”Mulla ei oo enää kotia”

”Anteeksi, voitko puhua mun kanssa?” Kysyi nuori mies kahvilan naapuripöydästä. ”Mikäs siinä”, vastasin. Vaikka mielessä kylläkin häivähti, mitä ihmettä nuori kaveri tahtoo harmaatukkaisesta eläkeläisestä. Nuori mies pyörähti vikkelästi pöytään vastapäätä, ojensi kätensä, sanoi nimensä. Katsoi suoraan silmiin.

”Mulla ei oo enää kotia.” Siis vailla asuntoa, ajattelin. Mutta kaveri jatkoi, että asunto hänellä kyllä on.

Puhetta alkoi pulputa valtoimenaan.

Oli lähtenyt lapsuudenkodistaan heti 18 vuotta täytettyään, syntymäpäivänään. Oli kaikessa hiljaisuudessa pakannut tärkeimmän omaisuutensa reppuun ja kolmeen kassiin. Koulukaveri oli käynyt autolla noutamassa. Oli jo hyvissä ajoin onnistunut löytämään työpaikan pääkaupunkiseudulta ja asunnon työnantajan avulla.

Kertoi, että lähtö yllätti vanhemmat täysin. Eivät olleet aavistaneet mitään. Olivat vihaisia. Äiti yritti estellä. Isä ilmoitti, ettei enää kuulu perheeseen, jos lähtee. Pikkusisko itki, kun taas juuri koulun aloittanut pikkuveli ei oikein ymmärtänyt, mitä oli tapahtumassa.

Kodista oli tullut vankila. Lukioon nuori mies oli päästetty, mutta opiskelun jatkamisen isä kielsi. Näköalana oli elämä isän sanelemin ehdoin: työpaikka hänen yrityksessään ja vapaa-aika seurakunnan tehtävissä. Ja kohta avioliitto seurakuntaan kuuluvan kanssa.

Ymmärsin, että Jehovan todistajia. Nuori mies vahvisti.

Kärhämiä oli ollut monia. Koulusta piti tulla suoraan kotiin. Kun jäi kaupungille kavereiden kanssa, äkäinen tekstiviesti saattoi kilahtaa kännykkään. Moista kurittomuutta käsiteltiin isoin kirjaimin. Vaatteistakin oli sanomista. Seurakunnan hommissa ei ollut kyllin ahkera. Hyväksyttyä oli vain tietynlainen musiikki. Kuitenkin kuunteli huoneessaan kiellettyä musiikkia, mutta ei onnekseen jäänyt kiinni.

Lähdöstä on puoli vuotta. Lukio jäi kesken, mutta on jo sopinut, että alkaa tulevana syksynä suorittaa sitä loppuun työn ohessa. Sitten edessä on siviilipalvelus. Sen isä oli jyrkästi kieltänyt.

Nuori mies ei ollut enää aikoihin uskonut seurakuntansa oppeihin eikä luottanut erilaisiin selityksiin, joilla yritetään kiertää selvät ristiriitaisuudet. Oli lukenut myös muuta kristillistä kirjallisuutta, vaikka se oli kiellettyä. Miettii pyrkimistä lukemaan teologiaa.

Keskustelimme hyvän joukon toista tuntia, monenmoista. Nuori mies kertoi, ettei hänellä ole ketään, jolle puhua asioistaan. Työkaverit ja uudet nuoret tuttavat eivät jaksa kuunnella. Ei tiennyt uskonnon uhrien järjestöstä. Etsimme kahvilan tietokoneella yhteystiedot. Kysyi arasti, voisinko antaa omat tietoni. Annoin, ja nuori mies antoi omansa. Tapaamisesta on kolmisen viikkoa.

—-

Nuori mies on siinä mielessä onnekas – jos tätä sanaa voi tässä ylipäänsäkään käyttää -, että hän oli itse päättänyt lähteä ja valmistautunut siihen ennalta ja näin kutakuinkin putosi jaloilleen. Toisin on niiden nuorten, jotka arvaamatta heitetään ulos kotoaan.

Eräässä paneelikeskustelussa Jehovan todistaja, perheenisä, sanoi, että jos lapsi rikkoo seurakuntaa vastaan, esimerkiksi käy ilmi, että poika on homo, hän ei enää voi kuulua seurakuntaan. Jos hän on 16-vuotias, hän ei enää voi asua perheessä – kaiketi siis laitetaan erikseen asumaan. Ja jos hän on täyttänyt 18 vuotta, hän ei voi kuulua perheeseen, eikä häneen pidetä mitään yhteyttä.

Seurakunnasta erotetun tai lähteneen karttaminen on sääntö. Vantaalainen Tiina, 24, kertoi Iltalehdessä (26.1.) menettäneensä yhteyden äitiinsä ja sisariinsa jätettyään Jehovan todistajat pitkän empimisen jälkeen.

Minna, 17, kertoi  Helsingin Sanomien haastattelussa (7.2.) nöyryyttävistä kokemuksistaan. Häneltä kiellettiin yhteydenpito niin ikään Jehovan todistajiin kuuluvaan tyttöön, kun paljastui, että tämä seurusteli salaa toisen tytön kanssa. Minna esitti olevansa kauhistunut tapahtuneesta, mutta alkoi itse lukea netistä homotarinoita.

Minna rakastui toiseen tyttöön 15-vuotiaana. Kun vanhemmat saivat tietää suhteesta, he kielsivät kaiken yhteydenpidon. Puoli vuotta meni, eikä Minna enää kestänyt eroa, vaan karkasi tytön luokse. Vanhemmat hakivat pois ja pakottivat seurakunnan vanhimpien kuulusteltavaksi. ”Nämä kysyivät, olinko ollut tyttöystäväni kanssa alasti ja mistä olimme kosketelleet toisiamme.”  

Lastensuojeluviranomaisten avulla Minna pääsi muuttamaan vanhempiensa luota. Myöhemmin hän muutti yhteen tyttöystävänsä kanssa. ”Vähän ennen sitä vanhempani kielsivät minua pitämästä yhteyttä. He sanoivat päässeensä vihdoin minusta yli. Ajattelin, että näinkö paljon minua rakastettiin.” Minna pitää käsittämättömänä, että hänen vanhempansa pystyvät hylkäämään lapsensa. Toisaalta hän ymmärtää heitä, sillä ”lahkon sääntöjä ei saa rikkoa”.