Olen juuri tekemässä Latinalaisen Amerikan työmme vuosiraporttia ja yritän kuvailla viime vuoden toimintaympäristöä ja sen muutoksia toimintamaissamme. Enää on jäljellä viimeinen osa – Venezuela. Mutta se on masentava tehtävä. On vaikeaa kuvata tavallisten ihmisten epätoivoa vuosi toisensa jälkeen, kun maa on syöksykierteessä ja syvästä kriisistä vielä syvempään mennään ja lujaa. Vuosi 2017 oli täynnä dramatiikkaa, ja sadan päivän rajujen mielenosoitusten aikana näytti jo siltä että muutos olisi mahdollinen. Noin 150 ihmistä kuoli kaduille paremman Venezuelan puolesta, mutta poliisi ja sotilaat tukahduttivat toivon.
Joulukuun lopussa Venezuelan inflaatio oli 2735 % – kaksituhattaseitsemänsataakolmekymmentäviisi prosenttia! Minimipalkan ja ruokakuponkien arvo oli noin 5,8 dollaria, ja yhden limsapullon ostamiseen menee 12 % minimipalkasta. Kauppojen ja apteekkien hyllyt huutavat tyhjyyttään. Kodeissa nähdään nälkää ja tavallisiin sairauksiin kuollaan. Mietin kaiken aikaa raporttia tehdessäni, miten ihmeessä meidän pieni kumppanikirkkomme, Venezuelan evankelisluterilainen kirkko, pystyy pysymään hengissä kaiken tämän keskellä? Miten pärjäävät poikien suojakodin asukit, joita yhdellä hankkeellamme tuemme? Sain pari päivää sitten ääniviestin kirkon johtajalta pastori Gerardolta, ja hän kertoi että olivat pystyneet lähettämämme hätäavun turvin ostamaan ulkomailta ruokatarvikkeita, jotka riittävät maaliskuuhun asti. Sen jälkeen ei taas tiedetä. Pojat ovat kuitenkin tällä hetkellä kunnossa, ja olemme menossa kollegani Riikan kanssa sinne käymään nyt helmi-maaliskuussa katsomaan, miten voisimme tukea heitä vielä enemmän.
Voisi kuvitella, että näin syvässä kriisissä ihmiset hakeutuvat enemmän kirkkoihin hakemaan lohtua ja toivoa, ja niin on myös tapahtunut. Venezuelahan on katolinen maa, jossa on seitsemänneksi eniten kristittyjä koko Amerikan mantereella: noin 89 % väestöstä. Näistä noin 71 % on katolisia ja 17 % protestantteja, sekä perinteisiä että uusia evankelisia. Varsinkin itsenäisten evankelisten määrä on noussut nopeasti myös siellä kuten muuallakin Latinalaisessa Amerikassa. Sekä katolinen että evankelinen kirkko on puhunut rohkeasti epäoikeudenmukaisuutta, korruptiota ja huonoa hallintoa vastaan muistuttaen, että kristittyjen on oltava suola ja valo yhteiskunnassa. Presidentti Maduro hyökkäsikin voimakkaasti katolista kirkkoa vastaan vuoden lopulla ja ilmaisi sen olevan “saastunut ja vastavallankumouksellisen näkemyksen ja salaliittosuunitelmien myrkyttämä”. Mutta kristityt muistuttavat, että Jumala on kaikkien hallitusten ja inhimillisten lakien yläpuolella. Tosin myös kirkossa heijastuu yhteiskunnan kahtiajakautuneisuus, sillä kaikkein köyhimmän väestön joukossa on edelleen paljon entisen presidentti Chavezin vannoutuneita kannattajia.
Jotkut kristityt eivät kuitenkaan ole katsoneet maan menoa passiivisesti. Nuori poliisiupseeri Oscar Pérez uskalsi nousta Maduroa vastaan mielenosoitusten aikana. Hän julistautui joukkoineen Jumalan sotilaiksi ja teki joukkoineen helikopterihyökkäyksen mm. sisäministeriön ja korkeimman oikeuden rakennuksia vastaan Caracasissa. Viime viikolla hänen piilopaikkansa löydettiin ja koko ryhmä pommitettiin hengiltä antautumisyrityksistä huolimatta; hän ehti lähettää nettiin videoviestin vain hetkeä ennen kuolemaansa, ja sitten kaikki hiljeni.
Muistakaa Venezuelaa rukouksissane!
Arja Koskinen
Latinalaisen Amerikan aluepäällikkö
KUVA: Lasten ja nuorten turvakoti Casa Hogar tarjoaa lapsille kodinomaista turvaa sekä auttaa heitä suorittamaan koulunsa loppuun ja saamaan ammatin.
Kiitos Arja jutustasi
Ongelmia näkyi jo 1980 -luvun alkupuolella. Silloin muuan sikäläinen juristi kertoi maan oloista. Hän toi esille miten juristien asema oli siellä erittäin heikko muiden maiden juristien asemaan verrattuna. Tuolloin vielä elossa ollut ensimmäinen vaimoni oli juristi, joten keskusteltavaa riitti.