mukaista sovintosunnuntaita. Sovintosunnuntaina ortodoksit pyytävät anteeksi omia syntejään sekä antavat niitä anteeksi toisilleen.

Tässä yhteydessä pitämässään puheessa patriarkka Kirill ilmoitti ottavansa esille myös ajankohtaisen kriisin. Puhe on hänen virallisilla sivuillaan.

Puheessaan hän kertoi, että Dombassissa on meneillään kärsimys ja taistelu, joka on jatkunut jo kahdeksan vuotta. Sen on aiheuttanut Pridekulkue, ”homoparaati”.

Kirill siis jatkaa systemaattisesti tosiasiat kieltävää linjaansa ja sitä Venäjän aggressiopolitiikan tukena olevaa kantaansa, jonka mukaan eurooppalainen seksuaalietiikka on luonut alueelle Sodoman ja Gomorran, jonka vastineeksi Venäjä edustaa aitoeurooppalaista perhearvoperinnettä.

Siinä naisen paikka on hellan ja nyrkin välissä ja sodan oikeutus suurin piirtein se, että jossakin on homoja. Minussa tämmöinen herättää suuttumustakin. Moiselle lökäpöksylle, jos hän housuja käyttäisi, pitäisi kirkastaa, että jos nyt niin hirveästi tahdotaan miestä olla, niin miehen paikka on pikemminkin naisen ja nyrkin välissä.

Vaan niin on käynyt Kirillille, että viisauden pelko on herran alku. Tämä oligarkkeihin verrattava herra sopisi valtioiden pakotteiden kohteeksi. Mutta kirkot eivät toimi siten. Ne eivät käytä minkään muotoista miekkaa.

Mutta voivatko kirkot harjoittaa ekumeniaa sodanrakentajien kanssa? Ne tietysti rukoilevat vihollistensa puolesta. On myös vaikea uskoa, että Moskovan patriarkaatin alainen papisto ja jäsenistö olisi samanlaista sakkia kuin Kirill. Eivät ole. He ovat meidän  sortamalla eroon vietyjä sisariamme ja veljiämme.

Ekumeniaa voi siis edelleen rakentaa sen tehokkaimmalla tasolla, ruohonjuuressa, venäläisten pappien ja seurakuntalaisten kanssa.

Mutta ekumenian keskustelupöytiin ei sodanlietsojilla tulisi olla asiaa. Siksi olen sitä mieltä, että olisi väärin, jos patriarkka Kirillin pitkään vireillä ollut ja koronan takia peruuntunut Suomen vierailu jossain vaiheessa toteutettaisiin. En myöskään pidä perusteltuna, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko ja Venäjän ortodoksinen kirkko jatkavat ekumeenisia neuvotteluita.

Ukrainan kriisin yhteydessä Venäjän ortodoksinen kirkko on katkaissut aiemmin ehtoollisyhteyden Konstantinopolin patriarkaattiin ja sen alaisiin kirkkoihin.

Ortodoksisen teologian mukaan ehtoollisyhteyden katkaiseminen merkitsee eroa Kirkosta.

Voidaanko tuo yhteys palauttaa? Eroon astunut voi palata Kirkon yhteyteen ripin sakramentin kautta. Ei siis ole niin, että yhteys voidaan palauttaa Moskovan patriarkaatin yksipuolisella ilmoituksella.

Se voi palautua vain katumuksen ja ripin välityksellä. Sen vastaanottaa Kirkko, ei Moskovan patriarkaatti.

    • Vastaavasti voimme kysyä, kuinka suuri osa 166 851 ihmistä on 5,414 miljoonasta kansalaisesta?

    • Eikös tuo nyt kuitenkin ole huomattava kannanotto? Yleensähän vain muutama ihminen on pitänyt ääntä yllä. Siihen nähden kyseessä on iso joukko.

  1. Niinpä. Kannattaisi pysähtyä pohtimaan, minkä evankeliumin vieminen kaikille maailman ihmisille on tärkeintä?

    – Evankeliumin Jeesuksesta Kristuksesta, vai homoevankeliumin?

    Mitä varten kirkko on olemassa? Onko sillä jotakin tekemistä pelastuksemme kanssa, vai tuleeko sen avustaa joitakin poliittisia liikkeitä ja niiden aktivisteja pätemään mahdollisimman suuressa julkisuudessa, kotona ja ulokomailla? Ainakin jotkut seurakunta/hiippakunta/ -neuvostoliittojen maallikkoedustajat ovat ottaneet kirkon hyödylliseksi aasikseen, jolla ratsastavat megafoni suussaan. Juuri tätä homoaatetta ylistäen ja palvoen.

    Kun olin teini-ikäisenä oppikoulussa, tuotiin voimalla ja lähes väkivallalla politiikka kouluihin ja ”ajettiin demokratiaa ja tasa-arvoa” perustamalla kouluneuvostoja. Nuo täysin joutavat byrokraattiset tyhjäntoimittajaelimet sitten pitivät kokouksia ja julkaisivat julkilausumia. Olisin silloin tahtonut keskittyä koulussa opiskeluun, koska ilmeisesti jo teininäkin typeränä ja muinaisuuteen juuttuneena konservatiivina ymmärsin opiskelun koulun pääfunktioksi. Mutta oltiin niin tasa-arvoisia, ja demokraattisia, suorastaan kansandemokraattisia. Ihailtiin Neuvostoliiton kansan puna-armeijan rauhan puolesta tekemää työtä ja vihattiin USA:n armeijaa ja niin edelleen. Oli valmiit vastaukset puolueohjelmissa ja varma usko oman sukupolven ehdottomasta oikeintietämisestä. Olimmehan ihmiskunnan tiedon ja humaanisuuden huipulla!

    Nykyään ovat poliittisesti neuroottisen yliaktiiviset, ja ilmeisesti muilla foorumeilla menestymättömät, turhautuneet agitaattorit löytäneet kirkon hiekkalaatikokseen pätemiselleen. Kun ei enää lehdistöä, mediaa, eikä kulttuurilaitostakaan voi vallata, kun ne on jo aatetoverien puolesta vallattu. Kirkko oli sitäpaitsi niin helppo ottaa, ei sen entiseen perusajatukseen uskovista työntekijöistä eikä jäsenistä ollut edes kunnon vastusta. Valtahan kuuluu sille, joka sen haluaa, ja joka sen ottaa, eikö?

    • Se on harmillista, että homoevankeliumi kiinnostaa ihmisiä enemmän kuin kristinusko. Mielipidemittausten mukaan Jumalaan uskoo vain noin 25% suomalaisista kun taas samaa sukupuolta olevien avioliittoa kannattaa noin 60% suomalaisista.

      Lisäksi trendi on sen suuntainen, että vuosi vuodelta Jumalaan uskoon yhä vähemmän kun taas homot lisäävät kannatustaan. Kannattaa alkaa totuttelemaan tulevaisuuteen.

      Ja todetaan nyt vielä lopuksi, että kyllä täällä kirkollisilla foorumeilla on turhautuneita agitaattoreita kummallakin hiekkalaatikolla.

    • Trendin tulkinta taitaa nyt olla harhateillä. Länsimaissa kyllä mutta ei kolmannessa maailmassa. Evankeliumi kyllä leviää vaikka se ei siltä näin eurooppalaisin silmin katsottuna vaikuttaisi.

  2. On todella surullista, että on sotkettu puurot ja vellit ja sen kautta hyökätään kirkkoa ja evankeliumin julistamista vastaan rahaa lyömäaseena käyttäen.

    http://library.gayhomeland.org/0018/EN/EN_Overhauling_Straight.htm
    Tämä agenda on levitetty ja sitä on myös aktiivisesti toteutettu kautta maailman.

    Mutta uskon, että Jumala, jolle mikään ei ole mahdotonta, rakastaa luomiaan ihmisiä niin paljon, että evankeliumin pelastava ilosanoma saadaan kaikkien ihmisten kuuluville tavalla tai toisella. Jumalalle on kaikki mahdollista.

    Uskon, että he, jotka yrittävät saada omat tavoitteensa läpi mollaamalla muita ja boikotoimalla heidän työtään, joutuvat pyrkimyksissään häviölle. Muiden alaspainaminen ei ole oikea tapa saada uudistuksia aikaan.
    Uskon, että lähetysmääräarhoihin koskeminen on aiheuttanut paljon hallaa heille, jotka ovat käyttäneet boikottia keinona ajaa omia pyrkimyksiänsä. Kansalaiset erottavat oikeat tavat vääristä tavoista.

  3. On todella positiivinen asia, että seurakuntalaiset ovat ottaneet ’kirjallisesti’ kantaa tiettyihin lähetysjärjestöihin kohdistuneeseen lähetysmäärärahaboikottiin.

    Olen havainnut, että lähetysmäärärahoista on keskusteltu riviseurakuntalaisten keskuudessa paljonkin eri yhteyksissä. Mutta boikotin tuomitsevat keskustelut ovat enimmillään jääneet kahvipöytiin.

  4. Seurakuntalaiset voivat tietenkin tehdä vetoomuksia.

    Tässä kyseisessä vetoomuksessa annetaan kuitenkin (käsittääkseni) ymmärtää, että kirkkohallitus olisi määrännyt seurakuntaneuvostot ja seurakuntayhtymät myöntämään avustusta kaikille lähetysjärjestöille. Mitään tällaista määräystä ei kuitenkaan ole annettu eikä kirkkohallitus voikaan sellaista antaa.

    • Rahoista päättäminen kuuluu tietysti Espoon seurakuntien valtuustoille neuvostoille. Mutta näiden päätösten arvioiminen on kaikille luvallista. Ei tarvitse kuulua espoolaisiin seurakuntiin voidakseen esittää arvioita lähetysmäärärahoista maassamme.
      Jos ei voisi ottaa kantaa muihin kuin oman seurakunnan asioihin, niin täälläkin taitaisivat kommenttikentät olla melkoisen tyhiä.

    • Salme. OK. Jos näin on, alan minäkin valmistella vähän laajempaa kommenttia Espoon seurakuntien asioista.

    • Kun suhtautuminen toisten seurakuntien päätöksiin on niin asianmukaista ja tarpeellista, voisivatko arvon kommentoijat ottaa kantaa myös Porin seurakuntayhtymän budjettikirjassa oleviin lähetysjärjestöjen avustusrahoihin. Olisiko niissäkin jotakin rukkaamista?

    • Voihan olla, että kannanottoja tulee sen jälkeen jos/kun K24 ensin kirjoittaa uutisen Porin seurakunnan rahojen käytöstä. Sitä odotellessa ainakaan minulla ei ole ko. asiaan mitään kommentoitavaa.

  5. Hämmentää tämä uusi tulkinta seurakunnan virallisten lähetysmäärärahojen jaosta. Muistan aikaa, jolloin seurakunnat eivät voineet myöntää tukea uusille lähetysjärjestöille, mm. Lähetysyhdistys Kylväjälle, koska ne eivät olleet kirkon virallisia lähetysjärjestöjä.. Kylväjän ja muiden anottua tätä asemaa ja tultua hyväksytyksi tilanne rauhoittui ja avustusten jaosta vallitsi yksimielisyys. Rahojen jaon oli periaatteena seurakunnan vapaaehtoisen lähetyskannatuksen suuruuden mukaan määräytyvä osuus kaikille virallisille lähetysjärjestöille. Näin haluttiin kunnioittaa seurakuntien vapaaehtoisten lahjoittajien ja lähetyspiirien toiveita ja paikkakunnan perinteitä
    Mihin tämä sopimus on jäänyt? Kirkon viralliset Lähetysjärjestötö sitoutuvat yhteisiin sopimuksiin ja ne on kelvollisiksi hyväksytty. Mistä nyt tämä, tuo ei kelpaa, eikä tuo. Tuosta olen kuullut epäilyttäviä juttuja…
    Jos kirkossa lähdemme tälle linjalle, ei kohta pääse edes luottamushenkilövaaleihin listalle, ellei suostu täyttämään tiettyjä ehtoja. Kirkkolaki määrittelee kyllä kriteerit, kuka tarkistaa, että toteutuvat. Nyt ilmeisesti vaaditaan jotain muuta lisäksi.

  6. Petri kirjoitta asiaa.

    Nyt olisi kyllä Suomen luterilaisen kirkon syytä ilmoittaa julkisesti ja kylmän viileästi, että kaikki oppikeskustelut ja muukin kanssakäyminen Venäjän ortodoksien kirkon kanssa on toistaiseksi jäädytetty.

    Se olisi mitättömän pieni ele kaikkien viime päivien poliittisten, talouselämän, urheilun ja kulttuurielämän boikottien virrassa.

    Mutta se voisi jopa osua, sillä patriarkka Kirill kyllä tuntee Suomen ja suomalaiset.

    • Hannu, olen samaa mieltä.

      Tunnen noita 1960-luvulta alkaneita neuvotteluita kahdesta syystä. Olin keskeisimmän teologisen neuvottelijan, Tuomo Mannermaan, assistentti muutaman vuoden ja myöhemmin hoidin professorin virkaa, jonka alaisuudessa tehtiin aika monta tutkimusta näistä neuvotteluista. Käsitykseni on se, että ne ovat ensisijaisesti poliittista pelleilyä, joka on mahdollistanut monta kirkollista virkauraa, mutta niiden anti kirkkojen lähentymisen tai teologisten löytöjen osalta on vähäisempi. Riippumatta sotatilanteeseen, säästettäisiin paljon rahaa, jos tuommoisia ei enää järjestettäisi.

    • Petri, olen samaa mieltä siitä, että yhteyksien jäädyttämisellä todella säästettäisiin paljon rahaa. Sen verran oppikeskusteluja sivusta seuranneena tiedän, että osanottajien määrä ja oheisohjelmat ovat olleet enemmänkin ylenpalttisen runsaat kuin kristillisen vaatimattomat.

      Oppikeskustelujen teologisista löydöistä en osaa sanoa, mutta se pitää todeta, että yhteyksien luomisella saatu Moskovan patriarkaatin tuki oli merkittävä, kun Petroskoin ja Leningradin luterilaisia seurakuntia perustettiin 1970-luvulla.

      Silloin toki elettiin neukkuaikaa – mikä tosin ei taida mitenkään olennaisesti erota nykyisen Kremlin valtiaan ajasta. Eikä taida Ukrainan sotaretken valossa Venäjän kirkolla olla sen enempää todellista liikkumatilaa kuin silloinkaan – ainakaan Moskovan patriarkalla. Sama paatos on puheissa edelleen.

      Kun Kirillin sovintosunnuntain saarnan lukee tarkkaan, siinä suhtautuminen homouden syntiin nousee elämää suuremmaksi asiaksi, koko maailman vedenjakajaksi. Jos homous ja Pride-kulkueet hyväksytään ihmiskunnan yhdeksi käyttäytymismuodoksi, merkitsee se Kirillin mukaan ihmisen nykyisen sivilisaation loppua – ei enempää eikä vähempää.

      Siitä tässä sodassa on nyt kysymys Donpassissa, Ukrainassa, koko maailmassa.

      Vähän on patriarkan saarnassa sama kaiku kuin joskus ennen: kaikkien maiden arkkikonservatiivit, yhtykää.

    • Toivo, missä ja miten kirkko on ilmoittanut suhteiden jäädyttämisestä? Ei sitä ainakaan Kirkon viestinnän tiedotteissa näy.