Muutos ei ole kirosana

Traditio ymmärretään usein yhtenäisenä jatkumona. Katse on turhan tiukasti menneessä.

Yhden ortodoksin mukaan kirkko vastaa varhaista kirkkoa ”yhtä paljon kuin täysi-ikäinen ihminen vastaa hänestä lapsena otettua kuvaa”. Tällöin ”varttumisestaan huolimatta kirkko on 20. vuosisadalla olemukseltaan ja hengeltään sama, mikä se on ollut alusta asti”.

Tällaiset käsitykset eivät kuitenkaan kestä ”modernin tutkimuksen syövyttäviä liuottimia”, David Bentley Hart toteaa.

Raamattua on jo pitkään tutkittu historialliskriittisesti, mutta vähitellen 1800-luvulla katse kohdistui myös oppihistoriaan ja muuhun kirkkohistoriaan.

Erilaiset opit ja opetukset ovat ilmestyneet eri aikoina. Erilaisia vaikutteita on runsaasti. Kehitys on myös ollut sen verran sotkuinen ja muutokset toisinaan niin suuria, että se vaati selittelyä. Tarvetta oli vastareaktiona selittää miten mikään kirkko voi ”säilyttää koko ajan alkuperäisen DNA:nsa”, lainatakseni yhtä katolilaista.

Traditio Hartilla on tulevaan tähtäävä ja kulkee kohti Jumalan lopullista puuttumista peliin. Yhtä tärkeää ja välttämätöntä on ”avoimuus ennakoimattomalle tulevaisuudelle” kuin ”uskollisuus menneelle”.

”Yksikään traditio ei ole todella elossa, paitsi se, joka ennakoi ja jopa haluaa tulla kumotuksi”, Hart kuvailee.

Traditio on Hartille sitä, että on ”kuullut kutsun tuonpuoleisesta”. Se on kuultava yhä uudelleen, jotta sen merkitys ymmärretään ja sitä tulee toteltua. Näin ensikutsun ”sävel ja sisältö” ei unohdu, vaan on juuri elävä traditio.

Esimerkiksi perinteiset muodot eivät ole ylipääsemättömiä.

Muutos ei ole kirosana.