Kirkossa puhutaan ja varoitetaan usein sisäänpäin kääntymisestä. Ja seurakuntien strategioissa aiotaan ”mennä sinne, missä ihmiset ovat”. Onko menty?
Seurakuntalaislähtöisyyttä on yritetty jo vuosien ajan sisällyttää jumalanpalveluksen toteutukseen. Tämä näyttää olleen myös helmikuussa pidettyjen Jyväskylän Jaetut eväät -jumalanpalveluspäivien yksi johtoajatus.
Pääluennoitsijana ollut italialainen Leonardo Emberti Gialloreti varoitti kirkkoa sulkeutumasta itseensä, vain omiin tiloihinsa ja muuriensa sisäpuolelle. Kirkon on tavoiteltava myös heitä, jotka ovat muurien ulkopuolella ja yhteiskunnan marginaalissa.
Åbo Akademin poliittisen teologian dosentti Patrik Hagman oli toinen päivien pääpuhujista. Hänestä messun on oltava siihen osallistuvien yhteinen kokemus. Kaikkien on tunnettava itsensä tervetulleeksi. Monen seurakuntalaisen olisi voitava osallistua myös messun toteuttamiseen, siis muuten kuin istumalla hiljaa penkissä. Osoituksena yhteisöllisyydestä jokainen saisi kirkkokahveilla juttukaverin. Hän totesi myös, että nykyajan suurin köyhyys on yksinäisyyttä.
Kansliapäällikkö Pekka Huokuna varoitti Jyväskylässä, että ”jäsenyyden merkityksen korostuminen” ei saisi tarkoittaa sisäänpäin kääntymistä.
Kirkossa sisäänpäin kääntyminen tapahtuu kuitenkin varsin luontevasti.
Kirkon jäsenyydelle ja kristittynä olemiselle asetettavat suuret vaatimukset sekä käytettävä kieli, symbolit ja toiminnan muodot saattavat sulkea monia ulkopuolelle. Se saattaa joidenkin mielestä olla myös tarkoitus?
Myös kirkollinen vaalijärjestelmä tukee varsin tehokkaasti sisäpiirisyyttä. Ikään kuin ei haluttaisi mahdollisimman monen osallistuvan tai kenen vaan tulevan valituksi. Kuulin kerran pelättävän, että ”silloinhan tulos olisi aivan sattumavarainen”.
Kirkon työntekijät saattavat tuntea kovin vähän sitä elämänpiiriä, jossa jäsenten enemmistö elää. Ollaan kuin sisäoppilaitoksessa. Espoon hiippakunta teki merkittävän teon, kun tämän vuoden yhteisvastuukeräys aloitettiin jääkiekkoliigan ottelussa. Moni srk-aktiivi oli 1. kerran lätkämatsissa!?
Alppilan kirkon toiminnanjohtaja Kari Latvus saarnasi laskiaisena, että ”Jeesuksen seuraaminen ei merkitse listaa oppilauselmia, jotka tulee tietää, tai kirkkolaitoksen ja hallinnon rakentamista. Parhaimmillaan näistä asioista voi olla hyötyä, mutta ne ovat vain välineitä ja matkasauvoja”.
Alppilan kirkon toiminnan lähtökohtana onkin avata ovet selkoselleen ja kääntyä ulospäin. Siksi tuo nimityskin kirkon papille, toiminnanjohtaja.
Historiantutkija Jaakko Antila toteaa Kirkolliskokouksen historiassa 1974 – 2011 (Kansankirkko ristipaineessa, SKS 2014), että ”Linnavuoresta tuli varsinkin 2000-luvulla turvapaikka, jonka suojissa kohdattiin yhteiskunnan arvomurros ja pyrittiin estämään sisäinen hajoaminen”. Turun kristillinen opisto Linnasmäessä, linnavuoren tuntumassa, on kirkolliskokouksen nykyinen kokoontumispaikka.
Espoon piispa Tapio Luoma tulkitsi kirkolliskokouksen viime marraskuun istuntoviikon päätösmessun saarnassa Antilan tekstin tarkoittavan sisäänpäin kääntymistä, maailman muutoksen kohtaamista linnavuoren suojissa.
”Jos historiantutkijan luonnehdinnat kirkolliskokouksen kääntymisestä yhä enemmän sisäänpäin pitävät paikkansa, on epäilemättä nyt aika suuntautua rohkeammin ulospäin ja kohdata maailma Herramme Jeesuksen evästämänä”, saarnasi piispa Luoma.
Linnavuoren suojassa ja muurin takana käydään ikään kuin viivytystaistelua.
Sisäänpäin kääntymisen, ytimen ympärille käpertymisen tie vie kohden yhdistys- tai tunnustuskirkkoa, jonka jäsenten hengellinen profiili saattaa kyllä olla nykyistä kansankirkkoa yhtenäisempi – ja korkeampi, mutta se olisi jäsenmäärältään huomattavasti nykyistä pienempi, toiminnaltaan suppeampi ja kovin monet ihmiset jäisivät sen ulkopuolelle.
Kirkossa tehdään työtä vain sen oman kultuurin sallimissa rajoissa. Mikään uusi toimintamuoto ei välttämättä muuta kultuuria lainkaan.
Uudet ideat ja toiminnat muokkaantuvat kirkon oman kulttuurin mukaiseksi. Samalla niistä katoaa sen alkuperäinen voima ja kyky luoda jotakin todella merkityksellistä.
On totuttu pitämään tiettyä toimintatapaa ainoana oikena ja siitä luopuminen ei ole mahdollista. Niinpä kaikki uudistukset ja muutokset tehdään kirkon ”tavalla”. Näin mikään ei todellisuudessa muutu.
Jumalanpalvelusta esim. pidetään tärkeänä yhteisöllisyyden muotona. Todellisuudessa siihen osallistuvilla ei ole mitään yhteisöllisyyden kokemusta. Eihän siinä sitä oikeasti ole. Istumme jopa mahdollisimman kaukana kaikista muista. Kuitenkin jatkuvasti vannotaan tähän yhteisöllisyyteen vedoten. Jota siis ei ole missään muualla kuin noissa puheissa. Yhteisöllisyys merkitsisi yhdessä elämisen ja tekemisen mahdollisuuksia. Nyt kirkossa tästä yhteisöllisyydestä saavat nauttia vain työntekijät. Sitäkö yhteisöllisyys kirkossa tarkoittaakin?
Tämä työntekijäkeskeinen näköala on niin syvällä koko kirkon toiminnassa, ettei mieleen näytä juolahtavan seurakuntalaisten toimintaan osallistumisen tarpeet.
Työntekijäkeskeinen ajattelu passivoittaa seurakuntalaiset. Passiivinen seurakunta on kirkon toimintakultturin suoraa seurausta. Passiviset eivät myöskään sitoudu millään tavoin kirkon elämään. Niinpä he hyvin herkästi jäävät pois.En tiedä kenenkään aktiivisesti mukana olevan eronneen kirkosta. Heillä ei ole eroon mitään tarvetta.Tämä näköala tuntuu kirkossa unohtuneen. Mikäli todellista muutosta haluttaisiin, niin toimintakultturissa pitäisi tapahtua selkeä muutos. Työntekijöistä tulisi tulla mentoreita ja työnohjaajia ja seurakuntalaisista toiminnan varsinaisia toteuttajia.
Tiedän toki että puhun kuuroille korville. Ei kirkossa kyetä muuttamaan tätä asiaa. On niin paljon helpompaa jäädä tuolle työntekijöiden mukavuusalueelle. Samalla voi jättää myös meidät sohvalle lepäämään. Siitäkin huolimatta, että kirkko pysyy sisäänlämpivänä ja sen toimintamahdollisuudet kutistuvat päiväpäivältä.
Hyviä ajatuksia. Kirkolliskokoukseen pitäisi vaan saada ulkopuolelta (kristillinen media, seurakuntien uudistusmieliset luottamushenkilöt, hiippakunnat, tavallinen media ja sosiaalialan toimijat) painetta, että muutosvastarintaisista saataisiin riittävästi uudistusmielisiksi ja että uudistusten aalto pääsisi liikkeelle.
Nykyiset kirkkolait ja niiden henki on 1700 luvulta, jolloin Suomessakin orjuudella oli kristittyjen piirissä kannattajansa ja kristityiksi tunnustautuvat kiduttivat ihmisiä kuoliaaksi noidiksi epäiltyinä. Kaikenlainen häpäiseminen, syrjinta ja epä-tasa-arvo rehoitti kuten vielä 100 vuottakin sitten esimerkkeinä jalkapuut kirkon eteisessä, avioliiton ulkopuolella syntyneet ihmiset ja naisen oikeudet.
Näistä asenteista on vielä paljon juuria jäljellä, mikä estää kirkkoa oikeasti demokratisoitumasta, tasa-arvoistumasta ja avautumasta. Linnakkeista on jo tullut piiritettyjen leirejä. Seurakunnat ja kirkko eivät elä tätä aikaa. Vapaaehtoistyö olisi valtava resurssi demokratisoituneessa ja vapautuneessa kirkossa.
Jos seurakunnissa saadaan rakkaudellisuus harkitusti toimimaan hallinnossa, vuorovaikutuksessa ja yleisösuhteissa, se olisi parasta mahdollista kristillisyyden markkinointia.
Vanhakantaisuus (patriarkaalisuus, byrokraattisuus, epätasa-arvo, harvainvalta) jota monet järjestöt vielä tukevat ja elävät, toimii juuri päinvastoin yleisön silmissä.
Tarvittava toimintatavan muutos on mahdollinen ainoastaan paikallisesti. Työntekijät ovat jo nyt niin suureen paineen alaisia, etteivät he mitenkään voi revetä enää enempään. Miten he voisivat kaiken muun lisäksi syentyä vielä pasiivsen porukan aktivoimiseen.
Meneehän heidän voimavaransa jo nykysenkin toiminnan pyörittämiseen. Turha yrittää lisätä viranhaltioiden paineita. Mikäli muutosta todella halutaa, niin muutoksen on lähdettävä meistä tavallisista tallaajista. Meidän on lähdettävä liikkeelle omassa ympäristössämme. Jopa ihan oma-aloitteisesti ja omaehtoisesti. Odottamattakaan työntekijöiden tulemista mukaan.
Kyllä ne lopulta tulevat, kun ensin näkevät tulokset.
Jeesus sanoi nisunjyvän jäävän yksin, jollei se kuole. Mikäli kirkossa emme suostu lähtemään omilta sohviltamme, niin yksinhämme siihen makoilemaan jäämme. Samoin käy rakkaalle kirkollemme.
Se jää omalle sohvalleen makoilemaan ja muut lähtee kyllästyneenä ainaiseen toimettomuuteen.