Näkövammainen pappi pahoinpideltiin espoolaisbussissa – kukaan ei auttanut!

Ensimmäinen nyrkinisku  osuu  yläkautta suoraan päälakeeni. Toinen nyrkinisku jysähtää oikealta puolelta leukaperiini niin, että veri purskahtaa suustani ja nenästäni. Istun kuljettajan takana ja huudan kovaa apua. Ensin kuljettajalta, sitten matkustajilta. Ikävä kyllä en ole tuon bussiretkikunnan ainoa vammainen. Muut matkustajat ja kuski ovat kuuromykkäsokeita.

Isokokoinen, aineissa oleva kaveri istui jo Lippulaivan pysäkillä Espoonlahdessa, kun tulin paikalle. Keski-ikäinen köriläs sättii lähellä olevaa vanhaa naista minkä kerkiää. Nainen on viisaasti hiljaa. Mies antaa meidän hetken keskustella keskenämme, soittaa pari puhelua kännykällään. Molemmat puhelut tuntuvat kiihdyttävän miehen raivon partaalle. Lopetettuaan puhelut hän alkaa haastaa riitaa kanssani. Sanoinpa mitä tahansa tai olin sanomatta, vaikutus oli sama: Hän oli päättänyt pahoinpidellä minut. Käski vielä tulla lähemmäs, kun jalkansa eivät kantaneet kunnolla. Kun en suostunut tappelemaan hänen kanssaan, hän päätti tapella yksin.

Jatkan juttelua naisen kanssa. Mies korottaa ääntään. Totean siihen väliin, että et kai sinä nyt kuitenkaan näkövammaisia sentään lyö? Mies ilmoittautuu uskovaiseksi ja selittää, että vammautumiseni johtuu siitä, että olen tehnyt paljon pahaa toisille ihmisille. Näin olen joutunut suuriin velkoihin, jotka minun on maksettava. Hänellekin kuulin olevani 16.000 euroa velkaa  ja hän haluaa ne rahat nyt.

Kun bussi saapuu, kuvittelen selviäväni tilanteesta ehjin nahoin pelastautumalla sisään.  Väärä luulo. Mies hoippuu bussiin perässäni, vaikka sanon kuskille, että älä päästä häntä sisään.Riidankylväjä kertoo jäävänsä  ala-Kivenlahdessa pois. Sinne ei ole pitkä matka. Istahdan näkövammaisille tarkoitetulle paikalle kuljettajan taakse. Turvallinen paikka. Kuski näkee minut hyvin ja toimii,  jos tilanne muuttuu uhkaavaksi. Jälleen veikkasin pieleen. Paikka  voikin olla varsinainen surmanloukku heikkonäköiselle.

Tappelunhaluinen kaveri  rojahtaa  viereeni etupenkkiin käytävän toiselle puolelle. Hyvä on, jos siinä pysyy. Joko mainitsin, että  veikkaukseni eivät tänään ole osuneet oikein kohdalleen? Well, yhdessä jyrkässä kaarteessa  kaveri lennähtää päälleni enkä ehdi millään tavoin suojautua, kun  valtavankokoinen nyrkki jo heilahtaa pääni päällä.

Pyydän –  ei, suorastaan huudan –  useampaan kertaan apua, mutta kukaan ei reagoi millään tavoin. Bussi jatkaa matkaansa  ja   kuuromykkäsokeat  istuvat hievahtamattomina tuijottaen mitään näkemättömin silmin  suoraan eteenpäin. Siis sinne, missä me olemme.

Miksi kuski ei auttanut? Hän selitti murteellisella suomellaan, että hän ei näe näkövammaisten paikalle. Mitä varten ne monet peilit sitten ovat? Lisäksi hän oletti, että tuo tyyppi on minun kaverini. Sitä paitsi hänen tehtävänsä on vain ajaa! Jos kuskilla ei ole vastuuta matkustajistaan, niin kenellä sitten?

Miksi muut matkustajat eivät auttaneet? Kysyin tätäkin, kun tilanne oli rauhoittunut ja nyrkkisankari poistunut  autosta. Kukaan ei vastannut, vaikka kuljettajan antamilla kahdella paperinenäliinalla verta kasvoiltani pyyhkien menin puhuttelemaan  heitä.  Menin takapenkillä  istuvan miehen luokse ja esitin kysymyksen uudelleen. Vastaus oli hämmentävä: Tunnen tuon tyypin, eikä sille voi mitään. Ai tunnet? No, siis tiedän.

Miten minä toimin? Soitin jo bussista 112:een, menin lääkäripäivystykseen ja aion tehdä rikosilmoituksen. Otan myös yhteyttä liikennöitsijään saadakseni tietää, oliko kuljettaja ohjeistettu oikein.

Missä Jumala oli tässä koko hommassa? No, ainakin siinä ihmeessä, että kalloni ei haljennut, hampaani eivätkä nenäni  murtuneet. Eivätkä upouudet rillinikään kärsineet kovin pahasti. Aikamoinen varjelus, kun päivystävä lääkärikin muistutti, että yksikin  isku päähän voi vammauttaa tai jopa tappaa.

Miltä piestystä nyt tuntuu? En ole koskaan aikaisemmin miltei 60 vuotta  kestäneen elämäni aikana  joutunut pahoinpidellyksi.  On kuin olisin menettänyt koskemattomuuteni.  Järkytys. Avuttomuus. Kaikkein suurin huoleni tässä on kuitenkin yllättäen se, että eihän nyt näkövammaisia saa lyödä.  Se on epäreilua.

Luulenpa, että minun on jatkossa aina kuljettava julkisilla paikoilla valkoisen kävelykeppini kanssa.  Olin ajatellut käyttää sitä kättä pitempänä Helsingin keskustan henkilöautoja, busseja, ratikoita ja pyöräilijöitä vastaan. Mutta ehkä tuolla Mooses-sauvalla voisi puolustautua liikennevälineitten sisällä uhkaavia vaarallisia ihmisiäkin vastaan? Vai voikohan siinä syyllistyä hätävarjelun  liioitteluun?

Aion myös kaiken uhallakin rukoilla tuon päällekarkaajani puolesta.  Jotenkin tuntuu, että hän se tässä avun tarpeessa on. Minä olen jo saanut myötätuntoa Facebook-kavereiltani. Kiitos teille tästä pika-avusta.

Malttamattomana  odotan, miten tämän blogin lukijat suhtautuvat tällaiseen tapaukseen. Voiko tällainen yksittäistapaus kertoa jotakin yleisempääkin  ajasta, jota nyt elämme? Haa, taidanpa lisätä rukouslistalleni vielä sen kuskin ja ne matkustajatkin. Toivon, että joku muu rukoilisi minunkin puolestani…