Sinä vanhoillislestadiolainen tai joku muu tiiviiseen, sääntörikkaaseen ja mahdollisesti muut pelastuksesta ulossulkevaan yhteisöön kuuluva ihminen, minulla on sinulle asiaa. Jos yhteisöstäsi haluaa irroittautua joku läheisesi tai joku ei niin tuttukaan henkilö ja et halua hänelle henkistä romahdusta ja hurjan paljon ongelmia hänen elämässään, niin vältä seuraavia asioita:
– hysteriaa
– syyllistämistä: ”aiheutat meille suurta murhetta”
– pelottelua, painostamista, kiristämistä: ”joudut helvettiin”, ”jos et nyt tee parannusta, se ei ole ehkä koskaan myöhemmin mahdollista”, ”emme tue nyt sinua taloudellisesti”
Nimittäin, nämä edellä mainitut asiat eivät tuo poislähtevää yhtään lähemmäksi yhteisöäsi ja ”parhaimmillaankin” jos lähtijä päättääkin tällaisen toiminnan ja puhuttelun seuraamuksena jäädäkin liikkeeseen, se johtuu ihan muusta kuin sydämenhalusta. Se johtuu läheisten miellyttämisestä ja pelosta. Et kai halua, että kukaan koskaan ikinä kuuluu yhteisöösi edellä mainittujen syiden takia? Jos haluat, kyseessä on puoleltasi silkka valta, ei aito rukous lähimmäisesi sielusta.
Jos yhteisöstäsi poislähtijä ei saa tukea ratkaisunsa johdosta, hän ajautuu hakemaan tukea muilta ihmisiltä ja ammattiauttajalta, tätäkö haluat? Yhteisöstä irroitautuminen on niin hirvittävän raskas prosessi ja siihen liittyy valtava stressitila, että siitä ei selviä ehjin nahoin ilman tukea. Joko sinä annat tuen tai joku muu antaa sen, ymmärrätkö? Ihan sama kuin missä muussakin elämää kohtaavassa tragediassa ihminen tarvitsee läheisensä tuen.
Onhan se Vuokolle eräänlainen merkkipaalu elämän tiellä, tämä syntymäpäivä-juhla.
Ymmärrän, että ympärillä on iso perhe, ja varmaan se tuo lämpöä ja rakkautta tähän muuten niin tylyyn maailmaan. Toiset meistä vaeltavat yksin, jotkut heistäkin ikäänluin vapaaehtoisesti.
Laestadiuksen saarnoista jokainen tietysti tuntee oman kutinan korvissaan… 🙂 Hyvin kaunista symboliikkaa on juuri varhaisissa.
Tuo Hulluinhuonelainen. Enhän sille nimelle mitään voi, mutta
olisi se hassua, jos joku evankelinen pistäisi bloginsa nimeksi
”Sidottu Ratkaisuvalta” tai ”Kristityn Vapaudesta”
Teki mieleni sanoa, että näen useimpien liikkeiden olevan syvässä totuus. ja identiteettikriisissä, mukaanlukien kansankirkkomme.
Valta itkettää ja ruhjoo ihmisreppanaa vähän jokaisessa niistä.
Mikä ei tappanut, se vahvisti, sanon kokoneena.
Minusta ei kyllä ole ihan oikeaa asennetta tuo tuollainen Jorma, mitä edustat. Joku lyö toista moukarilla päähän, niin kolmas vaan lohduttaa: mikä ei tapa niin vahvistaa. Just.
Hyvä tuki ei ole aina pelkästään myötäilevää, mutta syyllistävä ja häpeään jättävä ”tuki” voi olla tuhoavaa. Häpeään jätetty ihminen on jätetty yksin. Merkitykselliset toiset eivät enää anna arvoa itselle. Tämä voi johtaa masennukseen, jopa itsemurhaan. Sinulle, joka olet yksin ja kamppailet kysymystesi kanssa: hae apua. Erilaista henkistä tukea voit saada mielenterveystyöläisiltä, kirkon työntekijöiltä tai vaikka anonyymisti kriisipuhelimista. On tärkeää, että kohtaat hyväksyntää, koet, että kelpaat, että voit pohtia asioita rauhassa jonkun kanssa. Keskustelut läheisiltä tuntuvien ihmisten kanssa voi luonnistaa paremmin kun seisot vahvemmin omilla jaloillasi.
Luulen, että suurin osa mainittuihin tilanteisiin liittyvistä keskusteluista kulkee toisin, mutta tällaiset kulkevat nopeasti puskaradiossa eteenpäin.
Hysteria ei auta tässä eikä missään muussakaan hankalassa tilanteessa.
Lauseen ”aiheutat meille suurta murhetta” kannattaa tosiaan jättää sanomatta. Lähtijä tietää sen muutoinkin. Sitä paitsi jos lähtijän sydän on kylmentynyt uskolle, ei hän voi tehdä parannusta. Ei sitä voi noin vain ottaa hyllystä. Jos noiden sanojen tai muun painostuksen seurauksena syntyy valheellinen parannus, se ei hyödytä ketään. Parannus on mahdollinen niin kauan kun elämää riittää.
Eräs sukulaiseni – entinen vanhoillislestadiolainen – sanoi pari päivää ennen kuolemaansa, että ei hän voi tehdä parannusta. Hänellä pitäisi olla sellainen sisäinen tunne, eikä hänellä sellaista ole. Parannus jäi tekemättä. Hän oli rehellinen. Minun ymmärrykseni mukaan hänelle ei annettu enää etsikonaikaa ja minkäpä hän sille voi.
”Emme tue nyt sinua taloudellisesti” on todella epäkristillinen suhtautumistapa. Ainakin minun uskosta luopuneet lapseni ovat mitä suurimmassa määrin minun lapsiani edelleen. Ei vanhemmanrakkautta saa ehdollistaa. Tosin saatan ymmärtää jonkun vanhemman tuskan tilanteessa, jossa tietää annetun rahan upottavan lapsiparkaa vielä syvemmälle vaivan valtakuntaan, mutta nämä lienevät poikkeuksia.
Minulla ei todellakaan ole tietoa asiasta, mutta rohkenisin ajatella, että suurin osa tämän artikkelin kuvaamista keskusteluista ovat aika rauhallisia, ehkä hieman hämillisiä, toteavia, tuskin painostavia.
Pääsin muuten tänään kotiin Syöpäklinikalta. Torstaina palaan.
http://sairaanrakaselama.blogspot.fi/2014/04/kotiin.html
Todellakaan Heikki vl-liikkeestä irtaantuminen ei tarkoita uskosta luopumista. Uskosta luopuminen tarkoittaa uskosta luopumista. Mutta tässäkin ajatuksessa on oma ”ongelmansa”: jos kerta usko on lahjaa ja se on Jumalan työtä alusta loppuun asti, kuinka siitä voi luopua ihmispäätöksellä?
Mutta paljon asiaa Heikillä. Voimia syöpähoitojen keskelle <3
>>>Minusta ei kyllä ole ihan oikeaa asennetta tuo tuollainen Jorma, mitä edustat. Joku lyö toista moukarilla päähän, niin kolmas vaan lohduttaa: mikä ei tapa niin vahvistaa. Just.>>>>
(Vuokko Ilola)
Just joo!
Jospa nyt ottaisit ensin selville, mitä asennetta edustan….!
Mitä ymmärsin väärin?
Ymmärrän sen, että vl-ihminen saattaa olla suorastaan shokissa läheisensä jättäessä liikkeen, koska hän ajattelee läheisensä olevan ratkaisunsa jälkeen helvetinmatkalainen. Hysteriat, runsas itkuisuus ja ahdistus, jonka hän ”syytää” lähtijän niskaan, ei johdu mistään muusta kuin aidosta välittämisestä ja pelosta lähtijän sielun puolesta. Mutta siltikin tilanne aiheuttaa ihan järkyttävän ahdistavan olon lähtijälle. Hänkään ei halua tekemisillään ja ratkaisuillaan aiheuttaa kenellekään pahaa mieltä. Hankalampi homma.
Jos tilanne jatkuu vielä pitkäänkin ahdistavana, niin kuin se usein tekee, se loitontaa entisestään lähtijää entisestä yhteisöstään ja läheisistään. Loppuviimeksi jokaisen on karsittava elämästään ahdistusta tuottavat asiat, jotta elämä tuntuu mukavalta ja joskus se tarkoittaa sitä, että täytyy katkaista välit kokonaan entisiin ystäviin ja läheisiin. Valitettavasti 🙁
Hiukan yleisesti keskustelun seurauksena. Kyllä uskosta voi luopua ihan omalla päätöksellä ja vielä sitä edes itse tajuamatta. Tarkoitan nyt vain henkilökohtaisella tasolla uskoa, en minkään opin uskoa. Ilman muuta selvä asia on, että Jumalassa löytyy sen verran herrasmiestä, että hän ei kenenkään elämään väkisin jää. Mutta toisaalta usko voi palata lähes tiedostamatta, jos ihminen asenteissaan tilaa antaa.
Hyvin tämä tulee Jeesuksen ja Nigoteemuksen keskustelun toisessa vaiheessa, jossa Jeesus toistaa, kun onneton Nigodeemus Israelin opettaja tajunnut edes alkeita. Ensimmäisen vaiheen itse luen kirjaimellisemmin. En siis näe siinä kastetta vaan lapsen äidin kohdussa ja vedessä. Toisessa vaiheessa Jeesuksen vertaus avautuu paremmin, kun sen tarkistaa Vanhasta testamentista . Olen sitä mieltä, jos ihmiseltä on etsikkoaika mennyt, niin hän ei edes halua uskoa. Sisäistä tunnetta ei tarvita vaan kääntyminen. En siis usko sellaisia juttuja, ettei voi koska etsikkoaika on mennyt.
Otan tämän sen takia esiin, että hyvä Raamatun tuntemus on yksi keino siihen, että uskaltautuu ottamaan niitä askelia jotka tarvitaan. Jos ihmisten varaan jää, niin ihmisten varaan jää. Tämä ei ollut kielteisyyttä avun hakemiseen, vaan kielteisyyttä ihmisriippuvaisuutta vastaan. Kaikki tarvitsevat ympärilleen, jonkun ihmisen kenen kanssa voi purkaa solmuja. Mutta parasta on yksin ollessaan tajuta, että Jumala ei hylkää, vaikka kaikki ympärillä pettäisi. Siinä mielessä ymmärrän lausahduksen sekä mikä ei tapa vahvistaa.
Raskaita kokemuksia ja rakkaiden menetyksiä. Tiedä sitten, miltä asia vaikka jostain vanhankirkon puistosta katsoen tuntuu,
mujtta kokemuksesta sanon, että päivin ja öin on raskaalta tuntunut.
Olen kaikesta huolimatta tänään kiitollinen siitä, että jumalat kaatuivat. Ilman sitä olisin kenties edelleen hokemassa samaa liturgiaa kuin muutkin. Olen 25 vuoden aikana havainnut, että harva ilman kriisiä niistä herää.
Tunnen monia saman tien kulkijoita. Todellinen vapaus alkaa vasta sitten kun napanuora entiseen on katkennut. Kun se katkeaa, katoaa myös kauna ja katkeruus. Minusta se on hyvä asia, myötätuntoa ja säälia on paljon keveämpi kantaa.
Kun joskus kerran vuodessa matkaan menneeseen, on se minulle aina niin kuin käynti vieraassa maassa, jonka kieltä en enää tunne.
Sen verran ajattelin Vuokolla laittaa, että olosuhteiden pakosta tietenkin olen oikein hurskaana. 😉 Lähden iltatilaisuuteen. Olen muutenkin ollút todella hurkas. Laitoin sähköpostia papille, kun nuo rippikoulu tilaisuudet tuppaavat unohtumaan. : Kun näitä kirkollisia tilaisuuksia yhdessä etsittiin oikein aikatauluttaen, jotta kaikki saadaan ajoissa, niin joudun minäkin nyt hengelliseen tilaisuuteen, jossa ymmärtääkseni järjestäjänä on SRK. Odotan mielenkiinnolla ensimmäistä oikeata kohtaamista vl-ihmisten kanssa. 🙂
Mites vl:t muuten suhtautuvat täntyyppiseen musiikkiin? Olen antanut itselleni kertoa, että jossain vaiheessa heidän mielestään jopa kirkkokuorossa laulaminen olisi ollut syntiä, entäpä tällainen ”kevyen musiikin tyylillä” julistettu evankeliumi?
Ei pitäisi taaskaan yleistää, kun vl-liikkeeseenkin mahtuu niin monenlaista hiihtäjätä, mutta jo ”Jumalan kämmenellä” katsotaan hieman liian ”keinuvaksi” lauluksi, niin kyllähän antamieni linkkien takaa löytyy vielä keinuvampaa musiikkia 🙂
Hyvinpä Vuokko valitsi sanan keinuva. Käytiin niissä lähetysseuroissa jonkin matkan päässä olevassa pienessä kirkossa. Siellä me veljien kanssa veisattiin, niin lapsi pökki kylkeen, että älä huoju. Tulikohan tehtyä moka. :))
Hyvin erotin puheessa käsitteet. Tuon lähetysseura sanan jouduin kysymään, kun aloin ihmettelemään. Selvisihän se puhujat oli lähetetty (tai me) saattoi tarkoittaa vanhoillislestadiolaisia yleensä. Uuden sanan opin ja se oli saattomiehet.