Tällä blogi-palstalla on julkaistu kolme kirjoitustani, mutta haluan kirjoittaa vielä yhden jutun, koska ihminen ei koskaan tiedä, milloin elonpäivät päättyvät. Tässä viittaan ensimmäiseen kirjoitukseeni nimeltään Maallikkoelvytystä.
Vakavan sairastumiseni jälkeen minulle tuli ajatus, että olisi mukava päästä Suviseuroihin. Olen joskus vanhempieni eläessä ollut heidän kanssaan seuroissa, mutta siitä on pitkä aika. Nyt seurat olivat tuossa lähellä 100 km:n päässä, joten sinne oli helppo ajella omalla autolla. Vaimoni ei ihastunut asiasta alkuunkaan, vaan hän heti kieltäytyi lähtemästä ja jarrutti minuakin menemästä sinne, koska hän pelkäsi, että ne siellä piinaavat minua. ”Eivät ne uskovaiset ihmiset vanhaa ja sairasta miestä piinaa”, minä vakuuttelin. ”Mutta kun olet niin kärkäs sanomaan, etkä malta pitää suutasi kiinni”, vaimo sanoi. ”Niinhän minä olen, mutta kun pyrin siihen, että asioista pitää keskustella, jotta asiat muuttuisivat”. ”Turha vaiva, mikään ei muutu”, vaimo vastasi.
Tunsin olevani niin hyvässä kunnossa, ainakin fyysisesti, että pystyn lähtemään, mutta psyykkisestä tilastani en ollut täysin varma. Olen ollut luonteeltani herkkämielinen ja olen hyvin tietoinen siitä, että herkkämielisyys on sairastumiseni jälkeen pahentunut ja sietokyky madaltunut. Ei kestä hyvää eikä pahaa.
Mutta niin minä lähdin köröttelemään Suviseuroihin iloisin mielin. Jätin auton valtatien varteen, joka on muutaman kilometrin päässä seurapaikasta, koska seurapaikalla tahtoo aina olla ongelmia parkkipaikan kanssa. Onhan se uskomatonta, kuinka Suviseuroista on muodostunut niin suuri tapahtuma. Parasta oli virsien veisaaminen muiden mukana. Tunnelma oli taivaallinen.
Pari ensimmäistä päivää menivät ihan mukavasti. Sitten tuli kolmas päivä ja kävin ostamassa lehden, jossa oli uutisia Suviseuroista ja SRK:n kokouksesta, jossa oli valittu uusi puheenjohtaja. Siinä oli porukkaa aika paljon koolla päiväkahvilla, kun rupesin lehdestä ääneen lukemaan seurauutisia ja myös kommentoin niitä. Siinä samalla totesin, että rupeaakohan SRK:ssa uudet tuulet puhaltamaan, kun puheenjohtaja vaihtuu. Samalla totesin, että tässä joukossa ikävintä on toisten uskovaisten tuomitseminen. Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. Samalla kommentoin television katsomista, joka on julistettu niin suureksi synniksi, että tv:n omaava henkilö erotetaan ry:stä. Kaikkihan tiesivät, että meillä on televisio, mutta minua ei tarvitse erottaa, koska en kuulu mihinkään rauhanyhdistykseen. Samalla vetosin siihen, että nyt on kännykät ym. pelit ja vehkeet, joista voi katsella vaikka mitä saastaa ja näitä laitteita on teillä itse kullakin.
Mutta siitä se sota syttyi ja vaimon ennustus kävi toteen. Minulle julistettiin, että olen asettanut itseni Jumalan yläpuolelle ja joutunut synnin tielle, kun olen niin kärkäs arvostelemaan enkä elä Äiti Saaran ohjeiden mukaisesti, ja minun pitää tehdä parannus. Yritin kyllä puolustautua ja vedota siihen, että eikö näistä asioista ole edes lupa keskustella. Mutta kun suvun vanhin on julistanut tuomion, ei asia keskustelemalla parane ja niin jäin asiassa aivan yksin mielipiteitteni kanssa. Siitä porukka vähitellen hajosi ja jäin yksin istumaan asuntovaunuun. Tämän suvun miehet olivat kokoontuneet teltan taakse ja kuulin heidän keskustelevan hiljaisella äänellä. Ne puhuvat varmasti minusta – mitähän ne suunnittelevat pääni menoksi. Mistä tässä on kysymys – ollaanko tässä järjestämässä hoitokokousta? Ja silloin iski paniikki! Minun on päästävä täältä pois ja äkkiä. Sieppasin reppuni ja ryntäsin seurakentälle niin että kukaan ei minua huomannut. Katsoin tietä mistä pääsisin pois ja lähdin kävelemään summittaisesti autolle. . Muutaman kilometrin käveltyäni huomasin, että menen aivan väärään suuntaan. Oli kuuma päivä. Aurinko paistoi ja hiki virtasi. Tiellä kulki autoja jättäen sankan pölypilven jälkeensä. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Mitä jos minä tuuperrun tuonne maantienojaan, niin löytääkö sieltä minua kukaan. Tähänkö minun maallinen vaellukseni päättyy.
Tuli siinä äitikin mieleen. Äiti oli jo vanha, kun minut synnytti. Hän oli ollut päivällä ohrapellolla ja lähti yöllä verantaan potalle ja sillä reissulla pyöräytti pikkuisen pojan rääpäleen verannan lattialle. Seuraavana päivänä äiti riensi takaisin ohrapellolle. Siitä poika kuitenkin varttui ja vaikka poika oli olemattoman pieni, oli hänellä sukkelat jalat. Kesällä poika juosta vilisti pitkin hiekkarantaa, mutta kun vesi oli kylmä, iski häneen joku sairaus, liekö ollut reumakuume, mikä vei pojalta liikuntakyvyn. Mutta kun asuttiin korvessa tiettömän taipaleen takana, ei sieltä lähdetty turhan takia lääkäriin. Piti selvitä kotikonstein. Äiti keräsi metsästä luonnon rohtoja, muurahaisia, pihkaisi oksia ja käpyjä, pietaryrttiä, mesiangervoa ym. lääkekasveja. Ne hän laittoi muuripataan kuumaan veteen ja siinä keitti poikaa muutaman viikon ja kas kummaa; eräänä päivänä kuului pojan iloinen ääni: ”Äiti, minä osaan kävellä!” Tämän kuultuaan äidin kasvoilla oli varmaan onnen kyyneleet. Sitten mentiin äidin kanssa naapurissa pidettyihin seuroihin. Poika istui äidin sylissä, kun äiti hyppäsi äkkiä pystyyn ja rupesi huutamaan kuuluvalla äänellä: ”Herran Jeesus ole kiitetty”. Sitä kiittämistä jatkui niin pitkään, että äidin voimat loppuivat ja hän lysähti lattialle puolitajuttomana. Näin äiti kiitti Taivaan Isää pojan parantumisesta ja kiitokset olivat niin äänekkäät, että ne varmasti kuultiin taivaassa.
Ennen näitä kiitoksia kuultiin seuroissa usein, mutta eipä enää nykyisin. Kun kiitokset lakkaavat kuulumasta, se tietää maailman loppua, sanoi eräs puhuja. Mutta onko minun loppuni nyt tullut? Eipä poika polonen arvannut, mihin ihminen voi joutua lähtiessään kulkemaan kivikkoista taivastietä.
Olin varmaan kävellyt toista tuntia ja kävellessäni ryhdyin itsekseni laulamaan: ”Kun on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa, kun on tähti taivahalla, lintu emon siiven alla.” Seura-alue oli niin lähellä, että seurapuheet kuuluivat ihan hyvin. Ja kas kummaa, siellä puhui juuri sukunimikaima kotipitäjästä. Olemme tunteneet toisemme kymmeniä vuosia. Sitten puhui virsirunoilija erittäin kauniisti. Vihdoin tie kääntyi autoni suuntaan ja raahustin autoon viimeisillä voimillani. Kävelin varmaan yli 10 km ja autoja meni ohi kymmenittäin, mutta yksikään autoilija ei pysähtynyt kysymään, minne matka. Ja jos olisi kysynyt, oli vastauskin valmiina: Taivaaseen.
Jk. Olen nyt jälkeen päin tavannut tekstissä mainitun ”suvun päämiehen” muutaman kerran ja tervehtinyt ja ojentanut käteni sovinnon merkiksi, mutta tervehdykseen ei ole vastattu. Se on ikävä asia, koska pitäisihän meidän elää sovussa. Muiden suvun jäsenten kansa meillä on ihan hyvät välit. Mutta en minä häntä syytä mistään, koska hän toimii yhteisön tapojen mukaisesti. Mutta toivottavasti käytännöt muuttuvat ja ainakin yhteisön nuoremmat jäsenet käyttäisivät omia aivojaan, ainakin tv-kysymyksessä. Muutoin voi käydä niin, että nuoret kaikkoavat ja rivit harvenevat.
Eino Määttä
Kirjoittaja on eläkeläinen ja uudistusmielinen vanhoillislestadiolainen Oulusta. Hänellä on takanaan 40 vuoden työura sosiaalialan eri tehtävissä.
Kirjoittajan aiemmat kirjoitukset:
Moni hoitomies on tehnyt hoitovirheen – Kirje SRK:n puheenjohtajalle
Olen todella pahoillani puolestasi. Tämä oli järkyttävää luettavaa ja tällaista SRK:n henkeä on vaikea tavallisen ev.lut. kirkon jäsenen vaikea ymmärtää. Onhan näistä saanut lukea. Voi vain kanssasi toivoa, että käytännöt muuttuvat.
Nouse korkealle paikalle ja katsele ympärillesi joka suuntaan. Miljoonittain kristittyjä ihmisiä maailmalla. Heillä omat kirkko- ja seurarakennuksensa. Erilaisia, tuhansittain. Ihmiset erilaisia, rikkaita. köyhiä, pahantahtoisia, hyväntahtoisia.
Kaikilla näillä yksilöillä yksi yhteinen piirre: Usko Jumalaan, Hänen ainoaan poikaansa, joka tuli maan päälle sovittamaan syntimme, antamaan armon käydä oikeuden edestä. Tämä on ydin.
Tämän varassa ihminen jaksaa. Voi käydä erilaisissa paikoissa, joissa vahvistavaa sanaa luetaan, saada erilaisia ystäviä. Nuorena tarjoilin esikoislestadiolaisen tätini kahviseuroissa. Jumalan terve, Jumalan terve sanottiin, kun käteltiin. Minun kohdallani nyökättiin hieman. Kahvini ja tarjoamani leivonnaiset kelpasivat hyvin. En välittänyt. Minullahan oma Taivaallinen Isäni, jonka kanssa elää. Ihmiset ovat vain ihmisiä.