Inkerin kirkossa toimitettujen suomalaismiesten pappisvihkimysten myötä riita naispappeudesta nousi jälleen valtakunnallisiin otsikoihin. Jotkut ovat odottaneet, että riita ratkeaisi itsestään, kun naispappeuden vastustajat mielipiteineen kuolisivat vanhuuteen. Toisten mielestä kirkolla olisi jo velvollisuus modernissa tasa-arvoisessa yhteiskunnassa puskea moiset änkyrät ulos.
Molemmat toiveet perustuvat löyhästi ideaan eettisestä kehityksestä. Ne tarkastelevat naispappeutta eettisenä kysymyksenä. Juuri tässä piilee riidan jatkumisen ydinsyy. Vanhakantaisille kun kysymys ei ole lainkaan etiikasta. Argumentaatiokentät eivät kohtaa.
Mutta ensin blogin alkuun näistä asioista kirjoittavalle nykyisin pakollinen disclaimer: Minulle papin sukupuolella ei ole merkitystä. Pappi edustaa Kristusta, mutta minusta ei ole mielekästä sitoa tätä edustustehtävää juuri sukupuoleen. Uskon myös, että naisen puhekielto koski yhtä tiettyä seurakuntaa, jossa naiset olivat häirinneet järjestystä jumalanpalveluksessa.
1. Mutta mitä se muinainen ponsi tarkoitti?
Kun naispappeus aikoinaan kirkossamme vuonna 1986 hyväksyttiin, päätökseen liitettiin jo surullisenkuuluisaksi tullut ponsi, jonka mukaan naispappeutta vastustavilla on kirkossamme edelleen toiminnanvapaus. Ponnen juridisesta painoarvosta on käyty keskustelua loputtomiin, ja tässä ei käsitellä sitä. Se sijaan pohdin sen opillista merkitystä, joka toimii minusta avaimena naispappeuden vastustamisen ja puolustamisen toimintalogiikan sekä niiden yhteentörmäyksen ymmärtämiseen.
Piispainkokous totesi vuonna 2006 käsitellessään naispappeutta, että ponnen tarkoituksena oli ”todeta, että naispappeuden vastustaminen tai puolustaminen ei kumpikaan ole harhaoppinen käsitys” (piispainkokouksen pöytäkirjat puuttuvat valitettavasti verkosta sivuston päivityksen vuoksi, mutta ks. Dr. Evl:n blogi).
Pikaisella tarkastelulla tämä vaikuttaa yksinkertaiselta symmetrialta: molemmille osapuolille annetaan oikeus vakaumukseensa. Mutta niin kuin englantia puhuvat sanovat: Devil is in the details. Kannoista ei nimittäin seuraa opillisesti lainkaan symmetrisiä näkemyksiä. Päinvastoin: Ne asettavat puoltajien ja vastustajien argumentaation luterilaisen ajattelun hierarkiassa eri tasoille.
2. Uskon ja rakkauden korit – uskonnollisen
ja eettisen vakaumuksen välinen ristiriita
Kirkossamme on viime puolen vuosisadan aikana vakiintunut tapa puhua kahden korin asioista: jakaa asiat muuttumattomaan uskon koriin ja olosuhteiden mukaan muuttuvaan rakkauden koriin. Muuttumattomat asiat otetaan annettuina: niissä ei ole harkintavaltaa. Rakkauden asioissa taas on. Jaottelulla on kunniakas luterilainen tausta, vaikka on kenties joitakin asioita, jotka putoavat korien väliin tai kuuluisivat molempiin.
Naispappeuden vastustajien mukaan papin sukupuoli on nimenomaisesti opillinen asia. Kun todetaan, että perinteinen virkakäsitys ei ole harhaoppi, ei tulkinnaksi riitä, että siitä voi olla sitä tai tätä mieltä, vaan asia lienee tulkittava niin, että on sallittua kannattaa näkemystä, jonka mukaan viranhaltijan sukupuoli kuuluu muuttumattomaan oppiin. Näinhän naispappeuden vastustajat juuri ajattelevat. He eivät ajattele, että asia kuuluisi ns. rakkauden piiriin eli olisi käytännöllinen järjestelykysymys. Opillinen asia on tällaisen inhimillisen harkinnan yläpuolella, ”annettu”. Jos se ilmaisee jotain, niin se ei ilmaise esim. inhimillisen virantäyttöelimen harkintaa, vaan jotakin, mitä Jumala tahtoo sillä ilmaista. Lahjan vastaanottaja voi miettiä, mitä tämä sitten on; miksi lahjan kääreet ovat tällaiset? Hän voi arvella esimerkiksi, että miespappeuden eksklusiivisuus perustuu viran symboliseen merkitykseen. Perustelulla ei kuitenkaan sinänsä ole merkitystä. Oppi on annettu ja sitä voi pyrkiä ymmärtämään, mutta ymmärtäminen ei muuta sitä. Se on määritelmällisesti uskonnollinen, uskon eikä järjen, asia. [Jopa tuomioistuimet ovat välistä lausuneet, että uskonnolliset näkemykset, seremoniat ym. eivät ole yleisellä järjellä perusteltavissa ja arvioitavissa. Osittain tämän vuoksi jopa yleinen lainsäädäntö sisältää rajauksen, että tasa-arvolakia ei sovelleta uskonnonharjoituksessa. Rituaalien merkityksen arviointi (olivatpa nämä sitten kristillisiä, islamilaisia tai vaikka pakanallisia mysteeriuskontoja) ei oikein vihkiytymättömälle arkijärjelle aina avaudu.]
Naispappeuden hyväksyjän tai kannattajan näkökulmasta papin sukupuoli taas on yhteiskunnallinen asia, jota voi arvioida järjellä ja etiikan kannalta. Päättely voi kulkea esimerkiksi: Joskus ehkä oli tilanne, jossa oli perusteltua, ettei nainen voinut toimia kirkon virassa. Nyky-yhteiskunnassa sellaisen kieltämiseen ei olisi järjellistä syytä.
Kun kirkko ottaa kantaa sukupuolten väliseen tasa-arvoon tai mihinkä tahansa yhteiskunnalliseen asiaan, luterilaisen ajattelun lähtökohtana on, että asia koskee ihmisten välisiä suhteita ja heidän vallassaan olevia asioita jotka määritelmällisesti eivät ole opillisia. Jumalan ja ihmisen väliset asiat tai puhtaasti jumalalliset asiat taas ovat. Tästä seuraa symmetriaongelma: Naispappeuden hyväksyjän mielestä viranhaltijan sukupuoli on tällainen harkinnanvarainen, ihmisten välinen asia. Mikäli hän ei tunnista vastustajan vakaumuksen uskonnollista luonnetta, hän ehkä pyrkii vakuuttamaan tämän eettisellä ja yhteiskunnallisella argumentaatiolla ja ihmettelee tämän taipumattomuutta. Jos vastustajan vakaumuksen luonnetta ei ymmärretä, vastustaja näyttäytyy eettisesti pahantahtoisena ja naisia sortavana. Rakkauden puolella toimiva ei siedä sortoa ja ratkaisee lopulta asian pakkovallalla, mihin rakkaus saattaa pakottaa. Näinhän yhteiskunta lopulta monissa asioissa toimii.
Vastakkaisten kantojen hyväksyminen naispappeuteen pitää siis sisällään kätketyn soveltamisongelman, kun toisen kannan mukaan juuri viranhaltijan sukupuoli kuuluu maallisesti arvioitavien näkemysten piiriin ja toisten mukaan ei. Tästä seuraa hyvin nopeasti (kuten olemme nähneet), että sekulaarimpaa näkemystä kannattavien tasa-arvoargumentaatio tunkeutuu uskonnollista näkemystä kannattavien vakaumuksen alueelle, eivätkä nämä saa uskomukselleen suojaa. Argumentaatiokentät ja -tavat eivät ole yhteismitallisia. Jos pitää jotain asiaa yksinkertaisesti annettuna, argumenteilla ei ole väliä sen perustelemiseksi, eikä sitä niillä muuteta. Sivumennen sanoen piispainkokous ei ehkä ihan täysin ymmärtänyt, mitä sen arvion logiikkaan kätkeytyy. Yhteiskunnassa vähemmistön uskonnollisille näkemyksille pyritään kuitenkin antamaan lain suoja, mikä on myös laajemmassa katsannossa rakkauden mukaista.
3. Onko eri vakaumusten yhteiselo kirkossa mahdollista?
Kirkko on pelastuksen instrumentti. Sen tehtävänä on kutsua ihmisiä Kristuksen yhteyteen. Tämä on sen tärkein tehtävä. Evankeliumi on peltoon haudattu aarre, jonka vuoksi kaikki muut aarteet kannattaa menettää (Matt. 13:44). Tuo yhteys toteutuu armonvälineiden, sanan ja sakramenttien kautta. Modernimmin ilmaistuna: kirkko on uskonnollinen yhteisö.
Kirkon historiassa heikon veljen omaatuntoa on lähestytty ajatuksella, että vahvemman, ts. enemmän epävarmuuksia sietävämmän ja rohkeamman tulisi olla luomatta tälle kompastuskiviä yhteisen uskon vuoksi (Room. 14:13-14). Molemmat ovat Kristuksen palvelijoita. Tästä näkökulmasta on ollut ensisijaista tarjota naispappeuden torjuvillekin mahdollisuuksia osallistua armonvälineisiin ja seurakuntaelämään. Eiköhän ajatus liene myös ponnen taustalla?
Vastaavasti luterilaisessa perinteessä on myös katsottu, että jos jostakin inhimillisestä kysymyksestä tehdään pelastuksen edellytys, syntyy tällöin ns. tunnustustilanne (status confessionis), jossa on osoitettava sanoin ja teoin, ettei asia ole pelastukselle välttämätön. Jos opetetaan esimerkiksi, että naispappeuden hyväksyminen tai naisen ryhtyminen papiksi on luopumusta, joka saattaa eroon Jumalasta, asettaa tunnustus velvollisuuden olla antamatta periksi vastustajille ja osoittaa evankeliumin vapautta.
Näiden välistä löytyy kuitenkin ennen kulkukelpoisena pidetty alue, jossa epävarmalle on sallittu epävarmuus, kun molemmat ovat toimineet tuomitsematta toisiaan Isikseksi ja Isebeliksi. Tällöin molemmilla on ollut tavoitteena sama hyvä, yhteinen Kristus ja hänen tuntemisensa lisääntyminen. Viranhoidossani olen kokenut tämän ei vain mahdolliseksi, vaan rakentavaksi lähestymistavaksi. Mikäli halutaan yhtään rakentaa ja ylläpitää ekumeenisia yhteyksiä vanhoihin kirkkoihin, on lähestymistapa välttämätön.
Kirkon rauhaa uhkaa nykyään yksisilmäinen ja yksipuolinen eettisyys, joka uhkaa syrjäyttää uskonnollisen. Uskonnollista vakaumusta sietävä näkökulma on vähitellen joutunut antamaan periksi eettiselle. Jos ja kun evankeliumi nähdään vain sortoa poistavaksi yhteiskunnalliseksi uudistusliikkeeksi, on luonnollista, että kaikki sen edessä oleva heitetään ulos sen tieltä. Uskonto redusoituu eettisen toiminnan mytologiseksi perusteluksi, jonka eettisyyttä vaativa uudistusliike yrittää puhdistaa uuden herätysliikkeen tavoin.
Hieno käsiteanalyysi, mutta entä sitten?, voidaan kysyä. Kirkon historia tarjoaa kuitenkin vähänlaisesti esimerkkejä tilanteista, joissa painostus olisi onnistunut hävittämään uskonnollisen vähemmistön. Yleensä historia ei tule arvioimaan tällaisia pyrkimyksiä suopeasti. Laskelmoivan valtapolitiikan sijaan kirkossa soisi myös hyvän paimenen äänellä olevan painoarvoa.
Ilmari,
lämmin kiitos blogikirjoituksestasi.
Samaa mieltä!
Onhansiyt’fundamentalisti naisukovat luopuneet jo tästäkin:
Teidän tulee kuitenkin tietää, että jokaisen miehen pää on Kristus, naisen pää on mies ja Kristuksen pää on Jumala. Jos miehellä on päähine päässään, kun hän rukoilee tai profetoi, hän häpäisee päänsä. Sen sijaan jos nainen on avopäin, kun hän rukoilee tai profetoi, hän häpäisee päänsä, sillä sehän on samaa kuin hän olisi antanut ajaa hiuksensa pois. Ellei nainen peitä päätään, hän voi yhtä hyvin leikkauttaa hiuksensa. Mutta jos kerran hiusten leikkaaminen tai pois ajaminen on naiselle häpeällistä, h ä n e n t u l e e p e i t t ä ä p ä ä n s ä. Miehen ei pidä peittää päätään, koska hän on Jumalan kuva ja heijastaa hänen kunniaansa. Nainen taas heijastaa miehen kunniaa. Miestä ei ole luotu naisesta vaan nainen miehestä, eikä miestä luotu naisen takia vaan nainen miehen takia. Naisen tulee siis pitää päässään arvonsa merkkiä enkeleiden takia.” (1. korinttilaiskirje 11:3 – 10)
Rukoilevaisuudessa saattaa vielä nähdä naisia, joilla on huivi päässä tilaisuuksissa.
Samoin joissakin karismaattisissa yhteyksissä.
Miksi ei aleta vaatia kaikilta naisilta pään peittämistä! Onhan se Paavalin määräys !!!! ja kuluu uuteen liittoon !!!! Miksi Paavalin määräyksistä toisia pitää kunnoittaa ja toisia ei (?) ja lähinnä vain kantansa homouteen on se joka jotenkin kunnolla tunteita kuohuttaa…
Jeesus kuitenkin valitsi apostoleiksi vain miehiä. Silti uskon, että hän kohtelee naisia samanarvoisina kuin miehiä.
”Rukoilevaisuudessa saattaa vielä nähdä naisia, joilla on huivi päässä tilaisuuksissa” niin, ja Lähetyshiippakunnassa, reformoiduissa vapaakirkoissa ja esikoislestadiolaisuudessa.
Täytyy tässä opetella pitämään turpansa kiinni. Mutta huivia en pistä päähäni. Ai niin, ihan sama, mitä miehet sanovat.
Näin sanoo oikea feministi.
Määräykset on antanut sitten oikea sovinisti…
Heprealaiskirjeen kirjoittaja, mahdollisesti jopa nainen, Priskilla (?) sanoo luvussa 13 jae 17: ”Olkaat teidän opettajillenne kuuliaiset ja seuratkaat heitä; sillä he valvovat teidän sieluanne niinkuin ne, jotka luvun niistä tekemän pitää; että he sen ilolla tekisivät ja ei huokauksella; sillä ei se ole teille hyödyllinen.”
Onko tässäkään mitään aikajanaa, eli voidaanko lakata olemasta edesmenneiden opetuksille kuuliainen? Minusta ei voi lakata. Mutta tässä on hajontaa, ei nykyään julkisuudessa perustella kuuliaisuudella mitään, vaikka Bonhöfferkin sitä termiä viljeli.
Ja sitten taas kun vastustetaan jotain, vastustetaan fobiaa.
Ensiksi: Ajattelen kylläkin, että kysymys papin sukupuolesta on kirkkojärjestyksen piiriin kuuluva asia, kuten muutkin papin soveltuvuusarvioon liittyvät kysymykset. Näissähän on eri kirkkokunnissa melko erilaisiakin ratkaisuja. Mutta juuri keskinäisen rakkauden tähden tulisi kristittyjen yhteyden ulottua myös niihin seurakuntalaisiin, joille papin sukupuoli on omantunnon kysymys. Näin ymmärsin myös Ilmarin toivovan ja tähän toiveeseen yhdyn. Siis kirkon hajaannuksen lieventämiseksi sallikaamme myös all male-messut niille järjestöille, joilla on valmius tämmöisiä järjestää. Tavallisessa seurakunnassakin lienee mahdollista järjestää sellaisia messuja, ainakin iltakirkkoina tai viikkomessuina, joissa on palvelemassa vain yksi pappi, vaikkapa vuoroviikoin mies ja nainen, jos se henkilöstöresurssien puolesta on mahdollista. Toiseksi: Ajattelen , että tuo ”rakkauden kori” eli kirkon eettiset ratkaisut ei voi perustua pelkästään inhimilliseen tarkoituksenmukaisuusharkintaan. Myös käytännön elämän ratkaisuissa tulee kristittyjen perustaa käsityksensä oikeasta ja väärästä raamatussa ilmaistuun Jumalan tahtoon. Toki on muistettava etää lain ja apostolisten neuvojen tulkinnan ylin ohje on Jeesuksen opetuksen mukaisesti rakkauden kaksoiskäsky ja kultainen sääntö. Ajattelen kuitenkin, että vain harvoissa poikkeustapauksissa esim. kymmenen käskyn laki voi olla todellisessa ristiriidassa rakkauden lain kanssa. Pikemminkin on niin, että kaikki raamatun eettinen opetus on perimmältään rakkauden lain selitystä.
Miksi ei aleta vaatia kaikilta naisilta pään peittämistä! Onhan se Paavalin määräys !!!! ja kuluu uuteen liittoon !!!! Miksi Paavalin määräyksistä toisia pitää kunnoittaa ja toisia ei (?) ja lähinnä vain kantansa homouteen on se joka jotenkin kunnolla tunteita kuohuttaa…
Mitä sitten on sanottava sunnuntain vietosta ja muista vastaavista kirkkotavoista? Tähän meikäläiset vastaavat, että piispat ja papit ovat oikeutettuja asettamaan säädöksiä, jotta kaikki kirkossa tapahtuisi järjestyksessä, ei kuitenkaan siinä tarkoituksessa, että me näin sovittaisimme synnit tai että omattunnot velvoitettaisiin uskomaan, että ne ovat välttämättömiä jumalanpalveluksen muotoja. Niinpä Paavali säätää, että seurakunnan kokouksissa tulee naisten peittää päänsä ja että sanan selittäjiä on seurakunnassa kuultava tietyssä järjestyksessä. (1 Kor. 11:5)
Tällaisia säännöksiä seurakuntien tulee noudattaa rakkauden ja rauhan vuoksi ja niitä tulee seurata, jotteivat toiset loukkaisi toisiaan, vaan että kaikki tapahtuisi seurakunnissa rauhallisesti ja ilman häiriötä. Omiatuntoja ei tule vaivata uskottelemalla, että säännökset ovat välttämättömiä pelastukseen ja että ne, jotka niistä pahennusta aiheuttamatta poikkeavat, tekevät synnin. Eihän kukaan väittäne, että nainen, joka pahennusta herättämättä näyttäytyy julkisesti paljain päin, tekee synnin.
Augsburgin tunnustuksen artikla XXVIII.
Kirjoituksessa on paljon monimutkaista argumentointia, jota on vähän vaikea seurata. Mutta en kyllä yhtään tykkää yleistysluonteisista selityksistä, joissa toiset ovat jämäköitä ja opillisia ja toiset sosiaalisia ja eettisiä. Kun luodaan tällaisia asetelmia, joilla rinnastetaan ihmisryhmiä, ei tehdä niille oikeutta. Rivien välistä voi lukea että naispappeuden kannattajat olisivat jotenkin opillisesti lepsuja ja luopumassa kristinuskon doktriineista. Vanhoillista kantaa edustavien hurraa-huudot kommenteissa mielestäni todistavat, että juuri näin tämä kirjoitus on luettu, että vanhoillisella kannalla olevat edustavat jämäkkää teologiaa, jota naispappeuden kannattajilta toiaaalta ei löydy.
Pellervo,
onkohan mahdollista, että tulkintasi ei olisi oikeellinen?
On käsittääkseni olemassa tutkimusta, jonka mukaan naispapit ovat keskimääräistä selkeästi vähemmän sitoutuneita uskontunnustuksen lausumien kirjaimelliseen ymmärtämiseen kuin miespapit. Näissä K24-keskusteluissa sekä Ilmari Karimies että Pekka Särkiö ovat lähestyneet virkakysymystä kiitettävän monipuolisesti. On niitäkin, jotka suoranaisesti kieltäytyvät jopa keskustelemasta vanhauskoisten kanssa, koska pitävät heidän argumenttiensa kuuntelemista tasa-arvon kyseenalaistamisena. Näin teki muun muassa kymmenisen vuotta sitten erään tuomiokapitulin naispuolinen jäsen kun käsiteltäväksi tuli herätysliikejärjestön asiaa käsitellyt asiallinen kirje.
Ilmarin kirjoitti asiallisen ja asiantuntevan blogin, joka – ei vain hiukan – kallellaan toiseen suuntaan.
Marko. Tämä juna meni jo. Vaikka kuinka menisi tuohon Oulun asemalla kaihoisana seisomaan, ei sieltä ”Oulun junaa” enää tule.
Peräkkäiset tai osin samanaikaiset ilmiöt eivät tarkoita, että toinen olisi toisen välttämätön syy. Ilman naispappejakin kirkko olisi muuttunut yhteiskunnan muuttuessa. Sama prosessi menossa myös katolisessa kirkossa, toisessa mittakaavassa ja toisenlaisella aikataululla.
Jos naisena on hakeutunut teologiseen ja kutsuttu kirkon virkaan, sitä ikään kuin automaattisesti sujahtaa tiettyyn opilliseen ja sosiaaliseen lokeroon. Teologisesti konservatiivinen naispappi on useimpien konservatiivien mielessä sula käsitteellinen mahdottomuus.
Lähetyshiippakunta on patriarkaalinen minikirkko eikä paljoa enempää menestystä ole lupa odottaa, mikäli muutamat nykyisistä herätysliikkeistä irtautuvat omaksi pikkukirkokseen. Niiden taloudellinen tila jo nyt umpisurkea. Ja aika moni nykyinen jäsen jää kansankirkkoon, mikäli irtautuminen joskus tapahtuu.
Analyyttisin ja objektiivisin virkakysymyskirjoita on edelleen mielestäni Eero Huovisen ” Nainen ja pappisvirka” vuodelta 1979.
Kari-Matti,
minusta on aika vähättelevää sanoa ”juna meni jo”, koska kirkossa on kuitenkin edelleen suuri joukko aktiiveja joiden mielestä apostolinen paimenvirka kuuluu vain miehelle. Asia täytyisi saada sovinnollisesti ratkaistua.
Erikoinen näkemys rivien väleistä. Ei kaikki ole eikä voi olla oppia. Tuo ihmisen alapuolisten hänen vallassaan olevien ja ihmisen yläpuolisten asioiden välinen ero on standardia luterilaista teologiaa ja löytyy mm. Sidotusta ratkaisuvallasta. Sillä on tärkeitä sovelluksia molempiin suuntiin. Liian tiukka tai liian lepsu soveltaminen asiasta riippuen johtaa ongelmiin.
Kari-Matti. Totta kai kirkko ja kristillinen usko muuttuvat ajan mukana. Kysymys on siitä, mikä on muuttumatonta ja mikä muuttuvaa ja millä perusteilla. On mielestäni onnetonta, että juuri kirkon virkaa ja seksuaalivähemmistöjä koskevat näkemyserot ovat muodostuneet tosiasiallisesti kirkkoja ja kristittyjä toisistaan erottaviksi vaikka vielä ollaan jossakin mielessä saman katon alla. Mutta näiden symboleiksi tulleiden kiistojen taustalla on vieläkin perustavamman laatuisia näkemyseroja Raamatun ja pelastusopin tulkinnasta.
On täysin mahdollista, että näemme useiden pienten luterilaisten kirkkojen syntymisen (lähi)tulevaisuudessa. Siinähän protestantit ovat tunnetusti taitavia. Onhan meillä jo kokonainen kirjo uuskarismaattisia ja vastaavia yhteisöjä.
Jäsenmäärältään ja resursseiltaan nämä seurakunnat ja kirkot ovat opinkäsityksistään riippumatta tietenkin pieniä kansankirkkoon verrattuna. Mutta jo nyt niiden yhteenlaskettu jumalanpalvelusten kävijämäärä ja ihmisten sitoutuminen ovat ihan muuta luokkaa kuin kansankirkossa.
Jos merkit pitävät paikkansa, kansankirkko säilyttää toistaiseksi asemiaan lähinnä volyyminsä vuoksi. Mutta mikä onkaan tilanne 15 vuoden kuluttua, kun ilman kastetta ja kirkon ulkopuolelle jääneet taaperot ovat rippikouluiässä? 25 vuoden kuluttua voimme olla suorastaan sellaisessa tilanteessa, että uusia pappeja ja pastoreita vihitään LHPK:ssa ja vastaavissa yhtä paljon tai vähän kuin kutistuvassa vahvassa vähemmistökirkossa. Valtavirtaa saattaa tietysti hyvinkin olla agnostisismi eri muodoissaan. Jumala toki voi yllättää meidät kaikki.
Lyhyellä matematiikalla ja tilastotieteen approlla päätyy jotakuinkin siihen, että nykyisellä LHPK:n kasvuvauhdilla ja evl kirkon kutistumisella niiden käyrät kohtaavat koordinaatistossa jossain vuoden 3000 jkr kohdalla, jos silloinkaan.
Mikä haastaa kansankirkon Suomessa? Todennäköisimmin islam, mutta jos olisin paavi, pistäisin euroja jonoon pohjoismaiden lähetystyöhön. Kenttä alkaa olla avoin. Ja katolisuuteen on sekä työntöä että vetoa.
Luterilaisuus ylipäänsä kuihtuu. Eikä perimmäisenä syynä ole sen kummemmin naispappeus kuin avioliittokysymys. Tottakai opillisesti vanhoillisia ja dogmaattisia luterilaisia pikkukirkkoja jää saarekkeina jäljelle.
Nyt Sley, Kansanlähetys ja Raamattuopisto vihityttävät sulassa sovussa itselleen pappeja. Jos ne yhdessä pyrkisivät muodostamaan yhteisen kirkon, olisi mielenkiintoista seurata, kauanko kuluisi ensimmäiseen skismaan, opilliseen otatukseen? LHPK pitää rivejä koossa papiston määrällä ja vallalla ja tiukalla opin tulkinnalla, mutta niin hierarkkisen ja patriarkaalisen kirkon laajenemista on vaikea merkittävässä määrin kuvitella.
Kari-Matti,
eikö tuon kertomasi perusteella tulisi ennemminkin
evankelis-luterilaista kirkkoa suojella hajaannukselta?
Eivät pakkokeinot sitä virkakysymyksessä tee tai ole tehneet.
Mikko, hajaannusta voidaan hyvin ehkäistä lopettamalla Sleyn viralliset sopimukset, sulkemalla budjetti avustukset ja saattamalla Sley vastuuseen toistuvista sopimusrikkomuksista. Tämä on toimiva ja hyvä ratkaisumalli. Asiaan voidaan palata, kun Sleyn johto osoittaa teoilla lojaliteetti velvoitteen täyttyneen.
Kari-Matti. Joitakin ajatuksia keskustelun lopetukseksi minun puoleltani. Olen hiukan eri mieltä kirkon ja muutoksen välisestä suhteesta. Kirkon historiassahan on ollut kausia, jolloin kristillinen usko on eri tavoin muovannut yhteiskuntaa. Nyt tilanne on kääntynyt toisin päin.
Itselleni on ollut silmiä avaavaa lukea tuo Seppo A Teinosen pikkukirja vuodelta 1975. Teinonen piti erityisenä ongelmana sitä, että koko naispappeutta tuotiin kirkkoon sen ulkopuolisen yhteiskunnan painostuksesta ja sen tasa-arvokäsityksiä heijastavien kysymyksenasettelujen ohjaamana (paraatiesimerkkinä Ruotsi 1958). Teinosella oli myös perusteltu vaihtoehtoinen ratkaisuehdotus, joka kuitenkaan ei saanut kannatusta: Kirkon pappisvirasta erillinen äitivirka.
Mielestäni kannattaa tehdä ero konservatiivisen ja tunnustuksellisen teologian välillä. LHPK edustaa tuota jälkimmäistä. Konservatiivit ovat puolestaan kauan olleet jakautuneina naispappeuden torjujiin ja hyväksyjiin (ainakin käytännön tasolla) sen mukaan kuinka ”korkea” virkakäsitys on. Tyypillinen konservatiivinen kysymyksenasettelu on ainakin aiemmin ollut esimerkiksi se, että pastorin uskovaisuus on ollut tärkeämpi asia kuin sukupuoli. Tunnustuksellinen asettaa kysymyksen toisin: mitä Raamattu, tunnustus ja kirkon traditio asiasta sanovat? Koska uskova haluaa sitoutua niihin. Konservatiivinen näkemys heijastaa ymmärtääkseni pietististä tai pelastusoppia korostaneen uusprotestantismin käsitystä sisäisen uskon ja toisarvoisempien ”ulkoisten rakenteiden” suhteesta.
Iso osa koko kysymysvyyhtiä on minun mielestäni ollut näkemys, jonka mukaan juuri pappisvirka on se, mihin kummankin sukupuopuolen edustajien pitää päästä. Onhan kyseessä niin sanottu professio, vanha, arvostettu ja vakiintunut sekä statuksella ladattu instituutio.
Pienten vapaakirkkojen pastoreilla, jotka usein ovat jopa OTO-pastoreita eli saavat palkkansa muista hommista, ei tietenkään – ja onneksi – ole tätä yhteiskunnallista statusta. Sekä kansankirkolla että vapaakirkoilla on omat vahvat ja heikot puolensa. Usko ei ehkä sittenkään ole ”joka miehen” vaan pienen vähemmistön vakaumus jopa kansankirkossa, vaikka hengellisyyttä ja uskon määrää on vaikea mitata. Jotain tärkeää kertoo kyllä se, paljonko messuun kokoontuu väkeä.
Virkakysymykseen ei Suomen ev lut kirkon sisällä ole vuoden 1986 jälkeen ollut mielestäni löydettävissä optimaalista teologista ratkaisua. Tosin kirkkohistoriassa ei ole ollut kai koskaan mitään ongelmatonta ajanjaksoa, olihan jopa apostolien joukossa kavaltaja. Puhtaasti käytännölliseltä kannalta kanssaelo varmasti olisi järjestettävissä aina erillisvihkimyksiä myöten. Jos ja kun Oulun junaa ei voida tai haluta enää järjestää, jäljelle on näköjään jäänyt vain Pietarin tai Göteborgin tie. Niille, jotka eivät pidä naisten pappeutta hyväksyttävänä JA jotka joukko vanhauskoisia kristittyjä haluaa paimenikseen. Pienet seurakunnat ja jumalanpalvelusyhteisöt voivat sitä paitsi olla yllättävän elinvoimaisia.
Vaikka ei aivan aiheeseen liittyen niin kuitenkin. Seuraavan kirjan voisi suomentaa. Per Ewert – Landet som glömde Gud : hur Sverige under 1900-talet formades till världens mest sekulärindividualistiska land.
Kirja on esimerkki mm. siitä, kuinka tehokkain keino kirkon vaientamiseksi on sen valtaaminen sisältäpäin. Aivan kuten Suomessa tapahtuu. Mukailemalla suosiossa olevia sekulaareja arvoja kirkko oikeuttaa olemassaolonsa pyrkimyksenä säilyttää vieraantuneet jäsenensä.
Esittelytekstistä vapaasti. ”Muutos toteutettiin kolmella alueella: kirkossa, koulussa ja perheessä. Mitä strategioita uudistajat käyttivät kullakin alueella? Mitä vastustusta he kohtasivat, ja kuinka sosialidemokratia onnistui vielä toteuttamaan niin laajan yhteiskunnallisen muutoksen, että poliittinen oppositio lopulta hyväksyi heidän yhteiskunnallisen näkemyksensä? Tämä on ensimmäinen kattava tutkimus, joka on tehty maallista ja individualistista Ruotsia johtaneesta poliittisesta prosessista. Tervetuloa historialliselle matkalle maan halki, joka ei ole muiden kaltainen.”
Sanalla, Hengen miekalla,
Me vahvast’ sotikaamme;
Aseella tällä vahvalla
Perkeleen karkoitamme
Ja voiton saavutamme.
Ken sanaan uskoo vaan,
Ei koskaan kaadukaan,
Vaan seisoo lujana,
Ain’ urhoollisena
Jumalan turvain alla.
Hengellinen Virvottaja, s. 764, vuoden 1894 painos.