Ensimmäinen nyrkinisku osuu yläkautta suoraan päälakeeni. Toinen nyrkinisku jysähtää oikealta puolelta leukaperiini niin, että veri purskahtaa suustani ja nenästäni. Istun kuljettajan takana ja huudan kovaa apua. Ensin kuljettajalta, sitten matkustajilta. Ikävä kyllä en ole tuon bussiretkikunnan ainoa vammainen. Muut matkustajat ja kuski ovat kuuromykkäsokeita.
Isokokoinen, aineissa oleva kaveri istui jo Lippulaivan pysäkillä Espoonlahdessa, kun tulin paikalle. Keski-ikäinen köriläs sättii lähellä olevaa vanhaa naista minkä kerkiää. Nainen on viisaasti hiljaa. Mies antaa meidän hetken keskustella keskenämme, soittaa pari puhelua kännykällään. Molemmat puhelut tuntuvat kiihdyttävän miehen raivon partaalle. Lopetettuaan puhelut hän alkaa haastaa riitaa kanssani. Sanoinpa mitä tahansa tai olin sanomatta, vaikutus oli sama: Hän oli päättänyt pahoinpidellä minut. Käski vielä tulla lähemmäs, kun jalkansa eivät kantaneet kunnolla. Kun en suostunut tappelemaan hänen kanssaan, hän päätti tapella yksin.
Jatkan juttelua naisen kanssa. Mies korottaa ääntään. Totean siihen väliin, että et kai sinä nyt kuitenkaan näkövammaisia sentään lyö? Mies ilmoittautuu uskovaiseksi ja selittää, että vammautumiseni johtuu siitä, että olen tehnyt paljon pahaa toisille ihmisille. Näin olen joutunut suuriin velkoihin, jotka minun on maksettava. Hänellekin kuulin olevani 16.000 euroa velkaa ja hän haluaa ne rahat nyt.
Kun bussi saapuu, kuvittelen selviäväni tilanteesta ehjin nahoin pelastautumalla sisään. Väärä luulo. Mies hoippuu bussiin perässäni, vaikka sanon kuskille, että älä päästä häntä sisään.Riidankylväjä kertoo jäävänsä ala-Kivenlahdessa pois. Sinne ei ole pitkä matka. Istahdan näkövammaisille tarkoitetulle paikalle kuljettajan taakse. Turvallinen paikka. Kuski näkee minut hyvin ja toimii, jos tilanne muuttuu uhkaavaksi. Jälleen veikkasin pieleen. Paikka voikin olla varsinainen surmanloukku heikkonäköiselle.
Tappelunhaluinen kaveri rojahtaa viereeni etupenkkiin käytävän toiselle puolelle. Hyvä on, jos siinä pysyy. Joko mainitsin, että veikkaukseni eivät tänään ole osuneet oikein kohdalleen? Well, yhdessä jyrkässä kaarteessa kaveri lennähtää päälleni enkä ehdi millään tavoin suojautua, kun valtavankokoinen nyrkki jo heilahtaa pääni päällä.
Pyydän – ei, suorastaan huudan – useampaan kertaan apua, mutta kukaan ei reagoi millään tavoin. Bussi jatkaa matkaansa ja kuuromykkäsokeat istuvat hievahtamattomina tuijottaen mitään näkemättömin silmin suoraan eteenpäin. Siis sinne, missä me olemme.
Miksi kuski ei auttanut? Hän selitti murteellisella suomellaan, että hän ei näe näkövammaisten paikalle. Mitä varten ne monet peilit sitten ovat? Lisäksi hän oletti, että tuo tyyppi on minun kaverini. Sitä paitsi hänen tehtävänsä on vain ajaa! Jos kuskilla ei ole vastuuta matkustajistaan, niin kenellä sitten?
Miksi muut matkustajat eivät auttaneet? Kysyin tätäkin, kun tilanne oli rauhoittunut ja nyrkkisankari poistunut autosta. Kukaan ei vastannut, vaikka kuljettajan antamilla kahdella paperinenäliinalla verta kasvoiltani pyyhkien menin puhuttelemaan heitä. Menin takapenkillä istuvan miehen luokse ja esitin kysymyksen uudelleen. Vastaus oli hämmentävä: Tunnen tuon tyypin, eikä sille voi mitään. Ai tunnet? No, siis tiedän.
Miten minä toimin? Soitin jo bussista 112:een, menin lääkäripäivystykseen ja aion tehdä rikosilmoituksen. Otan myös yhteyttä liikennöitsijään saadakseni tietää, oliko kuljettaja ohjeistettu oikein.
Missä Jumala oli tässä koko hommassa? No, ainakin siinä ihmeessä, että kalloni ei haljennut, hampaani eivätkä nenäni murtuneet. Eivätkä upouudet rillinikään kärsineet kovin pahasti. Aikamoinen varjelus, kun päivystävä lääkärikin muistutti, että yksikin isku päähän voi vammauttaa tai jopa tappaa.
Miltä piestystä nyt tuntuu? En ole koskaan aikaisemmin miltei 60 vuotta kestäneen elämäni aikana joutunut pahoinpidellyksi. On kuin olisin menettänyt koskemattomuuteni. Järkytys. Avuttomuus. Kaikkein suurin huoleni tässä on kuitenkin yllättäen se, että eihän nyt näkövammaisia saa lyödä. Se on epäreilua.
Luulenpa, että minun on jatkossa aina kuljettava julkisilla paikoilla valkoisen kävelykeppini kanssa. Olin ajatellut käyttää sitä kättä pitempänä Helsingin keskustan henkilöautoja, busseja, ratikoita ja pyöräilijöitä vastaan. Mutta ehkä tuolla Mooses-sauvalla voisi puolustautua liikennevälineitten sisällä uhkaavia vaarallisia ihmisiäkin vastaan? Vai voikohan siinä syyllistyä hätävarjelun liioitteluun?
Aion myös kaiken uhallakin rukoilla tuon päällekarkaajani puolesta. Jotenkin tuntuu, että hän se tässä avun tarpeessa on. Minä olen jo saanut myötätuntoa Facebook-kavereiltani. Kiitos teille tästä pika-avusta.
Malttamattomana odotan, miten tämän blogin lukijat suhtautuvat tällaiseen tapaukseen. Voiko tällainen yksittäistapaus kertoa jotakin yleisempääkin ajasta, jota nyt elämme? Haa, taidanpa lisätä rukouslistalleni vielä sen kuskin ja ne matkustajatkin. Toivon, että joku muu rukoilisi minunkin puolestani…
Hurja kokemus. Voimia sen läpi käymiseen. Olen itse ajanut bussia etelä-Suomessa, myös Helsingissä ja joutunut kuskina väkivallan kohteeksi. Väkivallasta jää trauma, jonka kanssa on raskasta tehdä työtä ja luottaa ihmisiin. Minullakin meni pitkään, ennen kuin osasin taas rentoutua ottaessani asiakkaita kyytiin.
Kuljettajan velvollisuus on puuttua väkivaltaan, mutta kuljettajakin pelkää. Minulle ei tullut tilannetta, jossa olisin joutunut poliisiksi vakavassa suhteessa. En tiedä, miten olisin pärjännyt. Silloin kun olin itse väkivallan kohteena matkustajat katsoivat sivusta osoittamatta auttamisen eleitä.
En voi sille mitään, mutta olen aina ajatellut niin, että noustessani mihin tahansa kulkuneuvoon minä samalla uskon henkeni kipparin käsiin. Hän pitää minusta huolta ja vie minut turvallisesti sinne, mihin kulloinkin olen menossa. Jos kuskin tehtävä on vain ajaa, niin eikö valta tässä liikennevälineessä ole jossakin vaiheessa salakavalasti delegoitu matkustajille itselleen?
Tuossa haastattelussa bussien säännöistä kertonut virkamies aivan yksiselitteisesti sanoo, että kuljettajan on poistettava meuhkaava häirikkö kyydistä.
Pahoittelut tapahtuneesta.
Ainakin bussissa oli paljon häpeää. Sanoja ei paljon tule, mutta jotenkin pystyi samaistumaan kaikkien häpeään: Uhrin, kuskin, häirikön ja ”yleisön”, ja yleisöstä tuli mieleen se henkilö, jolla oli ollut kokemusta väliintuloista huonoin seurauksin ja päätös: ”Ei koskaan enää, ellei ole aivan pakko”.
Olikohan kenties kyseessä tämä isokokoinen köriläs jonka vartijat aina häätävät Lippulaivasta ja joka istuskelee eri paikoissa Kivenlahdessa ja Espoonlahdessa haastamassa riitaa kaikkien kanssa? Jos oli niin eiköhän olisi aika saada tämä henkilö hoitoon. Nyt en syytä ketään joka ei uskaltanut mennä väliin mutta olisinpa itse ollut paikalla niin voitte olla varmoja että olisin puuttunut tilanteeseen. Raivostuttaa tällaiset karmeat tapahtumat.
Sehän tietysti tavallaan selittäisi tuon kuskin törkeän raukkamaisuuden. On ehkä tullut daijuun kyseiseltä hörhöltä joskus aiemmin. Ei se sitä silti oikeuta.
Nicholas: Voit olla oikeilla jäljillä, sillä sain sellaisen käsityksen, että tämä nyrkkisankari voi hyvinkin olla poliisin vanha tuttu ja espoonlahtelaisten kauhu…
Valitettavaa mutta totta ! Ketään ei enään uskalla mennä tappelujen Ym väliin peläten että itse saa turpaansa tai sitten käy kuin minulle, menin kahden kaverini kanssa väliin kun kaverin naapuri hakkasi naistaan niin että aivan kuin sikaa olisi tapettu ja kyseisellä naisten hakkaajalla oli vielä kyseisessä asunnossa vielä ainakin Kuusi kaveria ja ketään heistä ei tehnyt yhtään mitään naisen hyväksi mutta me teimme kahden kaverini kanssa menimme kyseisen asunnon ovelle ja sieltä kuului vain että sinä akka et sitten sano mitään ja kun kyseiset herrat avasivat oven niin 4 kaveria seisoi samurai miekat kädessä/ojossa valmiina lyömään niillä meitä mutta kaverit eivät tienneet että emme olleet ihan tavallisia miehiä (itselläni Budo harrastus taustaa monesta lajista yli 35 vuotta) ja riisuimme kaverit heti aseista ! Kyseinen tekomme koitui ikävä kyllä meidän kohtaloksi, saimme syytteet itse ja tuomiot kaikki kolme käräjäoikeudessa ja myöhemmin hovissa ehdonalaista jokainen. ! Kysyin tämän jutun kuulusteluissa poliisilta että mitä olisit itse tehnyt meinä vastaus oli hyvin yksinkertainen ei kannata mennä väliin siinä joutuu itse kuseen !
Jari: OK, totta tuo, että helposti auttaja joutuukin syytetyn penkille. Niin olisi käynyt varmaan minullekin, jos minulla olisi ollutt keppini mukana. Mutta sen naisen hengen te kuitenkin taisitte pelastaa? JOS ette olisi puuttuneet asiaan, niin se puuttuminen olisi varmasti jäänyt kaivelemaan teitä enemmän kuin vääryys, jonka kohtasitte. Kokonaan toinen juttu on sitten se, että onko teillä itsepuolustustaitojen eksperteillä lupa käyttää taitojanne muuta kuin itseänne suojellaksenne. Hoh-hoijaa, Suomi taitaa olla käskyjen, kieltojen ja pykälien luvattu maa!
Toivottavasti olet kunnossa. Jos ei ole allergiaa, kannattaisi liittyä opaskoirajonon hännille. Se otus auttaa liikkumaan ja varjelee hölmöläisiltä.
Katja: Haitta-asteeni ei taida riittää opaskoiraan, tuskin ehkä kissaankaan, mutta opasmarsu voisi varmaan tulla kyseeseen. Marsuhan on sellainen köyhän miehen koira…
Voimia Hannulle! Mahdoton tilanne. Kyseisen kaltaisille tyypeille ei yhteiskunta tätä nykyä voi/halua tehdä mitään.
Sivullisten käyttäytymistä vastaavissa tilanteissa on tutkittu runsaasti, etenkin Yhdysvalloissa. Jos ihmistä opetetaan käyttäytymään suhteellisen pienestä pitäen rationaalisesti ja omaa etua ajaen, ei bussimatkustajien passiivisuutta tule ihmetellä. Lisäksi jokainen odottaa, toivoo ja rukoilee, että joku muu puuttuisi tilanteeseen ensin.
Bussikuskin käyttäytymistä en lähtisi moralisoimaan. Pieneen palkkaan ei kuulu päivittäinen turpaanotto. Ammatti on muutoinkin pääkaupunkiseudulla nykyään melko turvaton.
Minulla on sellainen naiivi käsitys, että kun ihminen henkensä hädässä huutaa apua ja aivan selvästi anoo sitä tietyltä porukalta, niin silloin ON autettava! Se apu voisi olla vaikka hirmuisen huutokuoron spontaani järjestäminen. Tuollainen yllätyksellinen reaktio voisi keskeyttää sen pahan, mikä on juuri tapahtumassa.
Olen samaa mieltä.
Asiaa on Yhdysvalloissa tutkittu runsaasti. Yhden melko varman, ja hiukan arkijärjen vastaisen asian voi sanoa: mitä enemmän tilanteessa on läsnäolijoita, sitä todennäköisempää useimmiten on, ettei kukaan auta pulaan joutunutta. Vastuu jakautuu. Jokainen odottaa, että joku toinen auttaa.
Bussikuskin olisi pitänyt pysäyttää heti bussi, ja soittaa poliisit paikalle.
Jokainen joka matkustaa bussilla, junalla jne, kävelee kauppakeskuksissa odottaa luonnollisesti ettei kukaan yhtäkkiä käy aiheetta kimpuun ja mottaa turpaan. Silloin puhutaan moraalikadosta yhteiskunnallisella tasolla, kun joku riittävästi sekopää voi rikkoa tämän sopimuksen suurinpiirtein seuraamuksitta. Useimmitenhan kukaan ei uskalla tehdä rikosilmoitusta, kun tietää ettei siitä ole kuin henk. koht haittaa, ja mahdollisesti lisää kauhua, ja pelkoa.
Tosiasia on, jos tarvitset puuttumisapua, et tule saamaan. Ihmettelen, miksi kuljettaja ei edes poliisia soittanut paikalle, eikä sen jälkeen kuvailut henkilöä… Tämä riskin jokainen erilailla liikkuva joutuu ottamaan vastaan kadulla. Tästä asiasta ei puhuta. Eihän se ole IN asia…
Minäkin ulkona liikkuessani sähköpyörätuolilla joudun arvioimaan riskit. Kuten epämääräisen näköisen henkilön samaan hissiin tunkeutuminen. En voi hätää ketään pelostani huolimatta pois, siis jatkuva intesiivinen arvointi ja tuijottaminen kuin FBI profiloijat konsanaan. Myös mielen harjoittaminen, mitä tehdä kun jokin vaara uhkaa itseä. Sivusta katsominen on osallistumista pahoinpitelyyn.
Hyvä, Katja! Juuri tällaisia puhumattomuuden muureja meillä on ympärillämme. Muurit pitäisi muuttaa silloiksi, erottavasta väliseinästä tehdäänkin tasainen tie toisten ihmisten luo, luottamukseen ja yhteyteen.
Lupasin antaa lukijoille väliaikatietoja prosessin edistymisestä.
En nukkunut yöllä silmäystäkään, joten tämä päivä oli käytännössä jatkoa tuolle keskiviikkoiselle painajaispäivälle.
Aamupäivä menee Iltasanomien toimittajan ja valokuvaajan kanssa, iltapäivä Iltalehden vastaavien työntekijöitten kanssa.
Keskipäivällä poliisi kuulustelee minua puhelimitse. Jutun tutkija haluaa jatkaa juttua kanssani vielä perjantaina, kunhan on jututtanut mm. kuskia. Kuski muuten sanoi,että hän tietää tämän kaverin, asuu kuulemma siinä Lippulaivan vieressä. Yritin jo eilen saada kuljettajaa todistajaksi. Varmasti näki miehen paremmin kuin minut, osaa kuvata vaatetuksen ym.
FB-kamuni noukki kyseisen liikennöitsijän nettisivulta mm. nämä herkkupalat:
”Hyppää kyytiin! Mutkatonta ja luotettavaa bussipalvelua positiivisella asenteella ja kokemuksella. Lähelle ja kauas – varmasti!
Palvelu on mielentila.
Oikea asenne on palvelun A ja O. Hoidamme hommamme ammattitaidolla, asiakkaidemme turvallisuus ja viihtyvyys etusijalla. Palvelukonseptimme on kehitetty matkustajia ajatellen ja periaatteenamme on tarjota luotettavia bussipalveluja, jotka vievät matkustajamme perille, niin lähelle kuin kauaskin, ajoissa ja turvallisesti. Olemme toimineet alalla jo vuodesta 1940.”
No, tällaisena jonkinmoisena nettityöläisenä itseäni pitävänä en järkyty siitä, että tänään hillun molempien iltapäivälehtien nettiversioitten pääuutisena. Tosin tässä on kyse paljon isommasta asiasta, jolle satun nyt antamaan turvonneet kasvoni. Mutta jos tämä vielä huomenna jatkuu paperiversioitten lööpeissä, niin se jo nolottaa…
Ellei sitten jatketa samalla teemalla mutta tämä mun keissini unohtaen. Tässä nuo nettilinkit:
http://www.iltalehti.fi/uutiset/2014071018478624_uu.shtml
http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288712796988.html
Jaksamista sinulle Hannu sekä tietysti rukous sille, ettet katkeroidu tämän ja muiden viimeaikaisten koettelemustesi tähden.
Samalla hatunnosto sinulle, että jatkat blogistina vammautumisestasi huolimatta. Onneksi sentään on tekniikkaa., mutta ei se tervettä näköä korvaa.
Tämä sattuu jo minuunkin ja rupesin aistimaan avuttomuuden pelkoa… Rukouksin kanssasi kollega!