Monet varteenotettavat seikat puhuvat sen puolesta, että lukeminen kehittää sanavarastoa, parantaa muistia ja myötäelämisen kykyä. Toisinaan voi kuitenkin käydä niin, että kerran koettu lukuelämys ei toimikaan uudessa tilanteessa.
Kokemukseni on hyvin omakohtainen. Hieman kummastellen kysyn, mikä selittää sen, että kun nuorempana luin esimerkiksi Marcel Proustin suurteoksen Kadonnutta aikaa etsimässä, se upposi minuun kuin vesi kuivaan sieneen. Mutta kun nyt vuosien jälkeen olen palannut sen sivuille, en saa siihen enää mitään imua.
Koen tämän jopa hieman hämmentävänä. Miksi kirja, joka kerran oli elämys, onkin muuttunut kohdallani mielenkiinnottomaksi, jopa puisevaksi?
Tämä on vain yksi esimerkki. Ymmärrän, että ”vika” on minussa, ei Proustin teoksessa.
Voin tietenkin etsiä vastauksia. Aika ja elämäntilanne ovat muuttuneet. Kirjan tekstit avautuvat nyt eri tavalla kuin vuosia sitten. Ehkä kiinnostuksen kohteenikin ovat muuttuneet sillä tavoin, että koen teosten sisällöt eri tavalla. Ja voi olla, että minulle jäi ensimmäisestä lukukerrasta ylimitoitettu odotus, mitä uusi lukukerta ei vastaa.
Aika kultaa muistoja, on vanha hokema. Saatan muistaa ensimmäisen lukukertani todellisuutta parempana. Se, mikä alun perin kiehtoi ja kannusti lukemaan, ei välttämättä elä minulle samalla tavalla kuin aikaisemmin. Olen jopa miettinyt, olisiko minun pitänyt aloittaa mainitun teossarjan lukeminen samassa ympäristössä kuin nuorena, siis lapsuudenkodissani.
Ensimmäinen kirja, jonka lapsena luin kannesta kanteen, oli John Finnemoren Robin Hoodin seikkailut. Tarina on miltei kaikille tuttu. Mutta viime vuonna otin sen kirjahyllystä ja luin, kuten lapsena, kannesta kanteen. Halusin testata, vieläkö nuo Sherwoodin metsän iloiset veikot vievät mukanaan.
Kokemus oli jopa yllättävän myönteinen. Onhan kyseessä maailmankirjallisuuden yksi klassikko, ja kukapa moiseen seikkailuun kyllästyisi. Mutta lukukokemus oli myös havainto: poikavuosina lukemani verestyi muistoihini. Muistin yllättävän yksityiskohtaisesti ensimmäisen lukukertani hetkiä: missä luin, ketä ihailin ja ketä vihasin. Kirjan anti oli myös siinä, että se myöhemmin vei minut seikkaperäisemmin tutustumaan Englannin historiaan.
No, nämä ovat varsin henkilökohtaisia pohdintojani. Joku toinen voi kokea saman ihan eri tavalla. Kyse on siitä, mikä kulloinkin puhuttaa meidän eksistenssiämme, olemassaoloamme, kiinnostuksiamme ja odotuksiamme.
Vaikka kirjan tekstit säilyvät samoina, sisältö voi olla lukijalleen eri aikoina erilainen kokemus. Niinpä esimerkiksi Raamatun tekstit voivat puhutella lukijaa sen mukaan, millaisiin kysymyksiin hän kulloinkin etsii vastauksia. Tilanne muistuttaa klassisen sinfonian kuuntelemista: vaikka sävelet ovat samat, jokainen kuulemiskerta voi tarjota uuden löydön ja elämyksen.
Kovasti hyvä asiakirjoitus Teiltä.
Lukeminen ikäkauteen katsottuna on myös prosessi mikä menee eteenpäin kun asia on nuoruudessa aloitettu. Tätä ei yksi yhteen voi eikä saa katsoa koulumme haluamiin valmiuksiin vastata koekysymyksiin. Toki apua lukemisesta siihenkin on.
Itselleni kodin kirjahylly oli tärkeä. Vanhin siellä oleva kirja on 1800.taa luvun lopulta missä kerrotaan Maailman Ihmeistä erilaisissa tilanteissa.
Vertakin on joskus siirretty suoraan letkulla Ihmisestä toiseen. On siellä kovasti muutakin, mutta äidiltäni kysyessä Hän kirjan mainitsi Papan kodin perinnöksi kun silloin aikanaan oppia ja ymmärrystä piti hakea mistä se löytyi.
On meillä H. G. Wellsin Maailman Historian Ääriviivat ensipainoksena kuten muutakin historiaa. Tässä on vaan mukana suoritettu kuitti: 500.taa markka, Nikan kirjakauppa, Oulu, että maksettukin. Ensipainos on v.lta 1924.jä suomeksi. Ja maksaja oli Herman Puhakka.
Pikkupoikana kävin Akin ja Eemuksen luona. Tuli myös tiputettua gramofonin levy mikä meni pirstaleiksi. Ei syntynyt valittamista kun levyjä heillä oli hyvä määrä.
Poikien poismentyä äitini sanoi minun voivan ottaa heidän kirjahyllystään muutaman kirjan mukaan. Pyörän tarakalle näin otin Wellsiä ja yhden historian sarjan kolmannen tai neljännen osan. Ison kirjaston kuten äänilevyjen matka toivottavasti päättyi Helsinkiin grammarin kera missä oli huomattava äänen ulostuoja.
Pojat olivat ruotsalaista sukujuurta kuten äitini Isä.
Jaetut kertomukset muisteluksina omille lapsille kuin muillekin ovat myös lukemista avaavaa.
Äitini kertoi toisen ed. mainitun pojan poismenon jälkeen tavanneensa toisen pojan kaupungilla. Keskustelun jälkeen olivat yhdessä lähteneet pesemään pojan viimeistä matkaa varten silloiselle Diakonissalaitokselle.
Ei tämmöstä koskaan unohda kerrottuna ellei vaiva muistamisessa tule liian suureksi.