Kirjoitin jo aiemmin aikakauslehti Vartijaan https://www.vartija-lehti.fi/moni-on-mennyt-helvettiin-raamattu-kainalossa/ arvosteluni Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen julkaisemasta historiikista Myrskyjen keskellä, joten en palaa nyt enää niihin asioihin, vaan jatkan pohdiskeluani käymieni keskusteluiden sekä nettikeskusteluiden ja avausten pohjalta.
Kun niin sanotut massiiviset henkiparannusoppiin perustuvat hoitokokoukset loppuivat 1970-luvun lopulla vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä, siellä sanotettiin niiden olleen siunauksellisia ja että Jumala oli vain sillä tavalla halunnut rakkaiden veljien kautta puhdistaa puimatannertansa. Siioni oli saastunut vääristä hengistä ja ne piti siivota pois Jeesuksen nimessä ja veressä.
Hoitokokouksia ei saanut arvostella ajatuksin eikä sanoin niiden jyllätessä täydellä voimallaan eikä myöskään jälkeenpäin tai joutui ripittäytymään tai uskossaan epäilyksen alaiseksi ja puhutteluun, jossa arvostelut upotettiin niin ikään Jeesuksen veren alle ja armon pohjattomaan mereen.
Yhdessä oli koettu taisteluiden aika, joissa monelle oli tullut haavoja ja kun rauhan aika koitti, piti olla vain tyytyväinen kun Jumala oli varjellut uskomassa taisteluiden läpi. Miten iloinen sai ollakaan, kun vihollinen, nimeltään väärä henki, oli voitettu ja elämä Lintukodossa sai jatkua rauhassa ja rakkaudessa. Harmi vaan kun niin moni joutui eriseuraan tai joutui väärään henkeen, eikä saanut ymmärrystä tehdä siitä parannusta. Ei voinut kuin jäädä siihen uskonrukoukseen, että he saisivat joskus palaamisen armon jos Jumala niin heidän kohdallaan soisi tapahtuvan.
Liikkeen ulkopuolisten katsottiin kaikessa jumalattomuudessaan olevan täysin ymmärtämättömiä Jumalan lasten lauman sisäisille asioille, joita nimitettiin Jumalan valtakunnan salaisuuksiksi, joista ei saanut ulkopuolisille puhua. Joku kuitenkin puhui, koska tieto hoitokokouksista levisi. Eriseuraiset ja tottelemattomat väärähenkiset, jotka pakenivat kuka kirkon helmoihin ja kuka naapuriin tai terveydenhuoltoon itkemään ja hoidattamaan haavojaan, kertoivat kokemuksistaan valtakunnan ulkopuolella. Ei se mitään, ainahan Jumalan valtakunta on näkynyt vioilla ja virheillä peitettynä, hakomajana yrttitarhassa maailman ihmisille. Sehän oli vain merkki oikeasta uskosta, eli Jumala oli meidän puolella, joten NO HÄTÄ!
Meidän pitäisi olla huolissamme, jos meistä ei puhuttaisi pahaa!
Edellä kerrotun pohjalta on helppo ajatella ja uskoa, että hoitokokouksista selvisi suurin osa ilman traumoja, kuten Ari-Pekka Palola vastineessaan Tuomo Törmäselle toteaa.
Kuka nimittäin olisi uskaltanut kertoa kenellekään traumatisoituneensa hoitokokouksista, koska sitä oli vaikea, jopa mahdotonta myöntää edes itselle saati kenellekään toiselle. Helpompi olisi ollut hypätä Porvoonjokeen.
Kuinka moni minun tavallani yritti kaikin tavoin unohtaa taisteluiden ajat ja keskittyä vain elämään päivä kerrallaan siinä uskonrukouksessa, ettei enää koskaan joutuisi väärään henkeen? Takapuoleen olivat tasan tarkkaan painuneet ne lukemattomat kovat hoitokokouspenkit, joidenka piinaan ei enää ikinä halunnut joutua.
Kankussa loppuelämän tuntuva kova penkki, oli siis jatkuva muistutus siitä, mitä sai ja mitä ei ajatella, puhua ja tehdä, miten piti ja miten ei pitänyt elää, jotta piinapenkki ei osuisi enää kohdalle. Kukaan ei halunnut enää hoitokokouksia takaisin. Siis eikö ihan kukaan?
Varmaan kaikki tietävät tapauksia uskonlahkoista, joissa on johtajan kanssa tehty jopa joukkoitsemurhia, joten sitä ajatusta vasten on helppo uskoa, että myös hoitokokouksissa oli SRK:n miehille niin uskollisia ja täydellisesti alistuvia ihmisiä, että he olisivat laittaneet vaikka päänsä giljotiiniin Herraa Jeesusta samalla kiittäen hoitomiesten niin pyytäessä. Meitä on moneen junaan ja varmaan joku on oikeasti voinut kokea hoitokokoukset ihanina, uskoa ja Jumalan valtakuntaa puhdistavina. Tunnistan kyllä ilmiön joidenkin tuntemieni ihmisten kautta. Psykologit osaisivat varmaan avata sitä minua paremmin, joten jätän analysoinnin heille ihan mieluusti.
Enemmän olen kuitenkin tavannut ihmisiä, jotka ovat jollakin tasolla traumatisoituneet hoitokokouksissa. Valitettavasti minä olen heille yksi niitä harvoja, joille he ovat uskaltaneet puhua ajatuksistaan ja kokemuksistaan. Minä olen ulkopuolinen, joten vaaraa puhuttelusta ei ole ollut, eli minulle on ollut helppo avautua vuosikymmenet piinanneesta asiasta.
Muistan myös kun eräs vanhoillislestadiolainen pappi kertoi, kuinka hänen puheilleen tulee usein ihmisiä, jotka haluavat puhua mieltään piinaavista hoitokokouksista.
Myös kirkon ihmiset ovat joutuneet tukemaan hoitokokouksissa traumatisoituneita.
Psykologit, mielisairaaloiden henkilökunnat, sukulaiset, ystävät, naapurit, kaikki muut paitsi ei vanhoillislestadiolaiset. He eivät saa tietää, mitä itse kukin hoitokokouksista ajattelee. Kankkuun ja selkäytimeen taottu armoneuvo ei tahdo lähteä pois vaikka jättäisi koko uskonyhteisön taakseen. Entä jos he ovatkin oikeassa? En voi palata enää koskaan yhteisöön takaisin jos arvostelen heitä ihan missään, koska myllyn ääni saattaa vaieta, saatan unohtaa tien takaisin Jumalan valtakuntaan tai Jumala hylkää minut ja etsikonaikani menee ohitse. Jos jollekin kerronkin traumastani, hän ei saa kertoa siitä ihan kenellekään eteenpäin tai hukka perii ja helvetinlieskat nuolevat jalkojani.
Aivopesulla on mahtava voima.
Sen lisäksi, että hoitokokoukset jättivät lähtemättömän jäljen takapuoleen muistutukseksi siitä, että Jumalan valtakunnan opetuksille ja armoneuvoille pitää olla kuuliainen, ne jättivät jäljen myös sydämeen, että uskomassa on erittäin vaikea pysyä. Se on kuin lainelautailua, veitsen terällä keikkumista, rotkon ylitse huteraa siltaa kulkemista, peläten jatkuvasti vasemmalla ja oikealla puolella vaanivia vaaroja turvana vain se, että joku kyllä sanoo sinulle, milloin kuljet väärin ja olet väärin uskomassa. Ikinä ei voi itse tietää onko oikealla tavalla uskomassa ja siksi kehotetaankin olemaan suu auki uskomassa, jotta veljet ja sisaret osaavat tulla tarvittaessa hoitamaan. Niin, järjestämään tarvittaessa hoitokokouksen jos asiat eivät ratkea kahdenkeskisissä neuvotteluissa.
Pidä siis suusi supussa oi uskovainen ihminen, jos sinulla on vääränlaisia ajatuksia tai tekoja. Jos aiot olla suu auki uskomassa, on parempi, ettei sinulla ole silloin vääriä ajatuksia ja tekoja.
Ai niin ja juuri tulleen tiedon mukaan, nyt nämä hoitokokouksista käydyt keskustelut historiikin myötä, ovat avanneet monen piinatun sielun avautumaan hoitokokouskokemuksistaan läheisilleen. Kuulemma kun nyt on lupa niistä ajatella ja puhua vapaasti, vanhat haavat alkavat aueta. Luulen, että Ari-Pekka Palola joutuu uudemman kerran tarkistamaan vielä tuota hoitokokouksissa traumatisoituneiden ihmisten määrää.
Väärät valvomiset anteeksi?
Ari-Pekka Palola vastine Tuomo Törmäselle on enemmän kuvankiillotus. Ari-Pekka on ilmeisesti itsekin oman kontekstinsa uhri.
Perverssiltä joka tapaukselta näyttää tuo Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen touhu. Varmasti pyytävät anteeksi ja tekevät korjaavia liikkeitä, joista kertovat julkisesti, miten toimivat että näin ei ikinä enään tapahdu.