Kirkolliskokouksen kevätistunnon jälkeiseksi sunnuntaiksi osuu yleensä aina äitienpäivä. Vakiintuneena käytäntönä on ollut – lienee edelleenkin – että viimeisen istuntopäivän alussa kaikki miehet kokoontuvat istuntosalin eteen ja laulavat naispuolisille kirkolliskokousedustajille äititenpäivälaulun.
Pidin sitä kauniina käytäntönä. Aluksi. Mutta jossain vaiheessa huomasin, että se ei ollutkaan kaikille huomionosoituksen kohteena oleville iloinen tapahtuma. Muutaman onnenkyynelen herauttaneen joukossa istui useita kivettynein ilmein tai muuten poissaolevan näköisiä naisia.
Käytäväkeskusteluissa kuulin muitakin ulottuvuuksia, kuin tavallisia äitiyden stereotypioita. Miltä tuntui niistä, jotka eivät voineet olla äitejä, vaikka olisivat halunneet. Tai niistä, jotka eivät halunneet olla äitejä eivätkä edes tulla sellaisiksi. Tai niistä, joita pisti vihaksi se, että heidät haluttiin nähdä korkean koulutuksen ja vaativan työn ja yhteiskunnallisen aseman sijasta korostuneesti äiteinä. Tai niistä, joille lähes satapäisen mieslauman asettuminen salin eteen osoitti vain sen, kuinka vähän saliin jäi väkeä istumaan, kun vain naiset olivat istuimillaan.
Toinen, mikä jäi askarruttamaan, oli esitettävien laulujen valinnat. Myönnän kernaasti rajoittuneisuuteni, mutta minua vaivasi, että useimmiten laulettiin virsi, jossa kiitettiin Luojaa äidistä ja pyydettiin, että äiti saisi voimaa palvelutehtäväänsä. Toki ja tottakai äidistä on syytä lähettää kiitokset Korkeimmalle, mutta jotenkin jäin aina ihmettelemään, eikö kuitenkin olisi silloin, siinä ja nyt tärkeintä osoittaa kiitokset suoraan asianomaisille eli äideille, jos kerran salin eteen mennään ja katsotaan kasvoista kasvoihin.
Äidille kiitos. Ja äidistä kiitos. Ja arvo kaikille ja kaikenlaisille naisille.
Tällainen vilpitön virren laulu äideille/naisille on paras onnittelu, sillä siinä myös Jumalan siunaus lasketaan äitien/naisten ylle. Meidän tehtävämme on kylvää Jumalan armon ja totuuden evankeliumia sydämin, suin ja kätten töin. Vaikka kaikki eivät siitä pidä, emme silti vaihda Jeesusta, Sanaa muuhun. Sana ei tyhjänä palaa, vaan se voi nousta vastahakoisenkin mieleen joskus tuskan hetkenä tosi auttavana Totuutena.
Vai että ”myytin näköinen”. Tuo muistetaan, kun on seuraava isänpäivä, jolloin isille on perinteisesti ostettu se ”pakkopaita”. Ei ”vaineskaan”. Pienten lasten äideillä on ”äitienpäivä” 24/7 niin kauan kuin lapset ovat pieniä, ja oman havaintoni mukaan ns. Äitienpäivä on paljon tärkeämpi kerhoissa ja kouluissa äideilleen kortteja piirtäville lapsille kuin äideille.
Jotenkin sellainen ilonpilaajien asenne on siinä, että jos yksikään kymmenistä ei halua olla äiti, niin ei niille muillekaan äitiytensä kanssa sinuksi tulleille saisi laulaa kiitosta?
Aivan kuin noilla uskonnottomilla, jotka, vaativat, että jos joukossa on yksikin, joka saa näppylöitä suvivirrestä, niin ei saa laulaa kukaan.
Ankeaa ja tasapäistävää. Joissakin (homo-)kysymyksissä sateenkaari on hieno tapa ajatella, moninaisuus sallien, mutta muuten näyttää siltä, että jotkut aktivistit tahtovat latistaa kaiken muun elämän yksiulotteiseksi, standardoiduksi, tasaisen harmaaksi, viranomaisvalvotuksi ja EU:n sääntelemäksi – jottei kukaan vain närkästy.
Eläkää ja antakaa toisten elää!
Joskus voi myös huomaavaisesti sulkea korvanja ja katsoa muualle, ellei kaikesta näkemästään tai kuulemasta pidä, tai sitä allekirjoita.
Hankkikaa elämä.
Hyvä blogikirjoitus ja osuva otsikko!
Kirkolliskokouksen käytäntö ilveilyä.
Minäkin ajattelen, että ”keneltä se on pois” jos äitiä muistetaan? Joka ikisellä ihmisellä on äiti. Ellei itse ole äiti, voi muistaa omaa äitiään tai sitä henkilö, joka on ollut itselle äitinä (jos oma äiti ei jostain syystä ole voinut olla äitinä).
Ei kaikkea pidä kieltää/lopettaa siksi, että kaikki eivät siitä pidä. Ei edes kirkolliskokouksessa, jossa on menossa myllerrys tai ainakin sen yritys.
Keneltä se on pois? Ei varmasti keneltäkään.
Mutta kuitenkin: kyse on äitienpäivästä, ei naistenpäivästä. Miksi laulamaan ei kutsuta miesten lisäksi lapsettomia naisia? (Tai ainakin anneta heille mahdollisuutta valita). Itse ainakin mieluummin olisin naisena, mutta en äitinä, laulamassa äideille kuin ottamassa vastaan laulua äideille, kun en ole äiti.
Jos äitienpäivänä lauletaan kaikille naisille, tulee väistämättä mieleen ne – jopa suoraan sanotutkin! – kommentit, että nainen on _oikea_ nainen vasta kun on synnyttänyt. Kyllä, olen kuullut tuon, enkä vain yhtä kertaa. Varmaankaan suurin osa ihmisistä ei ajattele noin, mutta jos kaikille naisille lauletaan äitienpäivänä, niin ei tuo mielleyhtymä kovin kaukana ole.
Voipion esilleottaman suuren vääryyden ja epäkohdan poistamiseksi ehdotan, että syksyn kirkolliskokous järjestetään tästä lähtien aina isäinpäivän aikaan. Silloin isät ja muut miehet saisivat maistaa omaa lääkettään ja pyöritellä peukoloitaan katse maahan luotuna, kun naiset kajauttaisivat heidän kunniakseen virren. Ja tietenkin tasaa-arvon lisäämiseksi pitäisi naistenpäivän rinnalle ottaa käyttöön miestenpäivä – isyydestä osattomien miestenkin huomioimiseksi.