Muutos – mikä ihana mahdollisuus.
Vai onko sittenkään? Kaikki eivät koe sitä mahdollisuutena, vaan mieluummin uhkana. Muutosvastarinta on tuttu uudistuksiin liittyvä ilmiö.
Muutos herättää pelkoa. Toki se on ymmärrettävää. Muutoksesta seuraavaa ei vielä tunneta siten kuin nykyinen tiedetään. Vastustus on keino saada aikaa asennoitua uuteen.
Kaiken maailman muutos on nykyään niin nopeaa, että ihmisten on vaikea pysyä siinä mukana. Ajatellaan, – taidetaan rukoillakin – että ”kunpa mikään ei muuttuisi”.
Valitettavasti se toive ei taida toteutua. Maailma muuttuu ja meidän on siihen sopeuduttava, miten parhaiten taidamme. Sopeutumista helpottaa, jos voimme ennakoida muutostarvetta. Totta sekin, että eivät muutokset ole itsetarkoitus. Mutta kaikki virtaa, sanoi kreikkalan filosofi.
Muutoksia ja uudistuksia saatetaan kyllä valmistella, mutta kun lopullisen päätöksen aika tarkoittaa, laitetaan jalka jarrulle. Ryhdytään kysymään, mistä tässä oikein onkaan kysymys. Ehkä vaaditaan lisäselvityksiä. ”Mikä kiire tässä on, emmekö voisi vielä odottaa.” Rohkeimmat esittävät, että aloitetaan alusta.
Voisimmeko todella ajatella, että muutos on myös mahdollisuus? Voimme elää elämäämme muutoksienkin keskellä, rohkeasti ja luottavaisesti.
Äskeisissä eduskuntavaaleissa moni ehdokas mainosti itseään ”rohkeana päättäjänä”. Mihin se rohkeus ja päättäväisyys katoavat käytännön työssä? Viime vaalikaudella moni tärkeä päätös jäi viime hetkellä tekemättä. Ikään kuin ei uskalleta tehdä päätöstä, vaikka asiaa olisi kauan ja hartaasti valmisteltu.
Prosessien aikana siitä on käyty pitkä keskusteluja ja pohdittu päätettävää asiaa eri kanteilta. Uudistusta on pidetty tarpeellisena ja se on saanut laajan kannatuksen, toki yksityiskohdista on ollut erilaisia näkemyksiä.
Kun maaliviiva lähestyy, ryhdytään vilkuilemaan sivuille; uskaltaisiko viivan ylittää?
Sama pätee kirkossa. Kristillinen kirkko syntyi uudistusliikkeenä, jopa vallankumouksellisena sellaisena, mutta nykykirkko profiloituu lähinnä uudistamisen ja uudistumisen jarruttajana, vaikka ”uudestisyntymisestä” edelleen puhutaan.
Tiistaina 5. toukokuuta istuntoviikon aloittavan kirkolliskokouksen asialistalla on vuosia valmistellusta seurakuntarakenneuudistuksesta päättäminen. Ehkei se seurakuntalaisten kannalta ole kovin iso asia, ei ainakaan äkkiseltään, mutta kirkon eliitti siitä keskustelee vilkkaasti. Jopa kiivaasti, mistä kertoo se, että uudistukseen on väitetty piilottautuneen jopa itse sielun vihollisen.
Vanha totuus on, että päätökset tehdään tunteella, mutta niitä perustellaan – mikäli suinkin mahdollista – järjellä.
Maallisen vallan päätöksiin vaikuttavina mittareina ovat vaalit ja vielä enemmän mielipidemittaukset. Kirkko peilaa päätöksiään jäsenten käyttäytymiseen. Erotaanko vai ei? Vahvin painostuskeino on ammattiyhdistysliikkeellä: lakko on tehokas ja nopea tapa vaikuttaa.
Kiitos hyvästä kirjoituksesta! Kirkkomme ei pidä jäädä paikalleen eikä ns. ”tuleen makaamaan”. Ei pidä toimia kuten edellinen hallituksemme, joka ei saanut uudistuksia kunnolla liikkeelle eikä varsinkaan maaliin. Siksi kirkolliskokouksen on vietävä rohkeasti rakenneuudistus päätökseen! Sitten pääsemme keskittymään toivottavasti siihen, mikä on olennaisinta eli toimintaan tai paremminkin siihen, mitä seurakuntayhteisön elämä on.
Toivo Loikkanen :”Sitten pääsemme keskittymään toivottavasti siihen, mikä on olennaisinta eli toimintaan tai paremminkin siihen, mitä seurakuntayhteisön elämä on.”
Politisoituneen kirkon rakenneuudistus noudattanee jo sodanjälkeisten vuosikymmenten aikana tutuksi tullutta perinnettä valtiovarainministeriön virkamiesten laskelmien tahdissa ml. ongelmia ehkäisevä hengellinen terveydenhuolto:
”Työssä käyvien ihmisten ehkäisevästä terveydenhuollosta ja mahdollisuuksien mukaan sairaanhoidosta vastaavat työnantajat.”
”Yrittäjällä ja muulla omaa työtään tekevällä on mahdollisuus järjestää palvelut itselleen.”
Luojan kiitos, että pienyrittäjänä omistan edes oman Raamatun.
Jostakin syystä kirkkoon etsiytyy muutosvastarintaisia ihmisiä. Kirkon piiristä vastustettiin aikoinaan raivokkaasti astronomian löydöksiä, raamatun kääntämistä kansan kielelle, orjuuden poistamista, naisen aseman tasa-arvoistamista, häpeärangaistuksista luopumista, kuolemanrangaistuksen poistamista jne. Nykyään vastustetaan vielä naisten tulemista tasavertaisina työhön, kirkolliskokouksen 3/4 määräenemmistösäännöksistä luopumista, kirkon muotojen uudistamista, lämminhenkisemmän ilmapiirin tuomista kirkkoon, jumalanpalveluksen uudistamista, raamatun tarkempaa kääntämistä jne. Kirkossa on paljon onnetonta porukkaa, jotka vain haluavat sementoida huonoksi osoittautuneita asioita. Toivottavasti löytyy vihdoinkin kirkolliskokouksessa määräenemmistö (3/4) joka voisi aloittaa uudistusten pohjan rakentamisen. Kehittämisen vastustajia pitäisi alkaa puhutella tiuhaan tahtiin ja vakavaan sävyyn. Avoimmuuden nimissä heidän nimensä voisi ainakin julkaista kuva kanssa. Voisiko Kotimaa tehdä tämän?