Kuuntelin radio dein piispantuntia keskiviikolta 4.10.2023. Median tentattavana oli Turun arkkihiippakunnan piispa Mari Leppänen.
Pinnalla olivat Inkerin kirkon pappisvihkimykset. Tässä blogissa en ota kantaa itse noihin vihkimyksiin, mutta eräs piispan kommentti aiheutti itselleni suuren kysymysmerkin, joka kaiken vihkimyskohun keskellä on saattanut jäädä syrjään. Keskusteluhan on suurelta osin keskittynyt siihen, että nyt nk. perinteisellä virkakannalla olevat ovat saaneet pappisvihkimyksen toisen kirkon piirissä.
Varsinainen kysymykseni liittyy haastattelussa noin 12 minuutin kohdalla alkavaan piispan sanomaan. Tuossa kohdassa hän viittaa Suomen Raamattuopiston Lauri Vartiaisen haastatteluun, jossa Vartiainen kertoo, että lähetysjärjestöt tuomitsevat sodan ja rukoilevat rauhan puolesta ja että Inkerin kirkko ja Venäjän ortodoksikirkko ovat erilliset toimijat. Mari Leppänen toteaa tämän jälkeen, että järjestöt ovat kuitenkin”sitoutuneet edistämään samanlaisia perhearvoja kuin mitä siellä edistetään”.
Kysynkin nyt, että mihin arvoihin piispa Leppänen viittaa ja mitä tarkoittaa ”siellä”? Mitkä ovat ne perhearvot, jotka lähetysjärjestöillä ja ”siellä” ovat samat? Tässä yhteydessä puhutaan vahvasti kirkoista ja herätysliikkeistä sekä lähetysjärjestöistä. Eikö kuitenkin sekä Inkerin kirkolla, että Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla (jonka jäseniä myös kyseiset järjestöt ovat) ole samat perhearvot?
Onko jokin Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa muuttunut? Jos on muuttunut, niin mikä on muuttunut?
LISÄYS 7.10.2023
Ja mitä piispa Mari Leppänen tekee edistääkseen ja puolustaakseen noita samoja perhearvoja Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa?
Virkapäätöksessä oli ponsi, että vanhalla kanalla olevilla on kotipaikkaoikeus, koska vanha virkakäsitys ei ole harhaoppi. Meni muutamia aikoja sanottiin melkein, että ponsi oli aprilliä. Erikseen kiellettiin kynän käyttö vuorojärjestelyissä. Asiahan sitten melko pian koeponnistettiin Satakunnassa. Ja kas kummaa papilla oli omatunto, jota nykyisin ei julkisissa viroissa saa olla. Ensin tehdään ongelma ja sitten syyllistetään uhrit! Jos rakkaus olisi niin ylitsevuotavaa mitä puhutaan, niinJanhosen esitys olisi hyvä ja ratkaisisi ongelman, mutta sotatila täytyy tuntua joidenkin mielestä mukavalta. Uskova onkon sodassa, mutta ei pitäisi olla sisällissotaa, vaan sotaa syntiä ja vääryyttä vastaan.
Lauri, ponsi ei ole ikinä tarkoittanut työstä kieltäytymistä.
Sami,
eihän kyse työstä kieltäytymisestä ole,
vaan työjärjestelyistä.
Mieluusti motivoituneet miespapit työtä tekevät,
niin kuin varmasti naispapitkin.
Mikko, kirkon näkemyksen mukaan on kysymys työstä kieltäytymisestä. Ponsi, ei sisältänyt työvuorojärjestelyjä, jos näin olisi se olisi sisältynyt ponteen. Työnantajalla on ensisijainen oikeus tulkita, ei naisoappeuden vastustajilla, tämä on hyvä huomioida.
Keskeinen kysymys on, onko kirkollisen esivallan taholta annettu tulkinta ”työstä kieltäytymisestä” ja ”väistämisestä” tahallisesti tarkoitushakuinen. 1986 sovittiin väistämiskäytännöistä. Jokainen seurakunnassa töissä ollut tietää, että papeilla riittää töitä ja työtehtäviä vaikka niitä järjesteltäisiin koko ajan. Jos haluja on, asiat kyllä järjestyvät kaikkia kunnioittaen. Tässä on myös se surkuhupaisa piirre, että puhutaan tietoisesti tasa-arvosta vaikka tasa-arvolaki ei edes koske tältä osin kirkkoa ja vanhauskoiset ovat Seppo A Teinosesta alkaen korostaneet, että virkakysymys ei ole tasa-arvokysymys…
On mielenkiintoista vaikkakin masentavaa odotella, mitä tulee tapahtumaan spn-vihkimisten ja kirkon avioliitto-opetukseen kohdistuvien paineiden kanssa. Ehkä piankin todetaan, että perinteisen avioliittokäsityksen mukaan ajatteleminen ja uskominen ei ole harhaoppia, mutta papin tulee olla valmis vihkimään ja siunaamaan kaikki parit, jos haluaa olla kirkon töissä. Vaikka aluksi annettaisiin vapaus olla vihkimättä.
Tasa-arvolaki ja yhdenvertaisuuslaki eivät koske uskonnonharjoittamista, eivätkä sitä kautta pappisvirkoja.
Tasa-arvolaki ja yhdenvertaisuuslaki koskevat kyllä palvelussuhdeasioita ja työsyrjintää ja sitä kautta myös papin virkoja.
Messu on kyllä mitä yksiselitteisimmin uskonnonharjoitusta. Jos työtehtävät jaetaan muuten tasan ja oikeudenmukaisesti tai henkilökohtaisten kykyjen mukaan ei kenelläkään pitäisi olla mitään valittamista, jos ymmärrystä löytyy eikä tieten tahtoen haluta konfliktia. Tietysti voidaan kysyä, miksi vaikkapa harhaopille tai syrjinnälle pitäisi antaa juuri kirkossa tilaa. Se kun on määrittelykysymys, mikä on syrjintää tai harhaoppia. Se, että vanhauskoisiksi tiedetyille papeille ja seurakuntalaisillekin on takavuosina järjestelty suoranaisia ansoja, jotta nämä pakotettaisiin hyväksymään naispappeus tai saataisiin nostettua syytteitä heitä vastaan, kertoo ainakin minun mielestäni koko lailla siitä, että keinot eivät aina ole olleet kristillisen rakkauden mukaisia. Vestigia terrent.
SP! Olikin kyse omastatunnosta saako papilla olla sellainen! Suomessa on kaksi alaa, jossa ei saa olla omaatuntoa pappeus ja terveydenhuolto.
Lauri, jokainen joutuu toimimaan omantuntonsa mukaan. Kärsimys kuuluu oleellisena osana omantunnon seuraamiseen. Jos vastustaa naispappeuta omantunnon syistä se maksaa.
Sami,
et kai sinä nyt ota Kaikkivaltiaan roolia määritellessäsi kristillisen uskon seuraamisen hintaa?
Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei ole tuominnut nk. perinteistä virkakantaa.
Itse asiassa ponsihan tarkoittaa, että ajatellaan ja ajateltiin viran olevan sukupuolisidonnainen.
Naispappeuden vastustaja on kiva nimittely, syyttely ja leimaamis sana. Mutta loogisesti sanan käyttäjä itse on samalla raamatullisen apostolisen pappeuden vastustaja.
Mikko, on paljon ihmisiä jotka ovat joutuneet maksamaan hinnan ja kärsimään. Sleyn kohdalla se voi tarkoittaa statuksen, sopimusten ja rahojen menettämistä. Liikkeen johto on tietysti tässä ensisijaisesti vastuussa.
Werner, luterilainen pappeus on pappeutta luterilaisen itseymmärryksen mukaan. Vastaavasti helluntailaisen itseymmärryksen mukaan lapsikaste on väärin.
Jaha Sami. Olet sitten lähtenyt omantuntosi vaatimuksesta ristiretkelle.
Kosti, minähän en hyväksy, enkä kannata naisten pappeutta. En myöskään hyväksy, että naispappeuden vastustajat, sley rikkoon toistuvasti kirkon kanssa tehtäviä sopimuksia, johdon toimesta. Sleyllä on velvoite kirkkoa kohtaan joita se rikkoo. Sley luo kirkon sisälle omaa kirkkoa, jonka messutoimintaa hoitaa säännöllisesti Inkerin kirkon papit. Tämä on se tahto tila mitä Sley:n johto ja hallitus haluaa. Näin Sley ajaa itsensä umpikujaan ja liike ajetaan alas ja ulos kirkosta.
Sami,
oletko siis toisen kirkkokunnan jäsen?
Tämä asian näköjään kivulias, kun tämä keskustelu on yhtä väistelyä ja uhriutumista. Ja pappisvirkaa hoitavien naisten syyttelyä. On se kumma kun aikuiset ihmiset eivät ymmärrä että omantunnon syistä voi vastustaa vaikka mitä, mutta sitten joutuu itse kestämään siitä seuraukset. Ei kirkko ole organisaatio, joka räätälöisi jokaiselle omanlaisen pappeuden ja järjestelisi sitten töitä eri ulkomaisten kirkkojen vihkimille papeille sen mukaan kenen kanssa suostuvat työskentelemään.
Inkerin kirkossa luultavasti annetaan pappislupaus Suomesta viedyillä samoilla sanoilla kuin Suomessakin. Ei ole kymysys mistään omanlaisesta pappeudesta. Eikä kukaan ole esittänyt etteikö vihkimys olisi pätevä. Mikäs ongelma tässä nyt voisi ollakaan.
Kyllä, hyvin pelittää kuten Suomessa seuraantoakin katsoen.
Onko se sitten miten pätevä Suomessakaan en tohdi kirjoittaa.
Omien Piispojemme vihkimyksissä hyvin katsotaan vierasmaalaiseen apuun. Olisikohan tässä pelin katsomisen paikka valtuutuksessa.
Kohtuudella menisi kahdella, kolmella omalla Piispallakin, ja joukolla seurakuntalaisia ehkä luottamusihmisiin asti.
Werner, kuka sellausta on väittänyt.
Pekka,
kiitos kommenteistasi.
Eikös molemmat kirkot, Suomen ev.lut.
ja Inkerin kirkko ole molemmat LML:n jäseniä,
joten pappien vihkimyksien pitäisi olla päteviä?
Mikko, totta kai ne ovat päteviä, eihän sitä ole kukaan kyseenalaistanut. Tämähän on itsestään selvyys.
Sami,
Pekan yhteen kysymykseen vastasin…
Täällä on kannatettu mallia
A. Annetaan jotkut seurakunnat / järjestöt kokonaan naispappien johtamiksi ja Jumalanpalvelukset toimitettavaksi.
B. Annetaan jotkut seurakunnat / järjestöt kokonaan naispappien ja miespappien yhdessä johtamiksi ja Jumalanpalvelukset toimitettavaksi.
C. Annetaan jotkut seurakunnat / järjestöt kokonaan miespappien johtamiksi ja Jumalanpalvelukset toimittamiksi.
Ihmiset saisivat sitten mennä mihin haluavat ja nähtäisiin mikä menestyy.
Miesten kannattaisi miettiä, että jos he antaisivat tämän pappisviran kokonaan naisille . Se voisi olla miehille vapauttavaa. Se voisi olla samalla viesti, että he eivät kykene eivätkä tahdo vastata niistä asioista mitä naispapit siunaavat. Jos vaikka Seurakunnassa A naispappi siunaisi naisparin lapsen. Miehet voisivat olla vapaita vastuista. Eihän tällä lapsella ole kumminkaan oikeutta Isään ja Äitiin.
Suomalaista tasa-arvoa voitaisiin purkaa aika paljon. Ja keskittää enimmäkseen koskemaan miehen ja naisen välistä avioliittoa.
Werner ehdotan tätä jo toista kertaa. Tähän on jo vastattu;
Esität kolme ehdotusta jotka kaatuvat kirkon alattelussa siihen, että pappeutta ei ole sidottu sukupuoleen. Joten ehdotus kaatuu jo tähän. Jos kuitenkin suostuttaisiin lähtökohtaisesti ehdotukseesi, seuraava kysymys olisi teologinen mikä on kirkko. Mallissasi oli opillisesti kirkon sisällä kaksi kirkkoa, tai tosi kirkko. Yksi kirkko. Joten tämäkin olisi ongelmallinen ratkaisu.
Sleystä irtaantunut lähetyshiippakunta olisi paras ja rehellisin ratkaisu Sleylle. Omat papit, omat tilat, omat luvat. Silti voisi olla luterilainen. Suomen luterilainen tunnustus kirkko – Sley.
Sami,
Virkaratkaisun 1986 ponsi pitää sisällään
ajatuksen viran sukupuolisidonnaisuudesta.
Mikä on Sleystä irtautunut lähetyshiippakunta?
Etkös sinä nyt itse ole tässä kommenteillasi
ajamassa kirkon hajoamista?
Toiset tässä yrittävät etsiä ratkaisuja tilanteeseen…
Mikko, virka koskee molempia sukupuolia, ei vain toista eli virka ei ole sukupuoleen sidottu. Naispappeuden vastustajien mukaan taas virka on sukupuolisidonnainen. Lähetyshiippakunnan sivut löydät googlettamalla, toiminnassa mukana paljon entisiä Sleyläisiä. Sleyn nykyisessä hallituksessa on aktiivisia lähetyshiippakunan jäseniä.
Sley on omilla ratkaisuillaan ajamassa itsensä ulos kirkosta ja suurelta osin onkin jo ajanut.
Sami,
minä en taida tietää Sley:n hallituksesta ketään lähetyshiippakuntalaista…
Mikko, tämä on ihan ymmärrettävää, ethän tiennyt mikä on lähetyshiippakunta.
Sami,
???
Mikko ???
Blogini alkuperäinen avoin kysymykseni piispa Mari Leppäselle liittyi
siis Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Inkerin kirkon perhearvoihin, jotka nähdäkseni ovat ainakin ennen olleet samat.
Keskustelu blogissa on siirtynyt vahvasti kysymykseen virasta.
Kysynkin nyt kaikilta keskustelijoilta ja lukijoilta, että auttaisiko Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa
perhearvoihin liittyvässä keskustelussa se, että tunnustettaisiin pappisviran sukupuolisidonnaisuus?
Mikko jatkat itse keskustelua virasta. Suomen luterilaisessa kirkossa pappeus ei ole sidottu sukupuoleen. Meillä voi olla pappeina jopa transsukupuolisia pappeja. Tässä mielessä pappeus on sukupuolisidonnainen, että kaikki sukupuolet käy. Naispapittomaan kirkkoon ei ole paluuta, koska virka ei tässä mielessä liity sukupuoleen. Eli vastaus kysymykseesi olisi ehdottomasti.
”Meillä voi olla pappeina jopa transsukupuolisia pappeja.”
Tarkoittaako tuo ’jopa’ lauseessa kakkein kauheita mitä Paajanen voi ajatella?
On hyvä syventyä miettimään olemmeko ristiriidassa Jumalan sanan kanssa. Onko omatuntomme kuten Luther sen ilmaisee: ”voitettu ja vangittu” Jumalan sanalla. ”Omatunto ei siis ole mikään autonominen, itsenäinen suure, vaan teonominen: se määräytyy Jumalan sanan mukaan. Vasta evankeliumin luova sana tuo levottomalle omalletunnolle rauhan. Kuten koko ihminen, hänen ajattelunsa ja toimintansa, toivonsa ja rakkautensa, myös omatunto on Lutherin mukaan oikaistava ja saatettava Jumalan sanan mukaiseksi”. ..”Sielunhoidossa kohtaa…niitä, joiden omatunto ei toimi enää minkään mittapuun mukaan. Vapauden varjolla hallitsevat silloin itsekkyys ja mielivalta. Jumalan sanan vangitsema omatunto on löytänyt kiintopisteensä”. (Rolf Sons, ”Sielunhoidon sydämessä, Luther ja vapauttava usko”).
Voimme ottaa omantunnon peiliksemme rakkauden kaksoiskäskyn ohella myös Paavalin esityksen rakkaudesta 1. Kor. 13 ja koetella sillä itseämme. Paavali puhuu tässä ikuisesta Jumalan rakkaudesta (agape’), joka meiltä itseltämme luonnostaan puuttuu ja olemme itsessämme omassa olemuksessamme sen täydellinen vastakohta. Tämä näkyy teoissamme ja elämässämme. Siksi kysymme miten voisin toimia toisin?
Mistä tämän rakkauden voi löytää? Vastaus on yksin Jeesuksessa löydämme tämän rakkauden. Evankeliumi on sanoma Jeesuksesta Kristuksesta, Vapahtajasta. Kun tulemme Jeesuksen luo ja uskomme evankeliumin hänestä. Silloin kuolemme lain kautta pois laista. ”Sillä minä olen lain kautta kuollut pois laista, elääkseni Jumalalle. Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu…”Gal. 2:19-21
Jeesus kutsuu meitä seuraamaan häntä, jotta emme olisi tällaisia:
Minä ole kärsimätön, minä olen armoton, minä kadehdin, minä kerskaan, minä pöyhkeilen, minä käyttäydyn sopimattomasti, minä etsin aina omaani, minä katkeroidun, minä muistelen ikuisesti kärsimääni pahaa, minä iloitsen vääryydestä, minä viis veisaan totuudesta, kaiken minä juoruan, kaikessa uskon vain itseeni, kaikki toivo on itsessäni ja mitään minä en suostu kärsimään.
Jeesus on ainoa tie Isän luo. ”Ei kukaan tule Isän luo muutoin kuin minun kauttani” (Joh. 14:6). Hän on Jumalan uhrikaritsa. Hän on kärsinyt Jumalan vihan ja tullut synniksi ja kiroukseksi meidän Sijaisenamme ristillä, sovittanut ja lunastanut meidät, kun Jumala luki hänen päälleen koko maailman synnin. ”Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän edestämme – sillä kirjoitettu on: ’Kirottu on jokainen, joka on puuhun ripustettu’.” Gal. 3:13
Sielun rauhasta sen verran, että ei ole saman tekevää mistä löytää rauhan. Moni voi toki kokea löytäneensä sisäisen rauhan joogasta, mindfullnesista, hindulaisuudesta, uususkonnoista jne.
Se voi olla myös kristinuskossa jonkun kokema hänen mielestään ylivertainen oppijärjestelmä dogmaattinen malli, joka selittää kaiken ja jota seuraamalla löytää jonkinlaisen rauhan. Valitettavasti todellisuus puhuu toista ja Raamattukin siitä todistaa. Jeesusta vihasivat ja hänet halusivat murhata juuri sen ajan dogmaatikot, tämän maailman älyniekat, kirjanoppineet, ylipapit ja fariseukset.
Jeesus Kristus on elävä Persoona. Hän ei ole oppijärjestelmä, kuollut kirjain, dogmaattinen malli. Jeesus haluaa elävän suhteeseen sinun kanssasi. Hän lahjoittaa itsensä ja vanhurskautensa ja pyhyytensä sinulle kokonaan. Hän peittää sinut itsellään, niin että kun Jumala katsoo sinua, Hän näkee vain rakkaan Poikansa. Tämä on armoa!
Ei ole kyse siis oppijärjestelmästä, vaan elävästä Persoonasta, joka sanoo: Tule minun luokseni, niin saat levon ja rauhan sielullesi. Hän sanoo: Tule ja seuraa minua.
Mikko, kommenttini eivät nyt liity blogin aiheeseen, mutta ehkä sallit ne.
Riitta,
luin ne ajatuksella. Tottakai sallin ne tässä blogissani.
Hienoa kun ne kirjoitit.
Nuo liittyvät kyllä hyvin vahvasti myös perhearvoihin,
joiden perään tässä olen piispaltakin kysellyt.
Kiitos.
Kiitos Mikko!
”Kyllä kirkossa ollaan sillä tavalla väärällä tiellä että avioliitto opetus on heikkoa. Ja sitten kirkon pitäisi olla suvaitsevampi vanhan virkakannan edustajia kohtaan siten että joku piispoista järjestäisi erillisvihkimyksiä.”
Seurakuntapastori N. N.
Werner,
kiitos lainauksestasi.
Lupaan jatkaa blogikeskustelua.
Tästäkin on tässä yhteydessä puhuttu. Ville Auvinen on ollut yhteydessä SUPOON, eikä siellä olla kiinnostuneita Inkerin kirkon näistä pappisvihkimyksistä.
Siis Supolla ei ole mitään erityistä kiinnostusta, toisin kuin Mari Leppänen on väittänyt.
Hyvä, jos ja kun näin on.
Kiitos tiedosta Mika.
Tulee mieleen, kun Luther-Säätiö sai palvelukseensa ensimmäiset Ruotsin Missionsprovinsenissa vihityt pappinsa. Erään tuomiokapitulimme asessori – jääköön nimi kertomatta – puhui julkisuudessa ”roolileikistä”. Minusta on vähän samantasoista kommentointia vihjata nyt vihittyjen pappien kytköksistä Venäjälle. Siitä riippumatta, kuka osapuoli on mahdollisesti oikeassa ja kuka väärässä.
Entäs jos kysymys on yksinkertaisesti siitä, että kansankirkko ei tosiasiassa pysty nyky-yhteiskunnassa muuhun kuin käyttämään taloudellisia ja verbaalisia uhkauksia vanhauskoisia jäseniään kohtaan samalla kun ollaan haluttomia ja kykenemättömiä panemaan kuriin spn-vihkimisiä ja niille tilojaan antavia seurakuntia. Auta armias, jos paikallinen seurakunta antaisi tilansa väistötiloiksi vaikkapa toisesta seurakunnasta häädetylle kirkon sisäisten herätysliikkeiden naispapittomille messuyhteisölle. Silloin taitaisi tuomiokapitulista kyllä tulla kurinpalautusta. (Tiedän tällaisen tapauksen, mutta jääköön sekin paikkakunta mainitsematta). Uskooko joku tosissaan, että nykyaikana voidaan menestyksekkäästi soveltaa samanlaisia menettelytapoja kuin Kalajoen käräjien ja konventikkeliplakaatin aikoihin? Kuitenkin tätä sovelletaan, mutta kovin valikoidusti. Herramme meitä armahtakoon.
Marko. Hyvä kommentti. Ei taida konventikkelikeinot enää oikein toimia. Huonosti ne toimivat myöskin 1800-luvulla. Tuo ”valikoitu kaksijakoisuus” tuskin luottamusta suuremmin herättää.
”Auta armias, jos paikallinen seurakunta antaisi tilansa väistötiloiksi vaikkapa toisesta seurakunnasta häädetylle kirkon sisäisten herätysliikkeiden naispapittomille messuyhteisölle.” Se on tässä oleellista, että nuo herätysliikkeet ovat todellakin kirkon sisäisiä, mutta toimivat vastoin kirkon päätöksiä. Joka tapauksessa seurakuntien luottamuselimillä on valtuudet päättää hallinnoimiensa tilojen käytöstä.
Martti,
tarkoittikohan Marko kuitenkin sitä, että paikallisseurakunnan päätökseen puututtiin tuomiokapitulin taholta?
Mihin seikkoihin seurakuntien tilojen käytössä tuomiokapitulit tänä päivänä puuttuvat?
Kirkkoherran päätökseen puututtiin tuomiokapitulin taholta.
Puuttua voi monella tavalla. Muistatko, millaisista nuhteista oli kysymys?
Tuomiokapitulin puheenjohtaja kehotti/käski kirkkoherraa peruuttamaan seurakunnan tilojen luvatun luovuttamisen tälle kirkon sisäisten herätysliikkeitten hyvin väkeä koonneelle messuyhteisölle. Joka vuorostaan oli joutunut kodittomaksi, kun uusi kirkkoherra lähiseudulla oli asettanut toiminnan jatkumiselle ehdoksi myös naispappien käyttämisen. Tapahtumaketjun kuvauksen antoi minulle asiaa läheltä seurannut ja seudulla kirkon töissä pitkään toiminut henkilö.
Niin tai näin, kirkon johto tuntuu kyllä käyttävän valtaa ja tehokkassti, kun katsoo sen aiheelliseksi.
Tuomiokapitulin kokouksissa puhetta johtaa piispa. Oliko kyseessä nainen, kun et tuota titteliä käyttänyt, Marko Sjöblom?
Martti Pentti. Ei ollut. Mutta sukupuolella ei ole tässä merkitystä vaan sillä, että kirkon johto käyttää valtaansa hyvin valikoivasti, vanhauskoisten elintilaa tietoisesti eri keinoilla kaventaen.Tästä voi tietysti tehdä sen yleisen johtopäätöksen, että piispoillakin on varmasti omat painostajansa. Ei siis tarvitse ihmetellä, jos vanhauskoiset (vielä) kirkon jäseninä sinnittelevät etsivät ja käyttävät vaihtoehtoisia reittejä saadakseen pastoreita tai nostavat niin sanotusti kytkintä. Yksin hiippakunnista pienin, Porvoo, on kuluneen vuoden aikana menettänyt kaksi pappia, toisen Latviaan ja toisen Lähetyshiippakuntaan. Ainakin neljä miespuolista teologian maisteria on lisäksi hakeutunut tai hakeutumassa vapaakirkkoihin. Samaan aikaan hiippakunnassa vallitsee tulevaisuudessa paheneva pappispula, jota virkeät eläkeläiset joutuvat palkkaamaan. Ja vaikka korkosta eroamisluvut ovat toistaiseksi maltillisia, ne voivat milloin tahansa nousta, kun konservatiivit saavat tarpeekseen.
Asia on juurikin niinkuin sanot Marko. Jos tahtoa löytyisi niin tilanne saataisiin selviämään ilman jäsenistön ja teologien virtaa ”ulos”.
”Mutta sukupuolella ei ole tässä merkitystä.” Ei todellakaan ole. Mukavaa, että vihdoinkin näet sen.
https://www.seurakuntalainen.fi/blogit/supo-ei-ole-kiinnostunut-sleysta/