Muutos tai tuho

Tehän tiedätte, mikä hetki on käsillä. Teidän on aika herätä unesta, sillä pelastus on nyt meitä lähempänä kuin silloin, kun meistä tuli uskovia. Yö on kulunut pitkälle, päivä jo sarastaa. Hylätkäämme siis pimeyden teot ja varustautukaamme valon asein. Meidän on elettävä nuhteettomasti niin kuin päivällä eletään, ei remuten ja juopotellen, siiveettömästi ja irstaillen, riidellen ja kiihkoillen. Pukekaa yllenne Herra Jeesus Kristus älkääkä hemmotelko ruumistanne, niin että annatte sen haluille vallan. Room. 13: 11-14

Tänä aikana on tullut muotiin varoittaa kristittyjä moralismista. Tämä on minusta epäselvä ilmaisu. Se voi viedä ajatuksia oikeaan suuntaan, mutta se voi viedä ajatuksia myös harhaan. Tähän liittyen tämän puheeni otsikoksi voisi ajatella tällaista: Väärästä ja oikeasta moralismista.

Jos moralismilla tarkoitetaan sitä, että ihmisen on ensin omin voimin siistittävä elämänsä voidakseen tulla Herran eteen, niin sellaisesta moralismista kristityn tulee pysytellä erossa. Evankeliumit ovat täynnä kertomuksia syntisistä ihmisistä, jotka täysin valmistautumattomina ja puhdistautumattomina lähestyivät Herraa, ja hän otti heidät vastaan, antoi armon ja avun. Tämän asian tiivistelmä on Herramme oma opetus: ”Ketään, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos!” Oikein opetti hernnhutilaisuuden perustaja, kreivi Nicolaus Ludvig von Zinzendorf uudestaan ja uudestaan koko elämänsä ajan: ”Tule sellaisena kuin olet!”

Usein kuitenkin ne, jotka moralismista varoittelevat, näyttävät tarkoittavan sitä, että ihminen saa rauhassa elää synnissä ja tehdä toisin kuin Jumalan Sana opettaa ja että hän silti voi pitää itseään Herran omana ja ystävänä. Tällaisen opetuksen tueksi ei varmasti löydy yhtään raamatunlausetta, ja monta löytyy sitä vastaan. Luetun tekstimme lisäksi en niitä kuitenkaan enempiä ota esille.

Palaammekin nyt tuohon tekstiin. Se on kirkkohistoriallisesti erittäin merkittävä teksti. Se on se raamatunkohta, joka auttoi kirkkoisä Augustinuksen kuolemasta elämään, pimeydestä valkeuteen. Kirkkoisä Augustinus eli vuoden 400 tienoilla, oli piispa ja oli vanhan kirkon opettajista se, jota Luther kaikkein eniten arvosti. Ja SLEY-Kirjatkin on vielä viime vuosikymmenillä julkaissut kaksi hänen kirjaansa: Toinen on ”Tunnustuksia” ja toinen ”Henki ja kirjain”. Augustinuksen elämästä suuri osa kului mässäyksissä ja juomingeissa, haureudessa ja irstaudessa, riidassa ja kateudessa ja muissakin pimeyden teoissa. Hänen eteensä tuli lopulta tämä kova valinnan paikka: muutos tai tuho. Ja luetun tekstin avulla Herra auttoi häntä valitsemaan muutoksen.

Kuinka se oikein kävi? Ei se tapahtunut niin, että hän pani pois pimeyden teot. Ei ole olemassa tällaista vaihtoehtoa, että me joko vaellamme pimeyden teoissa tai emme vaella. Vaihtoehdot ovat nämä: Joko me vaellamme pimeyden teoissa tai sitten me pukeudumme valkeuden varuksiin, puemme päällemme Herran Jeesuksen Kristuksen. Vain pukeutumalla Kristukseen, totiseen valkeuden varustukseen, voi vapautua pimeyden teoista. Ja Kristuksen saa todellakin pukea päällensä ihminen, joka on mässääjä ja juomari, haureellinen ja irstailija, riitelijä ja kadehtija ja pimeyden tekojen tekijä minkä nimen päältä tahansa. Mutta Kristukseen pukeutumisen tähtäyspiste on selvä eli se, että me pimeyden teoista vapautuisimme, ei se, että me edelleen niissä eläisimme luulotellen Herran armon tarkoittavan synnin hyväksymistä. Pankaamme pois pimeyden teot pukeutumalla valkeuden varuksiin.

Eräs näkökohta äskeiseen on kuitenkin lisättävä. Tietenkin me saamme itsemme aina kiinni synninteosta. Lankeaminen uudelleen ja uudelleen on raskas kokemus. Siinä tilanteessa voi toimia oikein tai väärin. Väärin toimii se, joka hyväksyy syntinsä ja luopuu sotimasta sitä vastaan eikä tunne tuskaa sen vuoksi. Oikein toimii se, joka kiirehtii pyytämään lankeemustaan anteeksi Kristuksen tähden, pyytää Jumalan Pyhän Hengen armovoimaa synnistä luopumiseen ja jatkaa sotaa sitä vastaan. Tällaiselle sodan jatkajalle sanoisin, vaikka hän olisi kuinka epätoivoinen itsensä ja tilansa kanssa, että ei ole kadotustuomiota niille, jotka Jeesuksessa Kristuksessa ovat. Jos joku sanoo, että kristitty ei voi langeta syntiin eikä tunnusta langennutta kilvoittelijaa kristityksi, niin se on sellaista moralismia, jota tahdomme kavahtaa.

Mutta kavahdamme me yhtä lailla myös sellaista moralismin vastustamista, joka antaa luvan itseänsä synninteolla hemmotella. Itse asiassa koko luettu teksti on tällaisten itseään itsensähemmottelijoiden ravistelua. Sehän puhuttelee uskoon tulleita ihmisiä: ”Pelastus on meitä lähempänä kuin silloin, kun uskoon tulimme.” Juuri sen tähden on pantava pois pimeyden teot. Aina näyttää olleen kristikunnassa kiertämässä kaikenlaista kristittyjen pettämistä, joka ei paljastu muuten kuin Jumalan Sanan tutkistelun avulla. Ja kun Jumalan Sanan tutkistelu ja arvo jopa kristittyjen keskuudessa jatkuvasti vähenee, niin yhä useampi on kaikenlaiselle hengelliselle petokselle altis ja suojaton sitä vastaan.

Tekstimme alkaa muistutuksella, että yö on pitkälle kulunut ja päivä on lähellä. Tämä on viittaus Kristuksen toiseen tulemiseen, kun hän saapuu tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Se hetki lähenee, on nyt lähempänä kuin silloin, kun tulimme uskoon. On hetki meidän unesta nousta. Meitä ravistelee voimakkaasti Vapahtajamme ja Tuomarimme sana: ”Ei jokainen, joka sanoo minulle `Herra, Herra`, pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen isäni tahdon!” Oikeaa moralismia on siis pysyvä sotatila synnin kanssa Herran armon avulla Isän Sanassa ilmoitetun tahdon tekemiseksi.

Olavi Rimpiläinen (1937-2019) ”Oot Vappaa”, Piispa Olavin puheita, s. 24-27, SLEY-Kirjat, 2002.