Nähdäänkö keskusjärjestön konttorista ihminen?

Kristillisten päihdejärjestöjen keskusliittona jo yli kolmekymmentä vuotta toiminut Sininauhaliitto juhlii eri puolilla maata tänä syksynä liiton 80-vuotista taivalta. Alun perin liitto toimi vain sininauhayhdistysten liittona, mutta uudisti 1983 sääntönsä ja toiminta-ajatuksensa avautuakseen kaikkien kristillisten järjestöjen yhteistoimintafoorumiksi. Lahden tapahtumassa 9. syyskuuta tarkastelin sitä, miten järjestö pystyy pitämään yhteyden elämän arkeen ja uudistumaan.

Näemmekö me ihmisen? Näin kuuluu juhlan teema. Poliitikkoja ja virkamiehiä syytetään usein ja varsinkin epämieluisien päätösten jälkeen siitä, että he eivät tunne ihmisen arkea. Sosiaalialan ihmiset työskentelevät usein lähellä ihmistä, mutta saattavat arvoiltaan ja elämäntavaltaan keskiluokkaistua. Järjestöelämän vieraantumisesta kerrotaan vanhaa karikatyyriä meripelastusseuroista, joita piti aina perustaa uusia, kun vanhat vähitellen siirtyivät toimimaan niin hienoilla rantaklubeilla, ettei sieltä viitsinyt lähteä enää myrskyävälle, vaaralliselle merelle. Kadottaako keskusliitto kykynsä nähdä ihminen?

Sininauhaliitto juhlii nyt 80. toimintavuottaan. Sininauhaliiton historia osoittaa, että järjestötoiminta kykenee joskus hyvin rohkeastikin uudistamaan toimintaansa. Kun liitto tuli keski-ikäiseksi, hieman yli nelikymppiseksi, se alkoi aktiivisesti analysoida toimintaympäristön muutosta ja siitä nousevia tarpeita, ihmisten tarpeita. Kun siirrytään iholla olevasta käytännön työstä keskusliittotason työksi, katoaako kosketus ihmisiin?

Muodonmuutos sininauhayhdistysten liitosta kaikkien kristillisten päihdejärjestöjen liitoksi lähti 1970-luvun loppupuolella yhtäältä sellaisten valtakunnallisten vaikuttajien kuin mm. eversti Jarl Jarkan, toiminnanjohtaja Esko Knuuttilan ja professori Esko Koskenvesan herkistä tuntosarvista ja toisaalta vastaperustetun kriminaalihuoltokodin asiakastyöstä. Viimemainitussa asiakkaat kertoivat minulle yhä lukuisimmista kristilliseltä pohjalta toimivista yhdistyksistä ja säätiöistä, joiden asukkaana tai asiakkaana he olivat olleet ja joista itse en tiennyt juuri mitään.

Kun aloin etsiä tietoa näistä palveluista, sitä ei ollut kootusti saatavilla. Niinpä tein aiheesta selvityksen, joka julkaistiin silloisen Kirkon diakoniatyön keskuksen julkaisusarjassa (Niemelä 1980). Se osoitti, että kristilliset järjestöt vastasivat silloin 44 prosentista hoitokoti- ja asuntolapaikoista päihde- ja asunnottomuustyössä. Kun tämä ei näkynyt valtionhallinnon dokumenteissa eikä alan opetuksessa, asialle päätettiin tehdä jotain. Niinpä ensin toimi Sininauhaliiton suojissa kristillisen päihdehuollon yhteistyöryhmä. Vuonna 1983 koko liitto muutti sääntönsä ja toiminta-ajatuksensa keskusliitto-organisaatioksi.

Fokusoidut tehtävät

Otan niistä vaiheista esille kaksi toisiinsa kietoutuvaa asiaa tulevaisuutta silmällä pitäen. Ensinnäkin tarkastelen sitä, miten yhteistoimintaliitto mielsi toimintansa. Järjestökentän edustajista kootussa työryhmässä asetettiin strategisesti tärkeät, selkeät tehtävät uudelle keskusliittotoiminnalle. Ne olivat koulutus, konsultointi, yhteiskuntasuhteet, tutkimus ja tiedotus. Näiden viiden lisäksi kuudentena vaihteli hoitoyhteistyö ja joskus kansainvälinen yhteistyö – molemmat niistäkin tärkeitä. Kaikkien näiden tehtävien hyöty koetaan – tai ollaan kokematta – paikallisen järjestötyön asiakasrajapinnassa; ei aina suoraan mutta ainakin välillisesti.

Tämän tehtävänasettelun pohjalta oli äärimmäisen innostavaa viedä yhteistoimintaa eteenpäin. Kun liitto kokosi sekä evankelis-luterilaisen kirkon sisältä hyvinkin erilaisia yhteisöjä että vapaista suunnista niin ikään hyvinkin erilaisia yhteisöjä, oli tärkeää se, että yhteistoiminnassa ei yritetty asettua teologisen tuomarin asemaan kertomaan, mikä toteutusmuoto mahtaisi olla ”oikein” ja mikä ”väärin”. Tämä mahdollisti sen, että järjestö saattoivat olla itsensä näköisinä yhteistyössä. Niinpä Sininauhaliiton toimintaa onkin luonnehdittu yhdeksi merkittävimmistä ekumeenisista liikkeistä Suomessa.

Ei näitä eroja lakaistu maton alle. Kysymyshän on mitä syvimmiltään ihmiskuvista (tieto ihmisestä) ja ihmiskäsityksistä (tieto ja arvot). Toiminnan volyymien lisäksi alettiin avata akateemisten opinnäytteiden kautta näitä erilaisia ongelman tulkintoja ja niistä nousevia hoito- ja palvelusisältöjä (esim. Niemelä 1983, 1990, 1999). Tällä tavoin saatiin esille mm. erilaisten lähestymistapojen vahvuudet. Sen lisäksi se antoi virikkeitä niin Sininauhaliiton, sen jäsenjärjestöjen ja muidenkin tahojen koulutus- ja kehittämistoimintaan kuin myös akateemiseen ja soveltavaan tutkimukseen.

Tämä tutkimuksellinen perinne on säilynyt ja laajentunut liitossa. Lukuisia opinnäytetöitä on sittemmin tehty tematiikasta niin tiede- kuin ammattikorkeakouluissakin Suomessa. Kansainvälisesti löytyy satoja vertaisarvioituja tieteellisiä julkaisuja aihepiiristä (Ruotsila 2016).

Silloin Valtava ja nyt sote-uudistus – järjestöjen haasteet ennen ja nyt

Toiseksi otan esille toimintaedellytyksissä tapahtuviin muutoksiin reagoimisen. Äärimmäisen kiinnostavaa ja ajankohtaista on se, että järjestöjen liittymistä keskusliitoksi muodostuneeseen Sininauhaliittoon vauhditti aikoinaan vuoden 1984 alusta voimaan tullut sosiaali- ja terveydenhuollon suunnittelua ja valtionosuutta koskeva ns. Valtava-lainsäädäntö. Hallituksen esityksessä eduskunnalle todettiin, että ”kuntien ja yksityisten toimintayksiköiden yhteistoimintaa tultaisiin laajentamaan nykyisestään”. Yksityisillä tarkoitettiin silloin erityisesti järjestöjä.

Järjestöistä osa pelkäsi, että ne eivät oikein yksin selviäisi muutoksesta ilman keskusliiton apua. Ja toisin päin: Jotkut kuntien edustajat sanoivat järjestöille suoraan, että he ovat paikallisen pienen järjestön kanssa yhteistyössä vain, jos liitytte Sininauhaliittoon! Liitto oli saavuttanut nopeasti luotettavan maineen.

Nyt olemme jälleen ja entistä mittavamman sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksen edessä. Nyt kaikkien järjestöjen on aloitettava ripeä ja huolellinen valmistautuminen sote-uudistukseen, koska se tuo järjestöille paljon mahdollisuuksia ottaessaan lähtökohdaksi valinnanvapauden. Tulevaisuudessa asiakas jaloillaan äänestää, minkä palvelu- ja hoitomuodon hän haluaa.

Tiukan maksusitoumussäätelyn ja giljotiinikilpailutusten jälkeen siirrymmekin ihan toisenlaiseen maailmaan. Muutos tulee olemaan vaativa järjestöillekin. Niiden on rekisteröidyttävä ja luotava tarjolle valinnanvapauden piiriin kuuluvia palveluja – ehkä alussa jopa standby-periaatteella odottamaan asiakkaita.

Toimijat voivat myös keskenään sopia, että yksi heistä on vastuullinen palveluntuottaja, joka toimittaisi muiden palvelun tuottajien puolesta yhteisen palveluyksikön rekisteröimiseksi tarvittavat tiedot ja vastaisi ilmoittamistaan tiedoista. Valmistelussa korostetaan yhteistuotantoa ja yhteistyötä. Sininauhaliiton kaltaisten yhteistoimintajärjestöjen on mielestäni nyt tarkistettava, vastaavatko niiden jäsenyhteisöpalvelut tulevaa sote-murrosta.

Tulevassa sote-maailmassa pärjää vain asiakaslähtöisillä, vaikuttavilla ja kustannustehokkailla palveluprosesseilla, sujuvalla ja monisuuntaisella ja -tasoisella palveluintegraatiolla ja digitalisaation hyödyntämisellä. Asiakaslähtöisyyden avain on siinä, että nähdään ihminen ja kyetään asettumaan hänen asemaansa. Olen tehnyt kymmenaskeleisen portaikon järjestöille soteen valmistautumisesta Tapani Turpeisen kanssa kirjoittamamme ja kesäkuussa julkaistun artikkelin Järjestöjen valmistautuminen sote-uudistukseen pohjalta (ks. alkuperäinen artikkeli Niemelä ja Turpeinen 2016 teoksessa Sote sosiaalisen kestävyyden vahvistajana).

”Palveluja, joita ei voi apinoida”

Ei teitä järjestöväkeä syvimmiltään innosta jossakin sote-kilpajuoksussa pärjääminen vaan se, että ihminen saa avun. Sininauhaliitto on tehnyt aivan mahdottoman arvokkaan työn, kun se teetti ja julkaisi Päivi Kivelän (2014) Syrjässä syrjäytyneet -raportin, joka osoitti kuinka hyvinvointivaltio muuttaa kaupunkiin ja keskuksiin silloin, kun yritetään saada palveluille ”leveämmät hartiat”. Julkaisussa mitä terävimmällä tavalla nähdään ihminen organisaatio- ja palvelu-uudistuksen puristuksessa.

Kesän alussa julkaistu Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Sosiaalityö, palvelut ja etuudet muutoksessa (2016) vahvistaa Kivelän huomiot sosiaalityön tilasta:

”Hieman hälyttävänä voi pitää sitä, että vaikeat asiakastapaukset jäävät suurimman osan mukaan suunnitelmallisen työn ulkopuolelle. Tallaisia ovat mielenterveysongelmaiset, päihdeongelmaiset, moniongelmaiset, kriminaalit ja aggressiivisesti käyttäytyvät asiakkaat.”

Työsarkaa siis riittää. Nyt ei riitä, että vanhat toiminnat vain siirretään uuteen järjestelmään. On kyettävä innovatiivisesti ratkaisemaan, miten voisimme toimia aikaisempaakin paremmin ja ratkaista soten ei-aiottuja seurauksia, kun ”leveämmät hartiat” eivät ehkä kykenekään vastaamaan kaikkien kansalaisten palvelutarpeeseen. THL:n arviointiraportissa katseet suunnataankin nimenomaan järjestöihin ja seurakuntiin:

”… sosiaalihuollon ja sosiaalista kuntoutuksen toimintamalleja voi hyvinkin löytyä kolmannen sektorin suunnalta. Monet järjestöt ovat vuosien ja vuosikymmenien aikana onnistuneet luomaan syrjäytymistä ehkäiseviä ja vähentäviä toimintamuotoja, jopa rakenteita. Usein ne perustuvat sellaiseen yhteisöllisyyteen, jopa vertaistukeen, jota julkinen järjestelmä ei voikaan apinoida. Sen sijaan aikaisempaa monipuolisempi yhteistyö seurakuntien, järjestöjen, asukasyhdistysten, urheiluseurojen ym. kanssa on itsestään selvältä vaikuttava kehittämissuunta.”

Otan esille vielä yhden soteen liittyvän yksittäisen mutta aivan perustavanlaatuisen asian. Olin vuonna 2011 selvityshenkilönä Aaro Harjun kanssa kahdeksalle ministeriölle aiheesta Järjestöjen taloudelliset toimintaedellytykset. Tarkastelimme sekä valtion että kuntien avustusjärjestelmiä. Monissa kunnissa oli varsin edistykselliset järjestelmät tukea järjestöjä pienimuotisesti taloudellisesti ja mm. tiloja tarjoamalla. Kunnilla on pitkät perinteet vapaamuotoisen kansalaistoiminnan tukemisessa.

Mutta nyt on suuri vaara, että sote-uudistuksen suuria väliinputoajia ovat pienimuotoiset kansalaisjärjestöt, esimerkiksi oma- ja vertaisapujärjestöt, jotka eivät tuota varsinaisia sote-palveluita mutta toimivat aktiivisesti kansalaisten keskuudessa ja kansalaisten kanssa. Näissä ihminen kohdataan ja osallistetaan aidosti. Pahimmillaan niiden tukemisesta ei kuitenkaan jatkossa vastaa kunta eikä niistä vastaa tuleva maakunta. Tämä asia on hoidettava riittävän ajoissa ja riittävän selkeästi sote-valmistelussa ja -päätöksenteossa.

Sininauhaliiton jatkuvasti uudistunut toiminta on osoittanut, että keskusliiton konttoristakin käsin voi nähdä ihmisen. Keskusliiton toiminnat eivät tapahdu asiakasrajapinnassa, mutta niiden on hyödynnettävä paikallistasolla tapahtuvaa ihmisen kohtaamista. Voidaankin sanoa, että työ on ollut ja työn on oltava jatkossakin edellytysten luomista sille, että ihminen tulisi nähdyksi.