Inkerin kirkossa toimitettujen suomalaismiesten pappisvihkimysten myötä riita naispappeudesta nousi jälleen valtakunnallisiin otsikoihin. Jotkut ovat odottaneet, että riita ratkeaisi itsestään, kun naispappeuden vastustajat mielipiteineen kuolisivat vanhuuteen. Toisten mielestä kirkolla olisi jo velvollisuus modernissa tasa-arvoisessa yhteiskunnassa puskea moiset änkyrät ulos.
Molemmat toiveet perustuvat löyhästi ideaan eettisestä kehityksestä. Ne tarkastelevat naispappeutta eettisenä kysymyksenä. Juuri tässä piilee riidan jatkumisen ydinsyy. Vanhakantaisille kun kysymys ei ole lainkaan etiikasta. Argumentaatiokentät eivät kohtaa.
Mutta ensin blogin alkuun näistä asioista kirjoittavalle nykyisin pakollinen disclaimer: Minulle papin sukupuolella ei ole merkitystä. Pappi edustaa Kristusta, mutta minusta ei ole mielekästä sitoa tätä edustustehtävää juuri sukupuoleen. Uskon myös, että naisen puhekielto koski yhtä tiettyä seurakuntaa, jossa naiset olivat häirinneet järjestystä jumalanpalveluksessa.
1. Mutta mitä se muinainen ponsi tarkoitti?
Kun naispappeus aikoinaan kirkossamme vuonna 1986 hyväksyttiin, päätökseen liitettiin jo surullisenkuuluisaksi tullut ponsi, jonka mukaan naispappeutta vastustavilla on kirkossamme edelleen toiminnanvapaus. Ponnen juridisesta painoarvosta on käyty keskustelua loputtomiin, ja tässä ei käsitellä sitä. Se sijaan pohdin sen opillista merkitystä, joka toimii minusta avaimena naispappeuden vastustamisen ja puolustamisen toimintalogiikan sekä niiden yhteentörmäyksen ymmärtämiseen.
Piispainkokous totesi vuonna 2006 käsitellessään naispappeutta, että ponnen tarkoituksena oli ”todeta, että naispappeuden vastustaminen tai puolustaminen ei kumpikaan ole harhaoppinen käsitys” (piispainkokouksen pöytäkirjat puuttuvat valitettavasti verkosta sivuston päivityksen vuoksi, mutta ks. Dr. Evl:n blogi).
Pikaisella tarkastelulla tämä vaikuttaa yksinkertaiselta symmetrialta: molemmille osapuolille annetaan oikeus vakaumukseensa. Mutta niin kuin englantia puhuvat sanovat: Devil is in the details. Kannoista ei nimittäin seuraa opillisesti lainkaan symmetrisiä näkemyksiä. Päinvastoin: Ne asettavat puoltajien ja vastustajien argumentaation luterilaisen ajattelun hierarkiassa eri tasoille.
2. Uskon ja rakkauden korit – uskonnollisen
ja eettisen vakaumuksen välinen ristiriita
Kirkossamme on viime puolen vuosisadan aikana vakiintunut tapa puhua kahden korin asioista: jakaa asiat muuttumattomaan uskon koriin ja olosuhteiden mukaan muuttuvaan rakkauden koriin. Muuttumattomat asiat otetaan annettuina: niissä ei ole harkintavaltaa. Rakkauden asioissa taas on. Jaottelulla on kunniakas luterilainen tausta, vaikka on kenties joitakin asioita, jotka putoavat korien väliin tai kuuluisivat molempiin.
Naispappeuden vastustajien mukaan papin sukupuoli on nimenomaisesti opillinen asia. Kun todetaan, että perinteinen virkakäsitys ei ole harhaoppi, ei tulkinnaksi riitä, että siitä voi olla sitä tai tätä mieltä, vaan asia lienee tulkittava niin, että on sallittua kannattaa näkemystä, jonka mukaan viranhaltijan sukupuoli kuuluu muuttumattomaan oppiin. Näinhän naispappeuden vastustajat juuri ajattelevat. He eivät ajattele, että asia kuuluisi ns. rakkauden piiriin eli olisi käytännöllinen järjestelykysymys. Opillinen asia on tällaisen inhimillisen harkinnan yläpuolella, ”annettu”. Jos se ilmaisee jotain, niin se ei ilmaise esim. inhimillisen virantäyttöelimen harkintaa, vaan jotakin, mitä Jumala tahtoo sillä ilmaista. Lahjan vastaanottaja voi miettiä, mitä tämä sitten on; miksi lahjan kääreet ovat tällaiset? Hän voi arvella esimerkiksi, että miespappeuden eksklusiivisuus perustuu viran symboliseen merkitykseen. Perustelulla ei kuitenkaan sinänsä ole merkitystä. Oppi on annettu ja sitä voi pyrkiä ymmärtämään, mutta ymmärtäminen ei muuta sitä. Se on määritelmällisesti uskonnollinen, uskon eikä järjen, asia. [Jopa tuomioistuimet ovat välistä lausuneet, että uskonnolliset näkemykset, seremoniat ym. eivät ole yleisellä järjellä perusteltavissa ja arvioitavissa. Osittain tämän vuoksi jopa yleinen lainsäädäntö sisältää rajauksen, että tasa-arvolakia ei sovelleta uskonnonharjoituksessa. Rituaalien merkityksen arviointi (olivatpa nämä sitten kristillisiä, islamilaisia tai vaikka pakanallisia mysteeriuskontoja) ei oikein vihkiytymättömälle arkijärjelle aina avaudu.]
Naispappeuden hyväksyjän tai kannattajan näkökulmasta papin sukupuoli taas on yhteiskunnallinen asia, jota voi arvioida järjellä ja etiikan kannalta. Päättely voi kulkea esimerkiksi: Joskus ehkä oli tilanne, jossa oli perusteltua, ettei nainen voinut toimia kirkon virassa. Nyky-yhteiskunnassa sellaisen kieltämiseen ei olisi järjellistä syytä.
Kun kirkko ottaa kantaa sukupuolten väliseen tasa-arvoon tai mihinkä tahansa yhteiskunnalliseen asiaan, luterilaisen ajattelun lähtökohtana on, että asia koskee ihmisten välisiä suhteita ja heidän vallassaan olevia asioita jotka määritelmällisesti eivät ole opillisia. Jumalan ja ihmisen väliset asiat tai puhtaasti jumalalliset asiat taas ovat. Tästä seuraa symmetriaongelma: Naispappeuden hyväksyjän mielestä viranhaltijan sukupuoli on tällainen harkinnanvarainen, ihmisten välinen asia. Mikäli hän ei tunnista vastustajan vakaumuksen uskonnollista luonnetta, hän ehkä pyrkii vakuuttamaan tämän eettisellä ja yhteiskunnallisella argumentaatiolla ja ihmettelee tämän taipumattomuutta. Jos vastustajan vakaumuksen luonnetta ei ymmärretä, vastustaja näyttäytyy eettisesti pahantahtoisena ja naisia sortavana. Rakkauden puolella toimiva ei siedä sortoa ja ratkaisee lopulta asian pakkovallalla, mihin rakkaus saattaa pakottaa. Näinhän yhteiskunta lopulta monissa asioissa toimii.
Vastakkaisten kantojen hyväksyminen naispappeuteen pitää siis sisällään kätketyn soveltamisongelman, kun toisen kannan mukaan juuri viranhaltijan sukupuoli kuuluu maallisesti arvioitavien näkemysten piiriin ja toisten mukaan ei. Tästä seuraa hyvin nopeasti (kuten olemme nähneet), että sekulaarimpaa näkemystä kannattavien tasa-arvoargumentaatio tunkeutuu uskonnollista näkemystä kannattavien vakaumuksen alueelle, eivätkä nämä saa uskomukselleen suojaa. Argumentaatiokentät ja -tavat eivät ole yhteismitallisia. Jos pitää jotain asiaa yksinkertaisesti annettuna, argumenteilla ei ole väliä sen perustelemiseksi, eikä sitä niillä muuteta. Sivumennen sanoen piispainkokous ei ehkä ihan täysin ymmärtänyt, mitä sen arvion logiikkaan kätkeytyy. Yhteiskunnassa vähemmistön uskonnollisille näkemyksille pyritään kuitenkin antamaan lain suoja, mikä on myös laajemmassa katsannossa rakkauden mukaista.
3. Onko eri vakaumusten yhteiselo kirkossa mahdollista?
Kirkko on pelastuksen instrumentti. Sen tehtävänä on kutsua ihmisiä Kristuksen yhteyteen. Tämä on sen tärkein tehtävä. Evankeliumi on peltoon haudattu aarre, jonka vuoksi kaikki muut aarteet kannattaa menettää (Matt. 13:44). Tuo yhteys toteutuu armonvälineiden, sanan ja sakramenttien kautta. Modernimmin ilmaistuna: kirkko on uskonnollinen yhteisö.
Kirkon historiassa heikon veljen omaatuntoa on lähestytty ajatuksella, että vahvemman, ts. enemmän epävarmuuksia sietävämmän ja rohkeamman tulisi olla luomatta tälle kompastuskiviä yhteisen uskon vuoksi (Room. 14:13-14). Molemmat ovat Kristuksen palvelijoita. Tästä näkökulmasta on ollut ensisijaista tarjota naispappeuden torjuvillekin mahdollisuuksia osallistua armonvälineisiin ja seurakuntaelämään. Eiköhän ajatus liene myös ponnen taustalla?
Vastaavasti luterilaisessa perinteessä on myös katsottu, että jos jostakin inhimillisestä kysymyksestä tehdään pelastuksen edellytys, syntyy tällöin ns. tunnustustilanne (status confessionis), jossa on osoitettava sanoin ja teoin, ettei asia ole pelastukselle välttämätön. Jos opetetaan esimerkiksi, että naispappeuden hyväksyminen tai naisen ryhtyminen papiksi on luopumusta, joka saattaa eroon Jumalasta, asettaa tunnustus velvollisuuden olla antamatta periksi vastustajille ja osoittaa evankeliumin vapautta.
Näiden välistä löytyy kuitenkin ennen kulkukelpoisena pidetty alue, jossa epävarmalle on sallittu epävarmuus, kun molemmat ovat toimineet tuomitsematta toisiaan Isikseksi ja Isebeliksi. Tällöin molemmilla on ollut tavoitteena sama hyvä, yhteinen Kristus ja hänen tuntemisensa lisääntyminen. Viranhoidossani olen kokenut tämän ei vain mahdolliseksi, vaan rakentavaksi lähestymistavaksi. Mikäli halutaan yhtään rakentaa ja ylläpitää ekumeenisia yhteyksiä vanhoihin kirkkoihin, on lähestymistapa välttämätön.
Kirkon rauhaa uhkaa nykyään yksisilmäinen ja yksipuolinen eettisyys, joka uhkaa syrjäyttää uskonnollisen. Uskonnollista vakaumusta sietävä näkökulma on vähitellen joutunut antamaan periksi eettiselle. Jos ja kun evankeliumi nähdään vain sortoa poistavaksi yhteiskunnalliseksi uudistusliikkeeksi, on luonnollista, että kaikki sen edessä oleva heitetään ulos sen tieltä. Uskonto redusoituu eettisen toiminnan mytologiseksi perusteluksi, jonka eettisyyttä vaativa uudistusliike yrittää puhdistaa uuden herätysliikkeen tavoin.
Hieno käsiteanalyysi, mutta entä sitten?, voidaan kysyä. Kirkon historia tarjoaa kuitenkin vähänlaisesti esimerkkejä tilanteista, joissa painostus olisi onnistunut hävittämään uskonnollisen vähemmistön. Yleensä historia ei tule arvioimaan tällaisia pyrkimyksiä suopeasti. Laskelmoivan valtapolitiikan sijaan kirkossa soisi myös hyvän paimenen äänellä olevan painoarvoa.
Mielestäni kirkko on tehnyt henkistä väkivaltaa naisia kohtaan lopettamalla lehtorin viran. Samalla se pakotti kaikki teologian naismaisterit ottamaan pappisvihkimyksen. Koulun virkoja on otettu myös teologeilta siinä määrin, että siinähän seisot kuin ”nalle kalliolla”, jos et pääse kouluun etkä kirkkoon. Minä olin yli 9 vuotta lehtorina. Pidin myös 16 rippikoulua yksinäni 1960-luvun aikana. Koulu kohteli minua huomattavasti paremmin kuin kirkko. Mutta kun se 23-vuotinen palvelu päättyi koulussa, oli pakko ottaa pappisvihkimys, että sain yksinhuoltajana töitä. – Minulla on myös miniä, joka on sekä diakoni että teologian maisteri, mutta ei ole halunnut pappisvihkimystä omantunnon syistä ja kunnioituksesta vanhempiaan kohtaan. Kirkko on ihan outo ja puolueellinen nykyään. – Ei ois tarvinnut muuta kuin antaa lehtoreille esim. konfirmointiluvan. Miehetkin voisivat olla lehtoreita, olihan se vanhin virka alkukirkossa.
Lehtorin virka on aika kummallinen teologinen kompinaatio. Se on esi naispappeus ja valmisti naispappeuteen, joten tässä kehityskaaressa oli mielestäni luonnollista sen poistuma ja siirtymä naispappeuteen.
Sami P. Joka tapauksessa kirkko tarvitsee ”äitiviran”. Rippileireillä on tullut eteen lukuisia tilanteita, joissa mukana ollut ”leiriäiti” eli diakonissa on tehnyt huippuarvokasta työtä, johon kukaan miespuolinen ei olisi kyennyt. Käsittääkseni ortodoksisessa kirkossa käydään keskustelua tästä aiheesta.
Yksi ongelma on – virkakysymyksestä riippumatta – ollut vaikeus yhdistää toisiinsa viran ykseys ja sen kolme säiettä. Lehtorin virka olisi ollut erinomainen diakonaattiin sisältyvän äitiviran perusta, mutta kun se haluttiin nimenomaan nähdä valmistavana askeleena naispappeuteen. Muuan aikoinaan kirkolliskokouksessa pitkään ollut naisedustaja totesi pienessä piirissä: ”Saamme paljolti ’kiittää’ naispappeudesta niitä yksisilmäisiä miehiä (jotka eivät halunneet ymmärtää, että naisia tarvitaan seurakuntatyössä).”
Marko, kirkkossa on jo nyt äitivirka joka tulee esille luostareissa ja maailmassa elävissä nunnissa. Ohjaaja vanhuksissa on myös naisia. Yhtenäisessä kirkossa ennen jakaantumista oli naisdiakonaatin virka, joilla oli liturgisia tehtäviä. Joissakin patriarkaateissa edelleen vihitään naisdiakoneja.
”Lehtorin virka olisi ollut erinomainen diakonaattiin sisältyvän äitiviran perusta.” Sitä olen aina ihmetellyt, että lehtorin virka kelpaisi naisten pappeutta vastustaville. Eikö juuri opettaminen ole se toimi, joka tietyissä Uuden testamentin jakeissa selvimmin kielletään naisilta.Siitähän ei ole lainkaan mainintaa, kuka siunasi ja jakoi alkuseurakunnan kokoontumisissa Herran aterian.
Sami P. Ihmettelen jälleen, mikä intressi Sinulla on kommentoida luterilaisen kirkon erilaisia virkoja kun ne mielestäsi ovat ilmeisen harhaoppisia poikkeamia Siitä Oikeasta Kirkosta ja sen ratkaisuista…
Juuri tuo naisten diakonaatti oli se, mitä Seppo A Teinonen ajoi. Martti Pentille voin vastata, että Uusi testamentti kertoo naisten opettaneen Jumalan sanaa muun muassa kotona. Se ja muut opetustehtävät sekä sielunhoito ovat eri asia kuin messun ja seurakunnan johtaminen, ehtoollisen asettaminen ja sanan julistaminen seurakunnan julkisessa messussa. Kirkon traditiosta löytyy muun muassa noita Sami P:n esille nostamia virkoja/tehtäviä. Vanhauskoisesta näkökulmasta koko ongelman ydin on juuri siinä, että kirkon omaa erityisluonnetta ja viran jumalallista asetusta sekä siihwn liittyvää sukupuolittavaa ohjeistusta ei ole haluttu tai osattu huomioida. Seurakunta tarvitsee sekä isän viran että äidin viran/tehtävän kuten perheessäkin on Jumalan luomisjärjestyksen perusteella isä ja äiti. Vaino- härä- ja muut poikkeustilanteet ovat useimmiten asia erikseen. Hyvää yötä ja kiitos mielipiteiden vaihdosta, minun osaltani tämä oli tässä. 🙂
”Se ja muut opetustehtävät sekä sielunhoito ovat eri asia kuin messun ja seurakunnan johtaminen, ehtoollisen asettaminen ja sanan julistaminen seurakunnan julkisessa messussa.” Juuri tätä tarkoitan. Noista ’papillisista’ tehtävistä ei Uudessa testamentissa anneta minkäänlaista ohjetta. Sen sijaan virkakysymyksessä vedotaan jakeisiin, joissa paheksutaan sitä, että nainen opettaa – tai on ylipäänsä äänessä.
Martti! Uskonnonopetus kouluissa on ollut iät ajat naisteologien käsissä. Siihen tarvittiin paremmat arvosanat kuin papin virkaan. Lisäksi auskultointi. Ihmettelin opettajan virassa, miksi meitä ei kutsuttu seurakunnan neuvotteluihin, vaikka opetimme seurakunnan alueella asuvien lapsia, minäkin kolmen seurakunnan alueilla. Papit kävivät vuoronperään pitämässä kerran viikossa hartauksia aamuisin, minä yksin muut hartaudet. Asiat pitäisi nähdä eri kulmista.
Näinhän se todellisuus on ollut – ehkä Priscillasta lähtien.
NS. virkakysynys ei pelkisty kysymykseen viran sukupuolesta. Rinnalla on kysymys viran eklussiivisuudesta suhteessa viran tehtäviin.
Luterilaisen käsityksen mukaan armovälineitä ei ole annettu viralle vaan seurakunnalle. Niiden hoitaminen on uskottu viralle.
Onko oikea virka armovälineiden oikean hoidon edellytys?
Jos olet saman aikaisesti sitä mieltä että oikea virka voi olla vain miehellä ja että se on välttämätön edellytys sakramenttien oikealle toimittamiselle, niin voitko jatkaa seurakuntalaisena sellaisessa kirkossa, jossa naiset toimittavat sakramentteja? Mitä ilmeisemmin et. Jos sitä vastoin edustaa ns. vanhaa virkakäsitystä, mutta et pidä miehistä sukupuolta ehtona sille että sakramentit tulee oikein toimitetuksi, silloin erilleen vetäytyminen ei ole välttämätöntä.
Jälkimmäisessäkin tapauksessa voit toki vetäytyä sinne missä omantuntosi mukaan toimitaan oikein, mutta tämän ei tulisi olla esteenä toimia vilpittömästi yhteistyössä myös naispuolisten paimenien kanssa siellä missä heille on uskottu seurakunnan armovälineiden hoito.