Näkökulmia ja kokemuksia – piispa, papinvirka ja kirkon järjestelmät

Piispa

Se oli sunnuntai 10.6.2007, kun minut vihittiin papiksi Kuopion tuomiokirkossa. Kaksi viikkoa kesti, ennen kuin tajusin mitä oli tapahtunut. Sen verran kesti sulattaa uusi identiteetti, koska kyseessä on apostolien seuraajan identiteetti.

Olen ajatuksiltani pappina konservatiivinen ja haluan tukeutua vahvasti vanhan kirkon, jakamattoman kirkon, yhteiseen opetukseen. Kun takana on viisitoista vuotta pappisvihkimyksestä ja yli 12 vuotta työkokemusta eri seurakunnissa, ne kyllä vaikuttavat. Teologinen pohja on yhä sama, se ei muutu. Kirkko ei ole pyhästä sanasta opetuksessaan yhtään erehtynyt. Silti on näkökulmia ja olen muuttunut siinä, miten näkökulmiin henkisesti suhtaudun sitten nuoruuden päivieni.

Olen taatusti eri linjoilla joistain asioista minut vihkineen piispan Wille Riekkisen kanssa, mutta se ei muuta yhtään sitä, miten häneen suhtaudun. Hän on apostolisen viran kantaja ja hän päätti, että olen kelvollinen seurakunnan presbyteeriksi, vanhimmaksi = papiksi. Wille-piispa on aina minun piispani ja joka kerta kun hänet näen, haluan taatusti (jos vain mahdollista) mennä tervehtimään häntä ja paiskata kättä hänen kanssaan. Kirkollisesti papiston kuuluu seistä piispansa takana. Wille-piispa on opettanut minulle paljon inhimillisyydestä ja arvostan häntä siitä opetuksesta syvästi. Jos olisi Wille-piispan ”Fan Club”, olisin kyllä heti sen perustajajäsenenä. On erilaisia näkökulmia ja erilainen näkemys piispan kanssa on yksi opetus, miten asiaan voi suhtautua. Se avartaa mieltä – tämän olen edelliseltä edelliseltä piispaltani oppinut. Näkökulmat keskustelevat silloin, mutta miten kohtaamme ihmisen, se on toinen kysymys. Papin on tehtävä työnsä ihmisten parissa seurakunnassa ja Wille-piispa on antanut minulle sitä varten paljon opetusta. Yhtälailla seison samalla tavoin nykyisen piispani Jarin takana, enkä peruuta yhtään.

Sain kunnian olla mukana Kuopion emeritus-piispa Matti Sihvosen viimeisessä jumalanpalveluksessa mukana syksyllä 2022. Olin kuorossa mukana laulamassa Alavan kirkossa, kun Matti-piispa saarnasi viimeisen kerran 90-vuotisjuhlamessussa. Hän tarjosi hengellistä syvää evästä. Kun sain tiedon Matti-piispan kuolemasta muutaman päivän päästä, rukoukseni oli: ”Herra, ota vastaan palvelijasi.” Yhden Jumalan palvelijan työ oli päättynyt. Kiitos Herralle piispan tekemästä työstä.

Papinvirka

Kysyin aikoinaan Kontiolahdella pappina työskennellessäni, varmaan 6-7 vuotta sitten, silloin noin kuusivuotiailta pyhäkoulutytöiltä yhdellä retkellä Solan luontokirkossa, että missä on papin paikka. Tytöt osoittivat suoraan alttarille. Se kyllä konkretisoi tilanteen lasten perspektiivistä kirkkotilassa. Itse asiassa se onkin papin varsinainen virkapaikka – alttaripalvelus. Papin paikka on alttarilla, jo kirkon tunnustuksen mukaan huolehtia, että sakramentit toimitetaan oikein ja sanaa julistetaan puhtaasti.

Papin päätyö onkin olla alttarilla, koska sitä kirkolliset toimitukset ovat: jumalanpalveluksia. Papin tehtävä on julistaa pelastusta yksin Kristuksessa. Kaste, vihkiminen, hautaan siunaaminen, konfirmaatio, jumalanpalvelus, hartaushetki laitoksessa – mitä muuta nämä ovat kuin alttaripalvelusta.

Papin työ on nyt uudella tavalla haastavaa, kun monenlaiset ajatusmaailmat marssivat esille. Ihmeissäni olen huomannut, miten pakanuus vain kasvattaa alaa suomalaisten parissa. Tämä ei tarkoita ateismia, vaan taikauskoisuutta. Juuri taikauskoisuus, josta jo luulisi suomalaisten päässeen eroon, näyttää vain lisääntyvän. Toisaalta, onhan se aina ollut läsnä. Kevyenä versiona, miksi lie yhä esiintyy, ovat monissa lehdissä julkaistavat horoskoopit. Tarjolla on monta muuta, mitä maailma on pullollaan.

Tykkään itse kristalleista ja kivistä. Olen hankkinut muutamia niiden kauneuden takia ja ne kiehtovat. Mutta ne ovat kiviä ja mineraaleja, eivät mitään muuta. Sitten on tarjolla erilaisia kristalleihin ja amuletteihin liittyviä uskomuksia, enkelihoitoja ja -terapioita, joihin liittyy kristalleja. Noh, lähinnä mietin, että papiston olisi syytä olla tarkkana. Hyvä tietää ilmiöistä, mitä maailmalla liikkuu ja niihin on hyvä perehtyä, että tunnistaa mistä on kyse. Ei perehtyminen tarkoita, että niiden mukaan mentäisiin.

Juuri papin tehtävä olla alttaripalveluksessa on myös seurakunnan varoittaminen vääristä reiteistä, jotka vievät muualle kuin Jumalan luokse. Jeesuskin voi olla vääristynyt ihan muuksi kuin mitä hän on näissä kristillisyyden ulkopuolisissa liikkeissä. Vast’ikään luin lehdestä, mitä pienelle savolaisella paikkakunnalle perustettiin New Age -yhteisö, joka ammentaa mm. Jeesuksen vuorisaarnasta, ja se on vain osa yhteisön opetuksesta. Hyvä siis tietää, millaista pakanuutta Suomessa uskonnollisella kentällä esiintyy.

Kirkon järjestelmät

Viidentoista vuoden aikana kirkko on tehnyt isoja harppauksia omissa järjestelmissään. Syksymmällä 2007 muistelen, kun uusi palkkausjärjestelmä (UPJ) otettiin käyttöön. Se saikin lempinimekseen pian ”Uusi Perkeleen Juoni”. No, se on yhä käytössä ja ihmettelen, että mitä hyötyä siitä on. Palkitsemisjärjestelmä alkuaan tuntui hankalalta ja nyt se tuntuu minusta yhä epärelevantilta. Okei, saan palkkani. Selviän sillä mitä verottajan ja muiden maksujen jälkeen käteen jää. Palkitsemisjärjestelmä ei vain käytännössä sovi ollenkaan kirkon sisällä, toisaalta miten se edes sopisikaan. Minulle riittää, että teen työni laadukkaasti ja ihmiset ovat tyytyväisiä, ja saavat sen sanoman, mitä Jeesuksesta täytyykin kertoa – hän on ainoa pelastaja. Työni mittari, mitä tulosta syntyy, ei voi mitata parilla prosentilla palkassa. Minä kylvän, Jumala korjaa sadon. Hän mittaa, en minä eikä kirkko.

Vuosien mittaan olen käyttänyt kirkon eri ohjelmistoja. Kalenteriohjelmistoista Katrina ja Primekin ihan toimivia, kun niihin sisälle pääsee. Verkkosivuohjelmisto Lukkari on kiva! Mutta pari ohjelmistoa on ihan täysiä susia. Kuka keksi ottaa käyttöön Kipan? Ensimmäinen ohjelmisto, joka pitkän käytönkin jälkeen tarvitsee suunnilleen manuaalin, jotta sitä voi operoida toistuvasti. Ohjelmistosta tulee mieleen joku K-Raudan mutteriosaston varastointiohjelmisto. Se vain on ihan liian raskas ja iso. Eikö pari kevyempää olisi voinut toimia helpommin?

Uusin susi on Domus, asiakirjahallintajärjestelmä. Tein parisen vuotta sen kanssa hommia seurakuntaneuvoston sihteerinä. Se on ainoa ohjelmisto, joka meinasi laukaista minulle migreenikohtauksen yhden kerran. Nappeja on moneen suuntaan ja vaihtoehtoja runsaasti, joten siitä sekamelskasta on vaikea saada otetta. Silloinen esimieheni teki yhtä esityslistaa kymmenen tuntia ja meikän ahdistuksesta (ja miltei kiroilusta) tuli jo pieni legenda luottamushenkilöiden keskuudessa. Muun muassa kerran tein käyttöni ensiaskelilla yhden painallusvirheen, joka piti purkaa kirkkohallituksessa asti… Domus tuntuu tältä: ”Klik, klik, klik, klik… PRKL!” Toivottavasti piispojen ei tarvitse Domusta käyttää…

In Domus We Trust? No way man!

Näissä järjestelmissä pitäisi suunnilleen tehdä hommia koko ajan, jotta niiden kanssa homma sujuisi jouhevasti. Mie käytän niitä korkeintaan muutaman kerran kuussa. Ne eivät ole käyttäjäystävällisiä, vaan ovat kuin laadittu ohjelman kannalta, ei käyttäjän kannalta. Työaikaa menee paljon niiden käyttämiseen, etenkin kun niitä ei tarvitse kuin satunnaisesti.

Näkökulmiako?

Liekö näkökulmia, kenties sitä tai sitten ei. Otsikoin kuitenkin. Näkökulmia ja kokemuksia seurakunnan kenttätyöstä, arjesta ja mielipiteitä sen pohjalta. Lienee ajatusten lentoa kirjoitettuna, papintyön elämästä.