Monet varteenotettavat seikat puhuvat sen puolesta, että lukeminen kehittää sanavarastoa, parantaa muistia ja myötäelämisen kykyä. Toisinaan voi kuitenkin käydä niin, että kerran koettu lukuelämys ei toimikaan uudessa tilanteessa.
Kokemukseni on hyvin omakohtainen. Hieman kummastellen kysyn, mikä selittää sen, että kun nuorempana luin esimerkiksi Marcel Proustin suurteoksen Kadonnutta aikaa etsimässä, se upposi minuun kuin vesi kuivaan sieneen. Mutta kun nyt vuosien jälkeen olen palannut sen sivuille, en saa siihen enää mitään imua.
Koen tämän jopa hieman hämmentävänä. Miksi kirja, joka kerran oli elämys, onkin muuttunut kohdallani mielenkiinnottomaksi, jopa puisevaksi?
Tämä on vain yksi esimerkki. Ymmärrän, että ”vika” on minussa, ei Proustin teoksessa.
Voin tietenkin etsiä vastauksia. Aika ja elämäntilanne ovat muuttuneet. Kirjan tekstit avautuvat nyt eri tavalla kuin vuosia sitten. Ehkä kiinnostuksen kohteenikin ovat muuttuneet sillä tavoin, että koen teosten sisällöt eri tavalla. Ja voi olla, että minulle jäi ensimmäisestä lukukerrasta ylimitoitettu odotus, mitä uusi lukukerta ei vastaa.
Aika kultaa muistoja, on vanha hokema. Saatan muistaa ensimmäisen lukukertani todellisuutta parempana. Se, mikä alun perin kiehtoi ja kannusti lukemaan, ei välttämättä elä minulle samalla tavalla kuin aikaisemmin. Olen jopa miettinyt, olisiko minun pitänyt aloittaa mainitun teossarjan lukeminen samassa ympäristössä kuin nuorena, siis lapsuudenkodissani.
Ensimmäinen kirja, jonka lapsena luin kannesta kanteen, oli John Finnemoren Robin Hoodin seikkailut. Tarina on miltei kaikille tuttu. Mutta viime vuonna otin sen kirjahyllystä ja luin, kuten lapsena, kannesta kanteen. Halusin testata, vieläkö nuo Sherwoodin metsän iloiset veikot vievät mukanaan.
Kokemus oli jopa yllättävän myönteinen. Onhan kyseessä maailmankirjallisuuden yksi klassikko, ja kukapa moiseen seikkailuun kyllästyisi. Mutta lukukokemus oli myös havainto: poikavuosina lukemani verestyi muistoihini. Muistin yllättävän yksityiskohtaisesti ensimmäisen lukukertani hetkiä: missä luin, ketä ihailin ja ketä vihasin. Kirjan anti oli myös siinä, että se myöhemmin vei minut seikkaperäisemmin tutustumaan Englannin historiaan.
No, nämä ovat varsin henkilökohtaisia pohdintojani. Joku toinen voi kokea saman ihan eri tavalla. Kyse on siitä, mikä kulloinkin puhuttaa meidän eksistenssiämme, olemassaoloamme, kiinnostuksiamme ja odotuksiamme.
Vaikka kirjan tekstit säilyvät samoina, sisältö voi olla lukijalleen eri aikoina erilainen kokemus. Niinpä esimerkiksi Raamatun tekstit voivat puhutella lukijaa sen mukaan, millaisiin kysymyksiin hän kulloinkin etsii vastauksia. Tilanne muistuttaa klassisen sinfonian kuuntelemista: vaikka sävelet ovat samat, jokainen kuulemiskerta voi tarjota uuden löydön ja elämyksen.
Raamatussa kehotetaan rukoilemaan sairasten puolesta. Toki siellä kehotetaan rukoilemaan myös ihan tavallisten asioiden puolesta. Tärkeintä on tietysti rukoilla, että mahdollisimman moni ihminen löytäisi elävän suhteen Jeesuksen kanssa ja että osaisimme elää armossa ja totuudessa sekä aralla tunnolla Herran kasvojen edessä.
Pirkko Jalovaara on tehnyt vuosikausia pyyteetöntä rukoustyötä itseään säästämättä. Kaikille tulee virheitä, myös lääkäreille.
Essen jutun mukaan Pirkko pyysi yli vuosi sitten tapahtunutta anteeksi, kun tapahtuma tuli aikamoisella viiveellä esille.
Näyttää siltä, että Pirkkoa kohdellaan eri tavalla kuin muita…
Arkkipiispa Kari Mäkinen väitti STT:n uutisten mukaan YLE: n MOT-ohjelman helmikuussa 2013 antaman virheellisen kuvan perusteella Pirkko Jalovaaran kieltäneen Kallion kirkon rukoustilaisuudessa lääkkeiden käytön. Todellisuudessa asia koski yhden henkilön vuosia jatkunutta lääkkeiden ylenmääräistä väärinkäyttöä.
Tähän päivään mennessä anteeksipyyntöä, pahoittelua tai väitteen oikaisua arkkipiispaltamme ei ole tietääkseni herunut.
Kallion kirkkoherra Teemu Laajasalo puolestaan väitti Väli-Suomen sanomalehtien Sunnuntaisuomalaisen kesäkuun alussa 2013 haastattelun mukaan Pirkko Jalovaaran harjoittaneen henkiparannusta Kallion kirkossa. Henkiparannushan on vainajahenkien voimalla toimimista ja se on Raamatussa ankarasti kielletty. Sellaista PIrkko ei ole koskaan harrastanut ja minusta väite oli aikamoinen loukkaus ja selkeästi väärin. Anteeksipyyntöä ei ole kuitenkaan Laajasalolta herunut.
Tiedän ainakin yhden nuoren miehen parantuneen parantumattomasta läpi kehon levinneestä syövästä Pirkko Jalovaaran rukoiltua sairauden parantumisen puolesta kirkkotilaisuudessa. Siitä on tietääkseni kulunut jo viitisen vuotta ja nuori mies on edelleenkin terve. * Kiitos ja kunnia Herralle!
”Pirkko Jalovaara on tehnyt vuosikausia pyyteetöntä rukoustyötä itseään säästämättä…”
Näyttää olleen varsin tuottoisaa pyyteettömyttä.
Niin on, mutta ei aivan niin kuin monet viralliset lähetysjärjestöt ja sen työntekijä.
Palkka on kovin muhkea. Tulee mieleeni Jumalan Sanan myyskentely.
Samaan katekoriaan voisi mainita toisenkin Pirkon pohjoissuomesta. Samanlainen
rahastaja hänkin ja katteettomia profetioita tulee solkenaan. Vanhauskoisilla ei ole mitään asiaa kirkon tiloihin. Voisikohan hiukan tarkistaa kuka julistajista on lähempänä kirkon omaa tunnustusta.
Luin tätä uutista käsittelevän uutisen iltapäivälehden puolelta ja siellä lukemattomat komentoijat ihmettelivät, että tulivatko ne vauriot jalkoihin muutaman kymmenen metrin kävelyn seurauksena vai olivatko ne jo kirkkoon mennessä. Jotkut kommentoijat eivät selvästikään käsittäneet/uskoneet vaurioiden syntyneen rukouksen seurauksena. No, kuka näistä ottaa selvää?
Vammat olivat jo mutta niiden pitäisi antaa parantua. Jos harrastaa urheilua niin tietää, että liikkumista haittaavien vammojen kanssa ei voi pelleillä. Vamman kohdalle painoa varaava liikkuminen pitää aloittaa varovasti. Ei missään nimessä hurmoksessa jonkun puoskarin käsissä.
Jalovaara ymmärtää kyllä, ettei tiedä terveysasioista eikä ole missään vastuussa neuvoistaan mutta silti hän jatkaa toimintaa, jossa kehottaa vammautuneita ihmisiä pelleilemään vammojensa kanssa. Jos kirkko tuntee yhteiskuntavastuunsa niin se ei tällaista tue.
Edellä kuvattu on aivan tavallista. Olen joskus yrittänyt lukea nuoruuden ”järisyttäviä” teoksia uudelleen. Kesken ovat jääneet. Sama elokuvien katselemisen suhteen. Eivät kestä toista katselukertaa.
Matti
Kiitos sinulle mielenkiintoisesta blogistasi. Kiitos myös persoonallisesta lähestymistavastasi. Sellainen antaa mielestäni paremman lukijaelämyksen, kuin joidenkin teorioiden esille nostaminen. Niillä on oma ympäristönsä. Oma funktionsa.
Olen lukenut kirjoja pienestä lapsesta asti, kun sain lukutaidon. Kansakoulussa lainasin koulun kirjastosta teoksia. Erityisesti Pikku Kalevala jäi mieleeni. Mummolassa käydessäni poikkesin paikallisen koulun kirjastossa kirjoja lainaamassa. ErityisestiEdith Södergran on jäänyt mieleeni. Oppikouluaikanani lainasin sekä koulun että kunnankirjastosta teoksia.
Papin tehtäviä tehdessäni eri puolilla olen käynyt sekä kunnan- tai kaupunginkirjaston lisäksi maakunnallisissa tai lähimpien kaupunkien kirjastoissa.
Kamerunissa kävin Ranskalaisen, Saksalaisen, Espanjalaisen, Englantilaisen, Amerikkalaisen kulttuurin keskuksissa kirjoja lainaamassa lähetysasemamme ja vierailemieni tiedekuntien tai raamattukoulujen kirjastojen lukusalien käyttämisen lisäksi.
Tällä hetkellä eläkeläisenä minulla on seitsemän eri kirjaston tai kirjastoalueen kortit. Nyt illalla lainassa kahdesta kirjastosta yhteensä 9 kirjaa, niissä yhteensä 10 eri kielellä tekstiä.
Omista kirjoistani kerron vain viimeisimmän tulokkaan, eilen 12.8.2023 aamupäivällä postilaatikostani löytämäni runo -teoksen. Tartuin siihen välittömästi ja samalla, kun seurasin keittiössä mestarikokkini, oman rakkaani Coletten, sämpylöiden tekoa, luin ääneen sen, Eija Komun teoksen Karjalainen legenda, läpi.
——
Copyright: Eija Komu
ISBN 978-952-215-891-8
Ulkoasu ja taitto: Göran de Kopior
Kannen kuva: Ruskealan marmoria (Wikimedia Commons)
Valmistaja: BoDo – Books on Demand, Norderstedt, Saksa
NTAMO
Helsinki 2023.
Niin se on. Etenkään Sturm und drang-vaiheessa luetut kirjat eivät myöhemmin tunnu miltään.
Kiitos kommenteista. Se, mikä minua kiinnostaa, luetaanko nykylapsille satuja? Ennen luettiin, myös koulussa. Sadut rikastuttivat mielikuvitusta jza tarjosivat hyvän pohjan myöhemmälle lukuharrastukselle.
Olen saanut sen käsityksen, että tietynlainen sosiokulttuurin ero on ainakin ollut satujen lukemisessa. Ehkä maaseudulla ei niinkään opastettu lapsia satujen maailmaan, mutta kaupungeissa kylläkin. Tämä tosin on vain näppituntuma.
Joka tapauksessa satujen rikasta maailmaa tulisi lasten kohdalla suosia – eikä se aikuisillekaan ole pahasta. Ajattelen jopa, että eräät ns. klassiset sadut ovat ihan oikeasti myös aikuisten maailmankuvaa avartavia. Juuri tästä syystä monet sadut ovat ajattomia.
Matti
Kiitos siitä, että korostat lukemisen hyvää antia lasten kehittymiselle. Henkinen valveutuminen on suuriarvoinen lahja lapsille. Sellainen kantaa koko elämän läpi.
Itse olen elänyt suurimman osan elämääni maaseudulla, toki myös kaupungeissa osan elämääni ja myös niin saaristosta miljoonakaupunkiin asti. En panisi lukemisen harrastamista vastakkainasetteluun maaseutu kaupunkilainen. Ennemminkin eri sukujen harrastuneisuuden erilaisuuksiin.
Kolme esimerkkiä omasta elämästäni lasteni kanssa: Ensinnä savolaisesta maalaismaisemasta Kangasniemestä, toinen Ahvenanmaan saaristosta Kumlingesta ja kolmas monien yliopistojen ja korkeakoulujen miljoonakaupungista Yaoundesta.
Kun ensimmäisen sarjan esikoinen oli muutaman vuoden ikäinen, minulla oli tapana kertoa hänelle itse keksimäni satu, joka sisälsi aineksina hänen elämänsä tapahtumia juuri tuona samana päivänä. Sadussa vain kerroin sen ikään kuin toisaalla tapahtuneena ja toisenlaisten ihmisten elämänä. Nelivuotias nassikka oli korvat avoinna koko olemuuksen huokuessa kuuntelua. Myöhemmin aikuisena ollessaan hän halusi kuulla samoja satuja uudelleen. Kerroin etten voi muistaa, kun olin itse sepittänyt kaikki nuo sadut kunkin päivän aikana huomioimistani tapahtumista pienen pojan lasten leikeistä ja muista touhuista.
Esimerkiksi saaristossa Kumlingen kirkkoherrana eläessäni saatoin seurata lastemme kehittymistä, kun ensiksi he seurasivat Suomen television kumpaakin lastenohjelmaa ja sen jälkeen Ruotsin television kumpaakin lastenohjelmaa. Ne kaikki neljä tulivat sopivasti peräkanaa, joten siitä muodostui neljän ohjelman iltarupeama.
Lisäksi luin lastenkirjoja sekä suomeksi että ruotsiksi, ennätys yhdeltä istumalta oli 18 lastenkirjaa. He halusivat aina vaan lisää ja lisää.
Toisaalta miljoonakaupungissa Yaoundessa toisen sarjan esikoista saatoin viedä Ranskalaiseen kulttuurikeskukseen ja luin hänelle ääneen ranskaksi. Kerran tyttö juoksi ympäri pöytää niin että ajattelin koko reissun menneen hukkaan. Päätin kuitenkin lukea koko kirjan loppuun, kun kerran olin sen aloittanut.
Viikon parin perästä menimme evankeliointimatkalle, minä ja Colette etuistuimella ja pieni pallero takapenkillä. Matkamme aikana tyttö pölötti koko lukemani kirjan sisällön alusta loppuun, joten pöydän ympäri juokseminen oli vain aktivoinut hänen korvansa tehokkaaseen kuuntelemiseen ja mieleen painamiseen.
”Usko tulee kuulemisesta.” ??
Raamattua ja historiaa lukiessa käsitykseni siitä, mitä vain kuulemalla on mieleeni lapsuudessa uskoteltu, on todella muuttunut.
Ihmettelen, että miten kukaan muu ei koskaan ole herännyt tuntemaan sympatiaa ja myötätuntoa kansaa kohtaa, jota siellä kirotaan ja haukutaan, panetellaan ja syytetään, ja jonka meillä on kerrottu olevan jumalan sanaa.
Ja kuinka mielellään jopa sivistyneinä esiintyvät ihmiset ovat syöttäneet meille tätä, ns. jumalan vihaa.
Kuinka heidän sydämensä on jopa himoinnut tuon kansan syntejä, niistä on saatu tehtyä elanto ja jopa institutionaalinen elinkeino ja yritystoiminta. Kaikkien muidenkin synneistä on aina syytetty kirjan kansaa, eli paha on vain paisunut ja eskaloitunut, vaikka ne olisivat omia tekoja.
Kaiken lisäksi on napattu heiltä yksi poika, ja kerrottu hänen kantavan kaikkien syntejä, vaikka häntä kukaan ei syytä, vaan hän syyttää jopa kuolemastaan, joka oli kuitenkin oma tahtonsa ja ylösnosemistarinan takia välttämätön.
Tietysti siellä on myös Hyvä lupaus tällaiselle vikauhrille, kuten kansa, ja onhan kansa omalla olemassaolollaan todistanut pelastuksesta, he ovat edelleenkin täällä, eikä kansa ole mennyt kadotukseen, vaan Pyhälle maalle.
Voitte uskoa, että armosta ja rakkaudesta puhuminen on teidän syöttämänä irvikuva sille, miten niiden kuuluisi näkyä puheissa ja teoissa, ymmärryksessä ja viisaudessa, järkevyydessä ja jalomielisyydessä.
Minä en koskaan ota vastaan kansaan kohdistuvaa ylemmääräista moitetta, ja tekisi mieleni sanoa muillekin; ”Ei koskaan enää. ” Tulkoon Laki pelastukseksi heillekin, kuten meille naisille on tullut.
Lukemalla voi siis oppia katsomaan asioita myös toisesta näkökulmasta. Se voi pudottaa auktoriteetit tornista alas, mutta koitua pelastukseksi sorretuille.
Armo ei todellakaan ole pelastanut naisia, vaan laki. Miesten ”armo” on ollut valikoivaa ja omaa etua ajavaa aina. Laki on kaikille sama.
Israelissa käydessä kysyin paikallisilta, mitä mieltä he ovat ns. ”Israelin ystävistä”. He sanoivat, ettei tämä yhdistys ole heidän ystävänsä. Nekin ajavat omaa etua.
(tämä kommentti menee ohi blogin aiheen)
Kyllä, lukukokemus muuttuu, ja on vaikeaa arvioida, minkä kirjan kohdalla se muuttuu. Olen miettinyt asiaa, kun olen yrittänyt harventaa kirjahyllyä. Yhtenä kriteerinä on ollut se, luenko kirjan mahdollisesti vielä uudestaan.
Lukukokemus muuttuu, koska elämäntilanne muuttuu ja koska minä muutun. On jotenkin haikeaa, kun huomaa menettäneensä entisen huikean lukukokemuksen. Kun ikää tulee, joutuu muutenkin luopumaan monesta asiasta. Se kai on elämän laki.
Lukukokemus tosiaan muuttuu iän ja elämäntilanteen mukaan.
Mutta ilokseni huomaan, että joitakin kirjoja pystyy hyvin lukemaan uudestaankin ja silti saamaan kirjoista iloa ja rakennuspalikoita elämäänsä varten – vaikka ei sitten ihan samanlaisia yllätyksen tunteita kuin ensimmäisellä lukukerralla. Ihan vain esimerkin vuoksi muutama (lista olisi liian pitkä): Waltarin Sinuhe, Dostojevskin Karamazovin veljekset, useat Tove Janssonin Muumi-kirjoista, monet Göran Tunnströmin kirjoista …
Sitten on tietenkin pino kirjoja, joihin ei enää aikuisena tee mielikään palata. Lapsuuden niin kivat Blytonin Viisikko-kirjat, Burroughsin Tarzanit tai Polvan Tiina-kirjat… En niitä nyt vanhuksena enää kaipaa. Ne kuuluivat lapsuuteen. Mutta toki, voihan olla, että jos tästä hyvinkin vielä dementoidun, niin juuri nuo olisivat mieluisia. Kukahan niitä minulle sitten lukee? Robotti?
Yksi ammattikunta, jota kirjailijoiden ohella olen oppinut elämässäni suuresti arvostamaan, on kirjallisuuden suomentajat. Yritän lukea kirjoja alkukielellä aina kun se on mahdollista, mutta ilman tuota kääntäjien suurenmoista ammattikuntaa moni kirjallisuuden aarre olisi jäänyt ulottumattomiin. Minusta heidän työtään tulisi arvostaa enemmän.
Sitten vielä blogistin kysymykseen, luetaanko nykylapsille satuja. Kokemukseni perusteella ne vanhemmat, joille on luettu lapsena, lukevat myös omilleen. Ja päinvastoin. Koulu tekee osansa lukemisen edistämiseksi, mutta se ei voi paikata kotien osuutta. Lapselle lukeminen on tärkeä vanhemman ja lapsen yhteinen, rauhallinen hetki. Sitä ei voi korvata työntämällä lapsen korviin äänikirjan.