Muutama sana

Istuin Helsingin keskustassa kesäisellä ulkoterassilla ja nautin olostani. Mikäs tässä on istuskellessa… Eläkkeelle pääsystä oli kulunut jo jonkin aikaa ja vertailin omaa olemistani kiireisten menijöiden meininkiin. Samassa joku lähipöydässä istuva lausahti jotakin… anteeksi, ei mitään sen kummempaa, kunhan tuli sanoneeksi. Siitä lausahduksesta juontui kuitenkin keskustelun tapainen. Vanha rouva, miehensä lähihoitaja, sanoi aina silloin tällöin lähtevänsä kaupungille kun tuli mahdollisuus irrottautua, ilman sen kummempaa syytä, rentoutumaan. Minulle syntyi vaikutelma, että ihan varta vasten hän oli avannut suunsa, varta vasten sikäli että halusi vain vaihtaa muutaman sanan jonkun kanssa.

Toinen kerta Esplanadin kappelin ulkotilassa, vastapäätä kauppatoria, liikenteen menoa silmäillessäni ja lasista jotakin nautiskellessani. ”Minä olen Tapio Rovaniemeltä, saanko istua tähän, läksin karkuun kun vaimolle tuli taas niitä uskonsisaria… ” Iäkäs puhelias mies, juttua riitti asiasta kuin asiasta. Naureskelin sisään päin, tietäisipä uskonsisaria paennut mies lyöttäytyneensä papin seuraan… mutta antaa olla, parannetaan maailmaa ihan tuntemattomina. Rattoisa tuokio siitä sukeutuikin kahdelle joutilaalle, muutamia sanoja, sanojen välissä ehkä enemmänkin.

Ajelin pikku kaupunkiin huoltamaan vanhempieni ja isovanhempieni hautoja. Isä ja äiti nukkuvat keskustassa kaupungin hautausmaalla, isovanhemmat ja muutama eno syrjäisellä kirkonkylän hautausmaalla. Keskustassa aina on ihmisiä ja liikettä, syrjäisempi hautausmaa kumisee joskus sellaista hiljaisuutta ja salaperäisyyttä, että se saa yksinäisen naisihmisen vilkuilemaan ympärilleen. Muisti syötti aiempia kokemuksia, kerrankin poliisi juoksi juuri portista virkamerkkiään vilauttaen ja kysyi, onko tästä mennyt ketään – ja olihan siitä äsken pari kaveria kiirehtinyt hautausmaan poikki lähimetsään. Tällä kertaa hiljainen hautausmaa yllätti minut kuitenkin toisella tavalla. Tuntematon seniorimies kastelukannuineen teki juuri lähtöä, mutta pysähtyikin, tervehti ja kun vastasin, jäi rupattelemaan. Siinä käytiin läpi asiat hautojen hoidosta ihmiskohtaloihin asti ja vielä parkkipaikalla autojen ominaisuudet. Selvästi jälleen muuan ihminen juttukaverin ja kuuntelijan tarpeessa.

Entä Helvi, joka oli jäänyt kotinsa vangiksi. Jalat eivät enää kantaneet eikä ulkopuolinen apu ollut aina tervetullutta. Paitsi kotiehtoollinen ja tuttu pappi. Tai Anni, jonka kotiin suorastaan pelkäsin mennä, vaikka kutsu kävi. Puhelimessa rivoa suunsoittoa milloin mistäkin ja kenestäkin, mutta omin silmin nähtynä pieni pyöreä mummu. Kumpikin jo poisnukkuneita. Tai yksi ja toinen muu tiellä vastaan tuleva, rollaattori tai keppi seuralaisenaan, edes muutama sana, että ihmiseksi itsensä uskoo.

Sinänsä pieniä tapahtumia nämä ja muut samankaltaiset, jotka ovat realisoineet minulle ihmisten yksinäisyyttä ja juttukaverin kaipuuta. Kun itselle kertyy ikää, joku toinen ikäihminen rohkenee paremmin avata suunsa ja etsiä hetken kontaktia. Miksen siis lyöttäytyisi juttusille minäkin ja ilman sen kummempaa asiaa. Muutama sana voi merkitä paljon. Puolin ja toisin. Että ihmiseksi itsensä mieltäisi.