Psykologian asiantuntijat ovat aloittaneet julkisuudessa keskustelun hyväksikäyttömuistojen palautumisesta terapiassa/hoitosuhteessa. Ihan hyvä. Sopii ajatella muutakin muistelemistamme. Mikä siinä vastaa todellisuutta, aikoinaan tapahtunutta, mikä taas on itsellen terapiatarpeisen ihmisen muistojen uustulkintaa.
Totta kyllä, kaikki muistot ovat uustulkintaa menneestä kokijan kannalta. Faktojakin on ja niitä voidaan tarkistaa. Mutta mitä oikein silloin suhteessa itseeni/suhteessa eri instituutioihin, elämäntilanteisiin, politiikkaan, sotaan ja rauhaan jne. tapahtui, on aina uutta tulkintaa menneen kokemisen ajankohtaistulkinnasta. Lapsi kokee välittömästi kokemastaan syyllisyyksiä ja syytöksiä vanhempiaan kohtaan. Ne muuttuvat elämänkokemusten karttuessa. Muistojen totuusarvo suhteellistuu, jos sellaista alkuperäistilanteesta muutenkaan kuin subjektiivisessa mielessä voi puhua. Muistot saavat kultaa ja myös hopeaa puhumattakaan hiestä ja verestä, ruosteesta. Teräsmuistot ovat lukunsa!
Olen miettinyt suhdetta äitiini, joka oli lapsuuselämäni kodin, koulun, uskonnon ja nuorisokulttuurin kuten seurustelu ja tanssi ylin auktoriteetti. Hän oli lievästi sanottuna jyrkkä opettaja niin koti kuin työelämässään. Kasvoin pelon, kuuliaisuuden, kätketyn uhman ja rakkauden kaipauksen ilmapiirissä. Tämä on sisarusparven, 4 tytärtä, objektivoima muisikuva. Tähän asti olen itsekseni muistellut tilanteita, joissa em. asiat ilmenivät nuoressa elämässäni. Olen yrittänyt ymmärtää niitä kannaltani. Olen myös tutustunut terapiaan siinä määrin, että tiedän muistotarinani sen suhteen jokseenkin hyvin. En ole ollut katkera. Pikemmin sureva ja kyselevä: ”Miksi näin juuri minulle?” Sisarillani on tietysti omat erityiset muistonsa ”kovasta kohtelusta”. Omat kysymyskohtansa. (Yksi meistä ehti kuollakin nuorena kysymysten keskelle.)
Tänä syksynä olen ”työkseni” muistellut suhdettani kuolemaan, sen kohtaamisiin ja tilanteisiin lapsuudesta lähtien nykyhetkeen asti. Haastattelukeruu tuotti 17 liuskaa tekstiä. Aloitin äitini äidin yllättävästä kuolemasta 61-vuotiaana. Oma äitini oli silloin 34-vuotias kolmen tyttären äiti, joka odotti neljättään. Itse olin vajaa 5 vuotta. En ole omasta näkökulmastani koskaan ennen ajatellut tilannetta. Olen vain muistellut omaa sylistä torjuntaani ymmärtämättä, miksi! Nyt taidan ymmärtää ja muistaa toisin, armollisemmin. Äitinihän meni siinä kirjaimelleisesti sekaisin surusta ja avuttomuudesta.
Muistinikin on alkanut tarkentua oivalluksen myötä. Siksi äitini on tarvinnut aina kotiapulaisia. Siksi hän juoksi jatkuvasti hautausmaalla itku kurkussa ja uhkaili jopa itsemurhalla. Siksi hän oli vaikea hylkiessään 3. lastaan (liki keskonen) ja odottaessaan kuopusta ja jolle synnyttyään kuopus oli kaikki kaikessa (4,5 vuotta nuorempi kuin minä). Siksi en mahtunut hänen syliinsä 3 vuotta täytettyäni. Minun piti olla ”iso tyttö”. Hän oli itse perhetyttö, jolle äiti oli lähin tuki ankaran isän puskurina. Hänestä ei ollut äidiksi ilman äitinsä apua. Hän meni synnyttämään minut ja isonsiskoni äitinsä ja isänsä kotiin ja sieltä sairaalaan. Kolmas syntyi mummin vielä eläessä ja hoitaessa taloutta kodissani apulaisen kera.
Kun mummi kuoli, äitini ei selvinnyt – ilman työtä kodin ulkopuolella, ilman kotiapulaisia kotona. Minä sain vaivalla tarhapaikan, onnekseni. Hän kasvoi ainoaan malliinsa työelämässä: uudeksi opettaja-isäkseen. Päteväksi, ankaraksi ja myöskin ihmeen ystävälliseksi niille, jotka kaipasivat tukea syystä tai toisesta. Toisaalta lasten tarvedynamiikka kotioloissa ajoi hänet tosi hermostuneeksi. Hän suuttui.
Nykyään muistot kertovat tätä inhimillistä tarinaa, joka saa minut lähes itkemään äitiraukkani puolesta. Enää en itke itseni puolesta, miten koin vääryyttä, torjuntaa, syrjintää, hylkäämistä, henkistä hyväksikäyttöä jne. Voin olla kaiken tämän vuoksi hyvinkin kompleksinen ihminen psykologiselta kannalta. Voin selittää koko elämäni rakkauden ikävän näkökulmasta, ammattillisesta pätemisen tarpeesta tai vaikkapa irtiotosta lapsuuden kotiin. Sama se. Ongelmallista on, että muisteluun liiittyy juuri se, mikä on helpointa ja vaikeinta: syytää toisia ja vapauttaa heidät syytöksistä.
Jos nyt puhuisin terapeutuille, olisin kai ongelmaton. No, en ole. Minulla on omani. Ei tarvitse muistella toisia.
”Muistakaa vankeja, niinkuin olisitte itsekin heidän kanssaan vangittuina; muistakaa pahoinpideltyjä, sillä onhan teillä itsellännekin ruumis.” – Heprealaiskirje 13:3
Kristittyjen asema kaikissa Lähi-idän maissa, paitsi yhdessä, on huolestuttava. Käytäntö ei ole todistanut oikeaksi sitä liberaalien iskulausetta jonka mukaan islamilla ja kristinuskolla on sama jumala.
Juuri näin. Pahuus on jälleen vallan rakenteissa.
Ihmisiä ei arvosteta tasa-arvoisina Lähi-idän maissa. Perustuu Muhamedin 600-luvulla muodostamaan islam oppin, jonka perusteita hän tutkijoiden realististen tulosten perusteella sai kirkon opin rakentajilta. Kirkon opin rakentajat taas ottivat ihmisten arvokäsityksen pohjan Paavalilta ja Pietarilta, joiden käsitys naisten asemasta oli täysin poikkeava Jeesuksen ilmoittamasta Jumalan tahdosta. Tämä opin rakentajien tekemä ratkaisu on tällä hetkellä planeettamme vaikeimpia ongelmia niin kirkon kuin islamin opin kulttuurissa.
Tässä yhteydessä voi vielä mainita Maria Magdaleenan kohtako silloisessa juutalaisessa yhteisössä. Hän olisi ollut ehdottomasti parhain Jeesuksen työn jatkaja, mutta tietojen mukaan hän joutui kenties kuoleman uhan edessä poistumaan maasta Ranskan Provenceen.
Reino näkyy uskovan enemmä’n folkloreen ja harhaopettajiin kuin Jeesukseen ja hänen apostoleihinsa.
Tuo tyttöjen kohtalo ei näytä saavan paljonkaan huomiota. Minkälainen painajainen se onkaan asianomaiselle, joutua seksiorjaksi. Eurooppa ei tajua minkälaisen ongelman epäonnistunut maahanmuuttopolitiikka lopulta luo.
jorma ojala
Ystävällisesti kertonet yhdenkin esimerkin, jossa en ole viitannut Jeesuksen mahdollisimman todenperäiseksi todettuun sanomaan kirjoittaessani uskostani. Kertonet siis yhdenkin tapauksen jossa uskon folkloreen ja harhaopettajiin. Tosin kerran sanoit Lontoon Jeesus Seminaarin 1985 kuuluvan tähän ryhmään, jolloin en voi luonnollisesti käsityksillesi yhtään mitään.
Ei suurempaa huomiota voi tyttöjen kohtalolle sanoa kuin mistä se johtuu. Paavalin ja Pietarin käsityksistä, jotka kirkko ja islam omaksuivat itselleen. Kysymys ei ole alkuunkaan Euroopan maahanmuuttopolitiikasta.
En voi sille mitään jos realistiset käsitykset eivät mene sinulle perille.
Reino Suni viitannee Paavalin johtoajatukseen, jonka mukaan ”Kristuksessa ei ole miestä eikä naista, ei orjaa eikä vapaata..”..?
Mutta kuinka tämä Paavalin ajatus vaikutti islamin naisvihamielisyyteen, johon Suni myös viittaa..?
Jouni Turtiainen
Ensiksi lueppa aikaisempi kommenttini. Sitten Paavalin sanat ”nainen vaietkoon seurakunnassa ”. Aivan sama mitä ilmaisu seurakunta tarkoittaa, ei muuta peruskäsitystä. Pietari, Tuomaan evankeliumi kohta 114.
Minkä yhteyden Suni näkee Paavalin seurakuntaohjeistuksen ja tyttöjen väkivaltaisen kaappaamisen välillä?
Entä miten kaanonin ulkopuolinen ja gnostilainen naisvihamielinen teksti voisi perustella käytäntöjä kirkossa, joka nimenomaan hylkäsi gnostilaisen misogyynisen harhan..?
Jouni Turtiainen
Jotta keskustelumme voisi jatkua niin tutustunet arvostettujen Raamatun ajan tutkijoiden merkittäviin ja arvostettuihin tutkimustuloksiin. Esim, Tuomaan evankeliumi ja muut kaanonin ulkopuoliset kirjoitukset. Gnostilaisuudesta Elaine Pegalsin kirjaan ” Gnostilaiset evankeliumit ”, jota pidetään kansainvälisesti yhtenä parhaista johdatuksista gnostilaiseen ajatteluun ja teksteihin. Se on myös valittu sadan parhaan 1900-luvulla kirjoitetun kirjan joukkoon.
Tässä tapauksessa jos kirkon opin rakentajat olisivat hyväksyneet Gnostilaisuuden, Jeesuksen, ilmoittaman sanoman ihmisten, miesten ja naisten, tasa-arvosta, niin uskon, että tälläisiä tyttöjen kaappauksia ei olisi niin Egyptissä, Keski-Afrikassa, eikä muuallakaan.
Sinulla voi luonnollisesti olla omat uskon käsitykset ja minusta tuntuu, että meidän on niistä turha jatkaa keskustelua. Voit puolestani aivan vapaasti uskoa Paavaliin tai kehen tahansa kirjoittajaan uskossasi. Minä uskon Jeesukseen perimätiedon todennäköisyydellä jossa tutkijat ovat tehneet suurenmoista työtä.
Olet itse täällä kertonut, mistä uskosi rakentuu, harhaopettajien ja epäperäisten, kaanonin ulkopuolisten tekstien tulkintoihin.
Se ei ole Kirkon uskoa.
”Kysymys ei ole alkuunkaan Euroopan maahanmuuttopolitiikasta.”
Euroopan maahanmuuttopolitiikassa ei siis ole kysymys Euroopan maahanmuuttopolitiikasta.,,
Kiitos realismin opetuksesta,mutta pidän mieluummin oman
realismini..
Minusta siinä ei kuitenkaan ole kysymys Egyptin kristittyjen
tyttojen ongelmasta.
Kiitos, Päivi, koskettavasta ja rohkeasta jakamisesta. Tällaistenkin kanssa meidät on laitettu tulemaan toimeen, toiset paremmin ja toiset vajaammin.
Yleisellä tasolla jotakin kuitenkin muistamisesta. Ymmärtääkseni psykiatriassa on aina suhtauduttu muistoihin avoimesti, ne saattavat olla totta tapahtuneiden kanssa tai saattavat olla mielen omaa tuotetta. Psykologian kokeet tukevat ajatusta muistin valikoivuudesta ja tarkoituksenmukaisuudesta. Ihminen muistaa sen, minkä tahto muistaa. Joskus muisti tekee kuitenkin kepposia ja silloin joutuu hämilleen. Loppumuistutuksesi on tärkeä.
Nuormpana yrittää löytää itsensä ja eheyttää minäkuvaansa muistojensa kautta. Myöhemmin tulee halu löytää ja ymmärtää toiset, ei vain minuutensa kannalta vaan heidän sinuutensa, joista muistot myös kertovat. Kun ikääntynyt minä tajuaa vanhempansa itseään nuorempina ihmisinä muistikuvissaan, hän voi saavuttaa uudenlaisen oivalluksen heistä ja suhteetaan heihin kipeissäkin nuoruuden kokemuksissaan.
Kiitos mielenkiintoisesta ”ripittäytymisestä”. Se antaa lukijalle ymmärrystä aikuiselämän kipuihin.
Koska kerrot olleesi myös muodollisessa terapeuttisessa työskentelyssä, niin ehkä sinua kiinnostaa tietää, että kuvaamasi äitisuhde prosessia voi teoreetiesti luonehtia toisaalta ”kumulatiiviseksi traumaksi” ja toisaalta elämiseksi psykologisesti kuolleessa äitisuhteesa.
Siitä löytyy hyvä artikkeli jonka on kirjoittanut M Masud R Khan ja joka oli mm Winnicotin oppilas.
Trauma , jota lapsi ei ymmärrä, koostuu siitä , että äiti on psykologisesti varattu, esimerkiksi suhteessa omaan äitiinsä, joka voi olla sairas tai äskettäin kuollut.
Äiti on lapselle fyysisesti läsnä mutta psykologisesti poissa. Lapsen ongelmaksi on löytää jonkinlainen uusi kontakti äitiin, koska lapsi ei ole kypsä selvitymään omin avuin.
. Ei tarvitse tapahtua mitään dramaattista, vaan jatkuva tilanne , äidin psykologinen poissaolo ,joko pysyvästi tai ajoittain, syö lapsen äidiltä saatua myönteistä tunnevarastoa eikä se uusiudu.
Kontroloiva äiti sisäistyy osaksi omaatuntoa, vastakohtana lähteenä myönteiselle tunneravinnolle. Lapsella ei ole tunnetankkaamisen mahdollisuutta.
Lapsen elämäntehtäväksi tulee etsiä ymmärrystä tapahtuneelle. Jos siinä, ymmärryksessä äitä kohtaan, onnistuu, niin on mahdollista päästä psykologiseen sovinton äitinsä kanssa .
Sellainen ymmärrys avaa mahdollisuuden aidolle surutyölle katkeruuden sijaan. Surutyö on psyykeen keino parantaa psyykkisiä haavoja.
Kiitos vastauksestasi. Tai terapiapsykologisesta asiantuntijan lausunnosta. Se mihin kirjoituksellani tähtäsin, oli kuitenkin jotain yksinkertaista: havainto, että terapia usein tarjoaa lähinnä itseymmärrystä. Elämänkokemus avartaa muistojen itsekeskeisyydestä kohti empatiaa toisia kohtaan. Muistojen aikoinaan yksiselitteinen totuus ”minulle” muuttuu suhteellisuudentajuiseksi ja jopa positiivisesti varautuneeksi totuudeksi ”sinusta”, toisesta ihmisestä. En tee enää surutyötä enkä koe olevani haavoittunut. Tajuan äitini haavat. Ymmärrän ja rakastan häntä entistä enemmän. Siihen liittyy kristillinen armon käsite.
Juttuni aiheena oli muistojen suhteellinen todistusvoima ja totuusarvo. Muistoihin liittyy aina tulkintaa kulloisestakin näkökulmasta.
Hyvä terapia avaa uusia näkökulmia muistamiseen ja siten itseymmärrystä ja sitä myöten itsensä armahtamista. . Samalla lailla kun itseymmärrys auttaa armahtamaan itseään, niin ymmärrys tärkeiden lähihenkilöiden elämästä, auttaa pääsemään heihin kohdistuvista vaikeista tunteista suremalla sitä, että heilläkin oli kärsimyksensä joka esti heitä olemasta enemmänkuin he jaksoivat.
Markku Hirn, olet oikeassa. On kuitenkin suurenmoista, että ihminen kasvunsa kautta terapian kauan sitten taakse jättäneenä löytää myötätunnon toisia kohtaan tajuamalla iän myötä paremmin ihmisyyden ”reunaehtoja”. Minun ahaa-elämykseni oli nyt vihdoin ymmärtää, kuinka nuoria ja haavottuneita lastensa haavoittajat ovat olleet näiden varhaisessa herkässä kehitysvaiheessa. Surua suuremmaksi nousi sääli, anteeksianto ja taju siitä, että itsekin on äitinä (pahaa tarkoittamatta) varmasti tullut haavoittaneeksi omia lapsiaan kasvukivuillaan. Pata kattilaa soimaa; musta kylki kummallakin. Kannattaako soimata ketään. (Samaa mieltä kanssasi, vaikkakin terapian merkitys ei minulle olllut kovinkaan rakentava nuorena aikuisena. Ehkä vaikutus tuli pitkällä viiveellä!)