Siitä puhe, mistä puute, sanotaan. Tässä bloggauksessa on puute näkökyvystä, joko kokonaan tai suurimmaksi osaksi. Ja kirjoitukseni kohderyhmänä olette te kaikki näkevät. Että huomaisitte meidät vammaiset keskellänne. Ja jopa rohkenisitte auttaa liikenteessä, joka on meille näkövammaisille paha paikka (näkevillehän paha paikka on sellainen, missä ei voi vastata kännykkään). Itsekin olen joutunut suostumaan ajatukseen, että jokainen liikkeellelähtöni voi olla se viimeinen.
YLE uutisoi helmikuun alussa tapahtuneen ja ainakin minua kovasti järkyttäneen suojatieonnettomuuden nettisivullaan näyttävästi:
Näkövammaiselta Hannele Juutiselta meni suojatieonnettomuudessa taju, terveys ja opaskoira – ”Olen nyt aika romu nainen, mutta pahimmat kivut on psyykkisellä puolella”
Kuljettaja luotti, ettei nainen astu suojatielle, koska näkee bussin tulevan. Ei nähnyt, ja törmäys oli väistämätön.
Onnettomuuden tapahtuessa Hannele Juutinen oli juuri aloittanut uuden työnsä Tampereen seurakuntien diakonia- ja yhteiskuntavastuuyksikön näkövammais- ja ihmisoikeustyössä. Sitä ennen hän oli toiminut kymmenen vuotta seurakuntapastorina.
Hannele loukkaantui onnettomuudessa vakavasti ja on nyt pitkällä sairaslomalla. Hän sai kymmeniä luunmurtumia ja kallonmurtuman. Perna poistettiin sisäisten verenvuotojen takia. Aivoverenvuodoista on seurannut epileptisiä oireita.
Siunausta ja voimia sinulle, Hannele-kollega! Vielä ei ollut sinun aikasi lähteä…
Oma liikenneonnettomuuteni tapahtui v. 2016 keskellä Tapiolaa melko tarkalleen kaksi vuotta sen jälkeen, kun minut oli vaikeasti näkövammaiseksi rankattu. Kuljimme avustajani kanssa jalankulkualueella, kun yhtäkkiä jokin osui minua kipeästi oikeaan kylkeen. Ennen kuin huomasinkaan, olin selälläni katukivetyksellä, valkoinen keppini lensi ties minne, selässäni ollut reppu pehmensi maihinmenoani ja vaikutti varmaan siihenkin, ettei pääni ensimmäisenä tömähtänyt katukivetykseen.
Kipu tuli hurjaa vauhtia mutta kuitenkin aivan äänettömästi paikalle ilmestyneen maastopyörän ohjaustangon sarvesta, joka rusahti kylkeeni oikein kunnolla ja veti minusta ilmat pihalle. Taju oli jonkin aikaa vieressäni siinä kankaalla, mutta kun avasin silmäni, hoksasin ympärilläni ison joukon naisihmisiä ihmettelemässä ja päivittelemässä tilannetta. Jostakin käsittämättömästä syystä muutamat naiset rupesivat kiskomaan minua käsistä ylös, mikä sattui tietysti ihan älyttömästi, mutta en ollut niin tajuissani, että olisin pystynyt heille mitään sanomaan.
Myös päälleajajani oli nainen, joka englannin kielellä tunnusti poliisille olevansa syypää onnettomuuteen. Hän oli polkiessaan vilkuillut rakennustyömaan edistymistä ja kun hän käänsi päänsä menosuuntaan, ei enää ollutkaan aikaa reagoida vaan yhteentörmäys oli väistämätön.
Poliisiraportissa selvisi myöhemmin, että olimme siinä paraatipaikalla järjestäneet todellisen sirkusnäytöksen Parempien Ihmisten Kylässä: Vartijat olivat valvontakameroistaan nähneet koko tapauksen ja juosseet ensimmäisinä paikalle. Sitten tuli ambulanssi ja poliisi. Medi-Helikin oli jossakin vaiheessa laskeutunut ambulanssin taakse. Sieltä tuli lääkäri, joka tsekkasi tilanteeni ja antoi minulle ensiavun.
Helikopterin kyytiin en päässyt varmaankaan tilanpuutteen vuoksi, olihan minut siellä lanssissa paketoitu jäykkikseksi kuin muinainen faarao ikään ja olin kiinni kaiken maailman remmeissä ja letkuissa, niskakin lastoitettuna niin etten nähnyt kuin pikkuisen sairasauton kattoa. Mutta niin vaan lähdettiin paikalta komeasti pillit ulvoen.
No, voin epäilevälle lukijalle vakuuttaa, että juuri tuolla kyseisellä hetkellä ei ollut ollenkaan lystiä. Onneksi aika paransi myös kovia kokeneet kylkiluuni.
Mielestäni sitä sopisi näkevien pyöräilijöitten ja autoilijoitten miettiä, että vaikka te itse koette itsenne täysin valideiksi teillä ja jalkakäytävillä liikkujiksi, niin kaikki eivät sitä ole. Annatteko arvoa myös niille, jotka ovat invalideja? Kaikkien vammat eivät näy ulospäin, ja on pakko tunnustaa, että joukossanne liikkuu paljon enemmänkin näkövammaisia kuin vain me, jotka tahtomme valkoisella kepillämme ”yhteiskunnallisesta vaarallisuudestamme” viestittää. Samalla tuo keppi on kaino toivomus, että ethän kuitenkaan ryysää päällemme…
Suomessa on paljon niitä, jotka eivät yksinkertaisesti kehtaa myöntää heikkonäköisyyttään, vaan yrittävät pärjätä esimerkiksi työpaikallaan siinä missä näkevätkin. Voi, mikä stressitekijä! Ja ilman valkoista keppiä nämä ihmiset muuttuvat oikeastikin vaaratekijöiksi liikenteessä, niin itselleen kuin myös lähimmäisilleen. Jos kyse on ylpeydestä, niin se pitäisi ehdottomasti niellä, jos häpeästä, niin se tulisi avoimesti ottaa puheeksi ja tunnustaa. Tunnustettu häpeäntunne kun pruukaa hellittää otteensa uhristaan. Ylpeyden taas tiedämme käyvän lankeemuksen eellä…
Hannele kertoi onnettomuudestaan tuoreeltaan, koska hän haluaa herättää vakavaa keskustelua liikennekulttuurista. Sokealla Hannelella ja näkövammaisella Hannulla on sama pastoraalinen toive kaikille niille, joita tie vie:
– Ajatelkaa toinen toistenne turvallisuutta liikenteessä. Hiljentäkää, kun jollakulla on liikkumisen erityishaasteita.
Pyhä Birgitta rukoilee: Osoita minulle tie ja tee minut halukkaaksi sitä vaeltamaan. Uskallettua on viipyä ja vaarallista on jatkaa matkaa.
Birgitta puhuu hengellisestä matkanteosta, mutta ennen vanhaan Suomessakin on präntätty rukouskirjoihin ns. Matkustavaisten rukouksia.
Minulla on kotini eteisessä krusifiksi ulko-oven yläpuolella, jotta muistaisin pyytää, että Herra siunaisi kaikki menemiseni ja tulemiseni, että kävipä niin tai näin, otan kaiken kohdalleni osuvan hänen kädestään. Tämän matkarukouksen samoin kuin ruoka- ja iltarukouksenkin soisin elpyvän tässä ajassa ja tässä yhteiskunnassa ja tässä koronatilanteessa. Ei kaikki ole nykyään mitenkään itsestään selvää. Tai sellaista, että selviäisimme elämässämme ja kuolemassamme omassa varassamme ilman Vapahtajaa. Päinvastoin, ainakin minä koen, että maailmankirjat ovat tätä nykyä monella tavalla ihan harvinaisen sekaisin.
Lopetan vanhan rukouskirjan (harmi, että kirjasta puuttuvat ensimmäiset lehdet, jotka kertoisivat painovuoden ja- paikan) rukoukseen
Aamusiunaus matkalla:
Laupias Jumala, armollinen Isä! Minä kiitän sinua, että hyvyydelläsi olet minua tänä yönä suojellut sekä kaikesta vaarasta ja vahingosta varjellut. Sinun nimeesi minä nousen ja matkustan eteenpäin. Siunaa, Herra, kulkuni. Varjele minua, että vaellan oikein enkä eksy harhateille. Holhoa ja varjele kotiinjääneitä omaisiani. Anna minun siunatun päivämatkan perästä saada hyvä yösija. Taivuta kaikki, joilta tänä päivänä ja koko matkallani tarvitsen apua, olemaan hyväntahtoisia minua kohtaan, ja anna minulle tyytyväinen ja kiitollinen sydän. Kuule minua, Jumalani, armollisesti, Jeesuksen Kristuksen tähden. Aamen.
Hannele-papin onnettomuus YLE:n mukaan:
https://yle.fi/uutiset/3-11820290
Hannele-papin onni Seura-lehden mukaan:
Näyttää siltä, että ajan riento kiihtyy kovasti. Siitä seuraa huomioitavien tilanteiden huima lisääntyminen liikenteessä. Ihminen yliarvioi helposti suorituskykynsä. Kun mukana liikenteessä on myös haavoittuvia osia ja näkövammaisella on valkoinen keppi siksi, ettei ole aisteiltaan yhtä valpas, joten muiden on huomioitava ja annettava se turvallisuus, jonka jokainen tarvitsemme.
Lauri: Hannelen tapauksessa bussikuski siis näki naisen, kun kerran luotti siihen, ettei tämä törmää ajotielle. Mitä muuta kuski näki tai ei nähnyr? Eikö nähnyt Hannelen vierellä valjaissa ollutta opaskoiraa, joka sitten loppupeleissä likistyi naisen ja nyssen väliin mahdollisesti pelastaen emäntänsä hengen? Tai ns. merkkikeppiä, joka on hieman lyhyempi kuin tavallinen sokeain valkoinen keppi?
Onko liikenteessä ylipäätään viisautta olettaa yhtään mitään? Olisihan tuossa tilanteessa voinut vaikkapa lapsi yllättäen rynnätä suin päin seeprakäytävälle!
Mikähän mahtaa Mansessa olla ääniohjattujen liikennevalojen laita yleensä ja Hervannassa erityisesti…?
Niin, siinä on haastetta huomata koiran valjaat tai tavallinen kävelykeppi, joka on valkoinen. Olisiko ideoitava vielä joku lisämerkki, joka herättäisi huomion.
Lauri: Sokeain merkkikeppiä käytetään, kun ollaan reissussa opaskoiran kanssa. Kyse ei ole kävelykepistä vaan se on ns. klassisen valkoisen kepin kaltainen, mutta lyhyempänä se ei osu maahan eikä sen päässä ole pyörivää tai kiinteää palloa. Tuon merkkikepin ideana on vain antaa muille liikkujille tarvittava lisäinfo.
Sokeahan joutuu turvautumaan pelkästään koiraansa, vaikka ihminen antaakin käskyt, minne mennään. Tämä saumaton yhteistyö perustuu siihen, että tavallisimmin käytetyt reitit on etukäteen hyvin treenattu kouluttajan kanssa.
Tiedän kyllä. Olin näkövammaisyhdistyksessä vuosia vapaaehtoisduunissa. Kun ihminen tarvitsee kävelykepin tukea niin se on samanlainen kuin muillakin, mutta se on valkoinen väriltään ja siinä on heijastinrengas. Olisiko nyt niin, että koira ja keppi ei riitä enää turvaksi tai sitten autokouluissa pitäisi opettaa tarkkaavaisuuteen silloin, kun jotain epätavallista on näköpiirissä.
Lauri: Yleissivistyksen puutteena pitäisin sitä, että ihmiset eivät tunne näkövammaisrekvisiittaa. Eipä silti, on minulta pari puolituttuakin kysynyt, että mitä minä mainostan pyöreällä, sinipohjaisella rintamerkilläni, jonka keskellä valkoinen ukko astelee valkoista keppiä viistosti edessään kuljettaen.
Juupeli!
Hannu, arvoisa Ruttopuiston rovasti!
Minulla on kirjahyllyssäni Länsi-Suomen Rukoilevaisten Yhdistyksen toimittama Vanha Suomalainen Virsi- ja Evankeliumikirja vuodelta 2001. Originaali on ymmärtääkseni vuodelta 1857. Kirjassa on osasto VIII Tarpeellinen Rukouskirja. Sieltä löytyy osasto F Matkustavaisten rukoukset. Sen rukous 4 on Aamusiunaus matkalla. Kyseinen rukous on samaa perua kuin se, minkä Sinä olet kirjoittanut näkyville, mutta hieman vanhemmassa kieliasussa.
Kieliasun uudistaminen ja jopa rukouksen varovainen lyhentäminen on tietyin osin ollut perusteltua. Esimerkki: Sinun kirjaamasi muoto kuuluu: ”Anna minun siunatun päivämatkan perästä saada hyvä yösija.”
Vanha asu kuuluu: ”…; anna minun hyvän ja siunatun päivänmatkan perästä tulla hyvälle yö-sialle, hyväntahtoisten ihmisten tykö;.. ”
Vanhassa, laajemmassa sanamuodossa on syvää viisautta. Niinpä toivotan Sinulle ja muillekin kulkijoille hyväntahtoisia ihmisiä matkan varrelle
Harmaa rovasti Jouni Parviainen