Minulla oli vihkitoimitus mukavuusalueeni ulkopuolella. Tahtoo sanoa että muualla kuin kirkossa. Kirkko on se omin alue, jolla pappi kulkee. Vieraassakin kirkossa sitä on kuin kotonaan, alttari tutulla paikalla, keskikäytävä tuossa, seurakunta tuolla… Nyt oli kuitenkin toisin. Kummityttö oli pyytänyt vihkimään ja valinnut kumppaninsa kanssa vihkipaikaksi risteilyaluksen satamassa meren äärellä. Jatkot merellä risteilyaluksen kyydissä.
Jos olisi ollut kysymys jostakusta toisesta, olisin kieltäytynyt kohteliaasti, mutta kummityttö… jo koulutyttönä hän oli tarkistanut minulta, saako pappi vihkiä eläkkeellä. – Hienoa, sitten minulla ei ole kiirettä! Nyt oli kuitenkin tullut oikea hetki.
Vihkipaikka oli valmistettu korkealle laivan yläkannelle, panoraamana Helsingin siluettia, tuolla siintää Tuomiokirkko, tuolla Uspenskin katedraali ja muitakin kirkon torneja, sadepilvien väistyvät kuviot, vain taivas kattona, tuuli tuiversi hiuksissa. Oli kaunistettu pöytä kukka-asetelmin, oli varattu tyynyt polvistumista varten vihkiparille, oli tuolit osallistujille kuin ainakin kirkossa. ”Minä olen ihme, suuri ihme…” luin Psalmien kirjasta ja evankeliumi vastasi Jeesuksen sanoilla ”Pysykää minun rakkaudessani”, siinä se suurin ihme. Niin he saivat toisensa. Aurinko välähti esiin pilvien takaa. Onnitteluja, maljat.
Vihkiminen lienee yleisin toimitus, jossa pappi joutuu/pääsee ajoittain mukavuusalueensa ulkopuolelle. Virassa ollessani tulin vihkineeksi ainakin lähialueen kartanossa, pienlentokentällä, nuoren parin kotona, useimmin kuitenkin kirkossa. Kasteen sakramenttikin vie silloin tällöin isovanhempien kotiin ainakin pääkaupunkiseudulla ja yksityisehtoollinen sairaalaan tai muualle sairasvuoteen ääreen. Paikallisesti toimitusten rajana on vain, että se tapahtuu Suomen rajojen sisäpuolella, ellei sitten ole kysymys turistipapista.
Eläkkeellä ollessani olen ollut havaitsevinani, että papit ja muut kirkon työntekijät jalkautuvat nykyisin yhä enemmän mukavuusalueensa ulkopuolelle. On vierailuja kauppakeskuksissa ja baareissa ja eri laitoksissa ja vastaavaa. Toivottavasti myös tavallinen kansa jalkautuu oman mukavuusalueensa ulkopuolelle ja uskaltautuu kirkkoon kokemaan jotakin pyhän tunnusta. Vaikka oman mukavuusalueensa ulkopuolelle poikkeaminen laajentaa itsekutakin, niin uskon, jääköön se poikkeamiseksi, sillä kirkkoa ei mikään voita. Mitä varten Herran huone sitten olisi pystytetty ja käyttöönsä vihitty, ellei juuri tapahtumista, viipymistä, hiljentymistä varten. Erilaisuudessaan se tuo arjen keskelle pyhän tuntua, sitä jotakin.
