Ukko lähetti akkansa kevättalvella jäätä myöten kauppaan, mutta ilman hevosta ja rahaa. Eukon mukaan pisti kauppiaalle kirjeen, että laittaa ostokset tilikirjaan. Jäät ovat nyt niin heikot, että minä tulen sitten myöhemmin itse tietä myöten hevospelillä maksamaan laskun.
Onhan se hienoa, että ihmisten välillä on vielä olemassa tällaista keskinäistä luottamusta. Nimittäin ukon ja kauppiaan.
Yleensähän naiset eivät heikoille jäille suin surminkaan lähde. Se on miesten puuhaa. Siellä ne äijät sitten istua jököttävät telttajakkaroillaan keskellä jäätä toppahaalarit päällä pientä pilkkionkeaan miniavannossa uittaen. Pääasiassa siellä ollaan koko päivä lähinnä akkaväen kälätystä karussa.
Ismo Kallio osasi aikoinaan pureutua ikiaikaiseen ongelmaan varsin suoranuottisesti, jäkäti jäk:
Pilkkiminen on suomalainen sovellutus Raamatun sananlaskujen kohdasta 25:24: ”Parempi katolla taivasalla kuin talossa toraisan vaimon kanssa” Suomessa talot ovat turhan korkeita kiipeiltäviksi. Toisaalta Israelissa ei kukaan muu ole onnistuneesti veden päällä kulkenutkaan kuin Jeesus.
Toimittaja Anna-Stina Nykänen ihmetteli sunnuntain 23.3. Hesarin kolumnissaan tätä pilkkimiesilmiötä ansiokkaasti. Hän löysi monta syytä pilkkimiseen. Minä valitsen niistä vain yhden, nimittäin Takiaiset. Parisuhteessa toinen ehkä puuttuu joka asiaan, oikoo ja hypistelee, on koko ajan kuin henkisesti nyppimässä kirppuja.
Koska kun kerran naisilla on kuulemma aivoissaan miehiä paksumpi kurkihirsi, niin mies ei sanaslalomissa kauniimmalle sukupuolelle pärjää. Silloin on miehen parempi nostaa kytkintä, pistää hattu päähän ja poistua parempiin paikkoihin. Toisaalta on hienoa, kun mies menee ja savu vain jää.
Tulee mieleen pariskunta – kirjoittaa Nykänen – josta Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Pekka Saurikertoi Facebookissa. Pariskunta istui ratikassa, miehellä oli runsaasti partavaahtoa naamassa. Oliko siinä pilkkijä vedetty ihmisten ilmoille?
Sauri ihmetteli, miksi nainen ei ollut sanonut miehelle vaahdosta mitään. Minä en ihmettele. Mekin varmaan miehen kanssa päädymme tuohon. Miestä ärsyttää, jos huomauttelen. Ei saa sanoa, että sulla on vaahtoa kaulassa, vaikkua korvassa tai henkseli kierteellä. Voi olla, että kohta en enää sanokaan. Annan miehen olla rauhassa, vaahtoineen.
Jumala loi naisen avuksi avutt… yksinäiselle miehelle. Jossakin vaiheessa nainen päätti ruveta tasa-arvoiseksi miehen kanssa. Ja niin miehestä tuli taas yksinäinen. Pitäisikö Suomi-miehen ottaa mallia Britti-miehistä, jotka kyllä sallivat vaimonsa mollaamisen, vaan eivät koiransa.
Oikeasti miesten ja naisten roolit ovat höpsötystä, rauhan tarve on yksilöllistä. Meillä mies koko ajan häärää ja kaipaa siihen assistenttia. Töistä kotiin yhtä matkaa lähtiessä hän kysyy jo alkumatkasta, mitä ajattelin tehdä, kun tullaan kotiin. Huvittaa, kun mies on pitkillä työmatkoilla ja kaikki kehuvat, miten minä joudun venymään. Silloinhan olen vapaa! Saan istua yksin bussissa ja ajatella rauhassa pilkkijöitä.
Annetaan niiden miesten olla rauhassa. Kas, kun mies pilkkii, nainenkin saa olla rauhassa.
Mistä ihmeestä niitä toraisia vanhoja naisia oikein tulee? Eihän yksikään mies ole sellaisen kanssa naimisiin mennyt. Silloin aikoinaan oli vain ihania nuoria neitosia, joiden hyrräävät hormonit kiimainen mies saattoi kuulla kuin kissan kehräyksen. Se oli ihanaa aikaa, jolloin suusta suuhun-tekohengitys oli muotia.
Heureka! Olisiko vanha konsti sittenkin parempi kuin pussillinen uusia? Vielä voisi löytyä yksi sosiaalisesti hyväksytty keino, jolla kälättävän naisihmisen suun saisi suppuun… pus kii, miehet, pus!
Kuvateksti: Puhuttuaan miehen ympäri nainen voi keskittyä puhumaan kellon ympäri…
Miksi naiset luulevat, että Jäkäti jäk tehoaa miehiin toivotulla tavalla?
PS: Nykänen tämän yleistämisen aloitti…
http://www.hs.fi/sunnuntai/a1395468433281?jako=93d9667bc5e35f29eab593cac86b45d8
Hyvähän se että naiset puhuu.. sieltä saarnastuolistakin.
Osmo: Se oli Paavali, joka käski naisten olla hiljaa seurakunnassa, ei Ruttopuiston rovasti. Paavalin viesti lienee ollut aika käytännöllinen: Naiset älkööt höpötelkö keskenään naisten juttuja silloin, kun minä puhun Jumalasta!
Minusta tuntuu, että Anna-Stina pääsi tuossa kolumnissaan aika hyvin miesten pään sisään ja sai sanotuksi jotakin hyvin merkittävää siitä, miten mies saa hepulin, kun nainen pyytämättä tyrkyttää apuaan eli neuvojaan tai tosi huonolla hetkellä vaatii, että ”meidän täytyy nyt keskustella tästä asiasta!”
Vieremän Aria harmitti, kun Eija-vaimo aina kyseli itsestään selvyyksiä. Onko sinun nälkä, joko sinä tulit ja sen sellaisia.
Kaatosateesta tullut Ari astui sisään vettä valuen. Eija osasi taas:
– Jestas! Sataako siellä?
Ari oli miettinyt vastauksen valmiiksi:
– Ei oikeastaan. Pihapolun lätäkkö vain on äkkisyvä…
Mieleeni tulee kouluajoiltani tapaus Langennut nainen. Tämä tapahtui joskus ollessani oppikoulun alaluokilla. Jalkakäytävällä edelläni kulkee peräkkäin keski-ikäinen nainen ja hänen takanaan huomattavasti nuorempi mies. Ilmeisesti naisen korkea kengänkorko langettaa naisen, joka tuiskahtaa rähmälleen katuun. Mies hämmentyy yllättävästä tapahtumasta ja kysyy typertyneenä:
– Oho, kaaduitsä?
Johon nainen vastaa salamannopeasti silmät salamoiden:
– Ai, kaaduinko? En tietenkään! Minulla on tapana aina välillä jäädä vähän huilimaan matkan varrella.
Parempi olisi nuorukaisen ollut kysyä, sattuiko ja voinko auttaa? Nuorukaisella meni pasmat niin sekaisin ja nainen oli puhuttelusta niin kimmastunut, että auttaminenkin unohtui. Nainen kampesi itsensä ähkien ylös ja poistui sukkelasti paikalta.