Psykologian asiantuntijat ovat aloittaneet julkisuudessa keskustelun hyväksikäyttömuistojen palautumisesta terapiassa/hoitosuhteessa. Ihan hyvä. Sopii ajatella muutakin muistelemistamme. Mikä siinä vastaa todellisuutta, aikoinaan tapahtunutta, mikä taas on itsellen terapiatarpeisen ihmisen muistojen uustulkintaa.
Totta kyllä, kaikki muistot ovat uustulkintaa menneestä kokijan kannalta. Faktojakin on ja niitä voidaan tarkistaa. Mutta mitä oikein silloin suhteessa itseeni/suhteessa eri instituutioihin, elämäntilanteisiin, politiikkaan, sotaan ja rauhaan jne. tapahtui, on aina uutta tulkintaa menneen kokemisen ajankohtaistulkinnasta. Lapsi kokee välittömästi kokemastaan syyllisyyksiä ja syytöksiä vanhempiaan kohtaan. Ne muuttuvat elämänkokemusten karttuessa. Muistojen totuusarvo suhteellistuu, jos sellaista alkuperäistilanteesta muutenkaan kuin subjektiivisessa mielessä voi puhua. Muistot saavat kultaa ja myös hopeaa puhumattakaan hiestä ja verestä, ruosteesta. Teräsmuistot ovat lukunsa!
Olen miettinyt suhdetta äitiini, joka oli lapsuuselämäni kodin, koulun, uskonnon ja nuorisokulttuurin kuten seurustelu ja tanssi ylin auktoriteetti. Hän oli lievästi sanottuna jyrkkä opettaja niin koti kuin työelämässään. Kasvoin pelon, kuuliaisuuden, kätketyn uhman ja rakkauden kaipauksen ilmapiirissä. Tämä on sisarusparven, 4 tytärtä, objektivoima muisikuva. Tähän asti olen itsekseni muistellut tilanteita, joissa em. asiat ilmenivät nuoressa elämässäni. Olen yrittänyt ymmärtää niitä kannaltani. Olen myös tutustunut terapiaan siinä määrin, että tiedän muistotarinani sen suhteen jokseenkin hyvin. En ole ollut katkera. Pikemmin sureva ja kyselevä: ”Miksi näin juuri minulle?” Sisarillani on tietysti omat erityiset muistonsa ”kovasta kohtelusta”. Omat kysymyskohtansa. (Yksi meistä ehti kuollakin nuorena kysymysten keskelle.)
Tänä syksynä olen ”työkseni” muistellut suhdettani kuolemaan, sen kohtaamisiin ja tilanteisiin lapsuudesta lähtien nykyhetkeen asti. Haastattelukeruu tuotti 17 liuskaa tekstiä. Aloitin äitini äidin yllättävästä kuolemasta 61-vuotiaana. Oma äitini oli silloin 34-vuotias kolmen tyttären äiti, joka odotti neljättään. Itse olin vajaa 5 vuotta. En ole omasta näkökulmastani koskaan ennen ajatellut tilannetta. Olen vain muistellut omaa sylistä torjuntaani ymmärtämättä, miksi! Nyt taidan ymmärtää ja muistaa toisin, armollisemmin. Äitinihän meni siinä kirjaimelleisesti sekaisin surusta ja avuttomuudesta.
Muistinikin on alkanut tarkentua oivalluksen myötä. Siksi äitini on tarvinnut aina kotiapulaisia. Siksi hän juoksi jatkuvasti hautausmaalla itku kurkussa ja uhkaili jopa itsemurhalla. Siksi hän oli vaikea hylkiessään 3. lastaan (liki keskonen) ja odottaessaan kuopusta ja jolle synnyttyään kuopus oli kaikki kaikessa (4,5 vuotta nuorempi kuin minä). Siksi en mahtunut hänen syliinsä 3 vuotta täytettyäni. Minun piti olla ”iso tyttö”. Hän oli itse perhetyttö, jolle äiti oli lähin tuki ankaran isän puskurina. Hänestä ei ollut äidiksi ilman äitinsä apua. Hän meni synnyttämään minut ja isonsiskoni äitinsä ja isänsä kotiin ja sieltä sairaalaan. Kolmas syntyi mummin vielä eläessä ja hoitaessa taloutta kodissani apulaisen kera.
Kun mummi kuoli, äitini ei selvinnyt – ilman työtä kodin ulkopuolella, ilman kotiapulaisia kotona. Minä sain vaivalla tarhapaikan, onnekseni. Hän kasvoi ainoaan malliinsa työelämässä: uudeksi opettaja-isäkseen. Päteväksi, ankaraksi ja myöskin ihmeen ystävälliseksi niille, jotka kaipasivat tukea syystä tai toisesta. Toisaalta lasten tarvedynamiikka kotioloissa ajoi hänet tosi hermostuneeksi. Hän suuttui.
Nykyään muistot kertovat tätä inhimillistä tarinaa, joka saa minut lähes itkemään äitiraukkani puolesta. Enää en itke itseni puolesta, miten koin vääryyttä, torjuntaa, syrjintää, hylkäämistä, henkistä hyväksikäyttöä jne. Voin olla kaiken tämän vuoksi hyvinkin kompleksinen ihminen psykologiselta kannalta. Voin selittää koko elämäni rakkauden ikävän näkökulmasta, ammattillisesta pätemisen tarpeesta tai vaikkapa irtiotosta lapsuuden kotiin. Sama se. Ongelmallista on, että muisteluun liiittyy juuri se, mikä on helpointa ja vaikeinta: syytää toisia ja vapauttaa heidät syytöksistä.
Jos nyt puhuisin terapeutuille, olisin kai ongelmaton. No, en ole. Minulla on omani. Ei tarvitse muistella toisia.
Iän mukana tuolla tavoin luonnollisesti tulevasta ymmärtämisestä samaamieltä; muutaman vuoden kuluttua olen tai olisin itse elänyt yhtä pitkään kuin kumpikaan vanhempani. – Ja eiköhän vanhemmiten ihminen myös etäänny psykologisoivasta näkökulmasta: näkee miten muut asiat vaikuttavat, kuten biologinen perimä.