Olenko harvinainen ihminen ajatuksineni muukalaisuudesta vähän joka paikassa, vai onko minulla peräti paljonkin kohtalotovereita vierelläni tai vähän kauempanakin? Ovatko tuntemukseni entisestä uskonyhteisöstäni juontuvaa, vai onko se tyypillistä suomalaisille ihmisille?
Lapsuudenkodissani koin usein miettiväni syntyjä syviä sisaruksiani enempi. Päättelin näin saamistani useista läheisteni kommenteista kun vähän avauduin puhua pölpöttämään asioista. Minulla oli usein tunne, että puhun vääristä asioista ja aina väärinä ajankohtina.
Saman koin usein ystävieni kanssa. Kiusaantuneet ilmeet ja puheenaiheiden vaihtamiset olivat minulle kovin tuttuja reaktioita heidän kanssaan käytyjen keskustelujen yhteydessä. En ole kuitenkaan ihan tyhmä, huomaan tällaiset asiat. Pohdin liikaa, murehdin liikaa, filosofoin liikaa ja puhuin ajatuksiani ääneen liikaa, kuka nyt sellaista kestää? Ymmärrän hyvin, ettei helpolla kukaan.
Minun olisi pitänyt kirjoittaa jo silloin, se olisi vähentänyt tarvettani tuoda ajatuksiani ilmoille. Puhua pohdintani paperille.
Tietenkin kun havaitsin jo melko varhain ympäristön rasittuvan pohdinnoistani, vältin niiden puhumista ääneeni. En halunnut olla häiriöksi. Joskus rakentamani puhumattomuuden patoni kuitenkin murtui ja puhuin itseni ja seuralaiseni pyörryksiin. Ainakin minusta tuntui usein siltä. Jälkeenpäin oli tunne, että tekee mieli purra kieli poikki moisesta vuodatuksesta. Miksi en osannut olla hiljaa? mietin talsiessani kotiin keskellä yötä pakkaslumen narskuessa kenkieni alla ja kuun kumottaessa taivaalla hohtavana.
Nyt en ainakaan rasita seuralaistani pohdinnoillani; kenenkään ei ole pakko ”kuunneella” vuodatuksiani. Jättää vain klikkaamatta kirjoitukseni otsikkoa, niin se on siinä; vaiti olet kurja akka ja ikuinen ilmanaikuisten asioiden pölpättäjä.
Olen kuitenkin ihanaksi yllätyksekseni saanut tutustua ihmisiin, rakkaisiin ystäviini, joidenka seurassa en ole tuntenut olevani muukalainen. Täydellinen hyväksytyksi tulemisen tunne on ihanan mahtava! Sielunkumppani, se on se sana. Koskaan ei tarvitse epäillä voiko jotain asiaa kertoa vai ei. Kaikki menee oikein päin perille, vaikka puhuisi päällään seisten tai nurkan takaa huhuillen. Myös oman perheen kanssa tällainen on mahdollista ja sujuu, se on mukavaa 🙂
Piti kertomani siitä, kuinka muukalaiseksi olen tuntenut itseni vl-liikkeessä talostellessani. Aina ”laitimmaisen” tuntoisena. Muut ovat niitä oikeita uskovaisia, keskellä olevia sydämenkristittyjä, jotka osaavat ajatella, puhua ja toimia aina oikein, olla kuuliaisia sanan varsinaisessa merkityksessä. He osaavat iloita uskovaisuuudestaan, pyytää aina tarvittaessa anteeksi, toivoa lisää toimintaa ry:lle ja odottaa kiihkeänä suviseuroja ja istua komottaa seurojen alkamispäivänä isossa teltassa kyynel poskella alkupuheenvuoroja kuunnellen.
Jos he lankeavatkin televisio- tai johonkin muuhun syntiin, he kiiruusti käyvät pystyttämään ”armoalttaria” jonkun uskovaisen kanssa, jotta saavat sovittua asian. He eivät huomaa epäkohtia uskovaisten toiminnassa ja osaavat selittää aina kaiken parhain päin ja eduksi ”Jumalan valtakunnalle”. He jaksavat leipoa ry:n kahvituksiin ja myyjäisiin ja pitää päiväkerhovuoronsa hymyssä suin vaikka kotona vallitsee kaaos ja vatsassa myllertää potka poika ulospääsyä odotellen.
Mutta kun sitä piti kokea itsensä muukalaiseksi vl-liikkeen ulkopuolella. Ja kyllähän sitä kokikin. Suomalainen, mitä se sana minulle merkitsi joskus? Ei paljon mitään. Uskovainen oli sana, jonka piti merkitä kaikkea ja joka antoi identiteetin. Koulussa en ollut koululainen, en jäsen kouluyhteisössä, vaan muukalainen vieraalla maalla; uskovainen epäuskoisten keskellä.
Töissä sama juttu, paksu muuri työyhteisön muiden jäsenten ja oman itsen välissä. Mitä tekemistä on valkeudella pimeyden kanssa?
Entinen uskonyhteisöni riisti minulta lapsuuden ei-vl-leikkikaverini ja nuoruuden ei-vl-ystäväni, se riisti minulta ”epäuskoiset” työkaverini, kun heidän kanssaan ei ollut turvallista ja hyvä uskonelämälle kaveerata liian läheisesti. Se riisti minulta minuuden mutta ei antanut myöskään tilalle yhteenkuuluvaisuuden vahvaa tunnetta muihin ”uskovaisiin” jatkuvien uskovaisen ihmisen tunnusmerkkien täyttämisen vaatimuksilla ja liikkeen ihanteista puhumalla.
”Uskovainen ei halua korvakoruja”, ”uskovainen ei halua tanssia”, ”uskovainen haluaa ottaa kaikki lapset vastaan”. Jos sitten haluaakin tai ei halua, asiasta ja tilanteesta riippuen, et olekaan oikea uskovainen uskovaisten joukossa ja niin ollen muukalainen.
Ystäväni oli kokenut jotain samantapaista. Hän sanoi nyt kuuluvansa omaan perheeseensä, hän on löytänyt itselleen kodin vuosikymmenten harhailujen jälkeen. Näin on käynyt minullekin. On mielenkiintoista ja mahtavaa havaita se, ettei ole harhailujensa kanssa yksin. Sekin on mukava tunne, kun huomaa samalla muurien sortuvan vähän joka suuntaan.
Kuulun ennen kaikkea perheeseeni, olen suomalainen, olen työyhteisöni täysvaltainen jäsen, olen lenkkeilijä lenkkeilijöiden joukossa, shoppailija muiden shoppailijoiden joukossa. Olen minä, joka kuljen missä kuljenkin, vapaa ihminen, jonka ei tarvitse pitää välimatkaa kehenkään ihmiseen minkään lähtökohtaisen syyn tähden. Tunne on ihana!
Mietin vielä tuota, että koenko muukalaisuutta vl-ihmisten keskuudessa. Hmm ja hmm. En varsinaisesti. Joo en. Mulla ei ole heidän seurassaan tunnetta, että en kuulu heidän joukkoonsa minkään lähtökohtaisen syyn tähden. Ihminen ihmisten joukossa. Minun ei ole kuitenkaan aina helppoa olla tekemisissä heidän kanssaan. Jos minut nähdään ensisijaisesti sielunhoidollisen ensiavun kohteena, keskustelu muista asioista käy tosi tahkeasti. Niistä on vaikea keskustella, kun sieluntilani on heidän mielestään väärä. Mutta se ei ole minun rakentamani muuri. He kuuluvat minun ”joukkooni”, mutta minä en kuulu heidän joukkoonsa.
Kun vl-liike ”juurruttaa” jäseniään liikkeeseensä, ”Jumalan valtakuntaan”, samalla se synnyttää täysin juurettomia ihmisiä. ”Laitimmaisena” omassa yhteisössä niin kuin kuuluukin tuntea olevansa ja muukalaisena ”epäuskoisten” keskellä niin kuin kuuluukin tuntea olevansa. ”Taivaassa on mun kotini”, sanoo SL-lauluntekijäkin. Ei siis ihme nämä minunkaan tuntemukset.
