Ensimmäinen nyrkinisku osuu yläkautta suoraan päälakeeni. Toinen nyrkinisku jysähtää oikealta puolelta leukaperiini niin, että veri purskahtaa suustani ja nenästäni. Istun kuljettajan takana ja huudan kovaa apua. Ensin kuljettajalta, sitten matkustajilta. Ikävä kyllä en ole tuon bussiretkikunnan ainoa vammainen. Muut matkustajat ja kuski ovat kuuromykkäsokeita.
Isokokoinen, aineissa oleva kaveri istui jo Lippulaivan pysäkillä Espoonlahdessa, kun tulin paikalle. Keski-ikäinen köriläs sättii lähellä olevaa vanhaa naista minkä kerkiää. Nainen on viisaasti hiljaa. Mies antaa meidän hetken keskustella keskenämme, soittaa pari puhelua kännykällään. Molemmat puhelut tuntuvat kiihdyttävän miehen raivon partaalle. Lopetettuaan puhelut hän alkaa haastaa riitaa kanssani. Sanoinpa mitä tahansa tai olin sanomatta, vaikutus oli sama: Hän oli päättänyt pahoinpidellä minut. Käski vielä tulla lähemmäs, kun jalkansa eivät kantaneet kunnolla. Kun en suostunut tappelemaan hänen kanssaan, hän päätti tapella yksin.
Jatkan juttelua naisen kanssa. Mies korottaa ääntään. Totean siihen väliin, että et kai sinä nyt kuitenkaan näkövammaisia sentään lyö? Mies ilmoittautuu uskovaiseksi ja selittää, että vammautumiseni johtuu siitä, että olen tehnyt paljon pahaa toisille ihmisille. Näin olen joutunut suuriin velkoihin, jotka minun on maksettava. Hänellekin kuulin olevani 16.000 euroa velkaa ja hän haluaa ne rahat nyt.
Kun bussi saapuu, kuvittelen selviäväni tilanteesta ehjin nahoin pelastautumalla sisään. Väärä luulo. Mies hoippuu bussiin perässäni, vaikka sanon kuskille, että älä päästä häntä sisään.Riidankylväjä kertoo jäävänsä ala-Kivenlahdessa pois. Sinne ei ole pitkä matka. Istahdan näkövammaisille tarkoitetulle paikalle kuljettajan taakse. Turvallinen paikka. Kuski näkee minut hyvin ja toimii, jos tilanne muuttuu uhkaavaksi. Jälleen veikkasin pieleen. Paikka voikin olla varsinainen surmanloukku heikkonäköiselle.
Tappelunhaluinen kaveri rojahtaa viereeni etupenkkiin käytävän toiselle puolelle. Hyvä on, jos siinä pysyy. Joko mainitsin, että veikkaukseni eivät tänään ole osuneet oikein kohdalleen? Well, yhdessä jyrkässä kaarteessa kaveri lennähtää päälleni enkä ehdi millään tavoin suojautua, kun valtavankokoinen nyrkki jo heilahtaa pääni päällä.
Pyydän – ei, suorastaan huudan – useampaan kertaan apua, mutta kukaan ei reagoi millään tavoin. Bussi jatkaa matkaansa ja kuuromykkäsokeat istuvat hievahtamattomina tuijottaen mitään näkemättömin silmin suoraan eteenpäin. Siis sinne, missä me olemme.
Miksi kuski ei auttanut? Hän selitti murteellisella suomellaan, että hän ei näe näkövammaisten paikalle. Mitä varten ne monet peilit sitten ovat? Lisäksi hän oletti, että tuo tyyppi on minun kaverini. Sitä paitsi hänen tehtävänsä on vain ajaa! Jos kuskilla ei ole vastuuta matkustajistaan, niin kenellä sitten?
Miksi muut matkustajat eivät auttaneet? Kysyin tätäkin, kun tilanne oli rauhoittunut ja nyrkkisankari poistunut autosta. Kukaan ei vastannut, vaikka kuljettajan antamilla kahdella paperinenäliinalla verta kasvoiltani pyyhkien menin puhuttelemaan heitä. Menin takapenkillä istuvan miehen luokse ja esitin kysymyksen uudelleen. Vastaus oli hämmentävä: Tunnen tuon tyypin, eikä sille voi mitään. Ai tunnet? No, siis tiedän.
Miten minä toimin? Soitin jo bussista 112:een, menin lääkäripäivystykseen ja aion tehdä rikosilmoituksen. Otan myös yhteyttä liikennöitsijään saadakseni tietää, oliko kuljettaja ohjeistettu oikein.
Missä Jumala oli tässä koko hommassa? No, ainakin siinä ihmeessä, että kalloni ei haljennut, hampaani eivätkä nenäni murtuneet. Eivätkä upouudet rillinikään kärsineet kovin pahasti. Aikamoinen varjelus, kun päivystävä lääkärikin muistutti, että yksikin isku päähän voi vammauttaa tai jopa tappaa.
Miltä piestystä nyt tuntuu? En ole koskaan aikaisemmin miltei 60 vuotta kestäneen elämäni aikana joutunut pahoinpidellyksi. On kuin olisin menettänyt koskemattomuuteni. Järkytys. Avuttomuus. Kaikkein suurin huoleni tässä on kuitenkin yllättäen se, että eihän nyt näkövammaisia saa lyödä. Se on epäreilua.
Luulenpa, että minun on jatkossa aina kuljettava julkisilla paikoilla valkoisen kävelykeppini kanssa. Olin ajatellut käyttää sitä kättä pitempänä Helsingin keskustan henkilöautoja, busseja, ratikoita ja pyöräilijöitä vastaan. Mutta ehkä tuolla Mooses-sauvalla voisi puolustautua liikennevälineitten sisällä uhkaavia vaarallisia ihmisiäkin vastaan? Vai voikohan siinä syyllistyä hätävarjelun liioitteluun?
Aion myös kaiken uhallakin rukoilla tuon päällekarkaajani puolesta. Jotenkin tuntuu, että hän se tässä avun tarpeessa on. Minä olen jo saanut myötätuntoa Facebook-kavereiltani. Kiitos teille tästä pika-avusta.
Malttamattomana odotan, miten tämän blogin lukijat suhtautuvat tällaiseen tapaukseen. Voiko tällainen yksittäistapaus kertoa jotakin yleisempääkin ajasta, jota nyt elämme? Haa, taidanpa lisätä rukouslistalleni vielä sen kuskin ja ne matkustajatkin. Toivon, että joku muu rukoilisi minunkin puolestani…
Ville puhuu avuttomuuden pelon aistimisesta. Tuttua on. Menetin kävelykykyni vähitellen neljännesvuosisadan mittaan, ontuen yhä pahemmin ennen kuin otin käyttöön kepit. Tunsin hillitöntä kauhua suojatietä ylittäessäni, kun tiesin, etten enää pystyisi säntäämään pois kohti tulevan auton alta. Selkäpiitäni karmi, kun työkaveri kertoi nuoren miehen humauttaneen häntä yllättäen nyrkillä päähän bussipysäkillä. Pienikokoinen nainen oli ehtinyt väistää sen verran, että isku ei vahingoittanut kuin ohimomustelman verran. Silloin tuli bussi ja pelasti.
Aloin pelätä kimppuun käyviä örveltäjiä, enkä turhaan. Linkkaamiseni pahetessa ja etenemiseni hidastuessa huomasin yhä useamman epämääräisen vastaantulijan silmiin syttyvän oikein kiillon heidän huomatessaan minut, vaivaisen ramman, joka ei pääsisi pakoon edes hoippuroivaa humalaista. Minun käsivarteeni tartuttiin ja pyydettiin sammaltaen lähtemään ”meille”, minua paiskottiin seinää päin ja tönittiin nurin jalkakäytävälle tai ojaan. Oli kai hauska koettaa, kuinka helposti muusta kuin viinasta johtuen huonossa tasapainossa kulkeva kaatuu. Jostain ihmeen syystä selvisin pelkillä ruhjeilla ja mustelmilla joka kerrasta.
Sitten kun rupesin raahautumaan kahden sauvan varassa, nuo ahdistelijat ykskaks katosivatkin. Yli 15 vuoteen en ole joutunut kertaakaan katuväkivallan kohteeksi. Onkohan näin kertakaikkinen avuttomuus jonkinlainen suojakilpi, joka varjelee vähänkin tolkussaan olevien hyökkäyksiltä? Hannu, sinun kohtaamasi kaveri tuskin välittäisi sellaisestakaan. Luulen, että hänen laisiaan alkaa ilmaantua yhä enemmän. Niin kauas on suomalaisyhteisöstä kadonnut kaikki lähimmäisestä välittäminen.
En rukoile. Jos jokin korkeampi olento on olemassa, sillä ei ole merkitystä asiaintilalle, että nyt voin vain tässä maailmassa toimia vähäisillä kyvyilläni sen hyväksi, että ihmiskunta tajuaisi suurenmoisen mahdollisuutensa elää tällä yltäkylläisellä planeetalla sopusoinnussa sen muiden elävien ja kauniin kasvikunnan kanssa. Rikkaiden ja demokraattisten maiden etuoikeus ja velvollisuus olisi kulkea tiennäyttäjinä vähemmin voimavaroin varustetuille. Ei ole ydinfysiikkaa nähdä, kun joku vieressä elävä nääntyy aineelliseen kurjuuteen tai henkiseen hätään ja yksinäisyyteen.
Mielen vallankumouksessa jokaiselle inhimillisen elämän puolesta voivat olla mukana kaikkien uskontojen ja muiden ideologioiden edustajat. Ne, jotka katsovat olevansa oikeutettuja satuttamaan toista ihmistä, suoralla väkivallalla tai yhteiskuntarakenteiden kautta, ovat pelkkiä väkivallan tekijöitä vailla vastuuta. Koska alamme oikeasti opettaa lapsille, että he ovat oikeutettuja elämään turvassa ja pelotta muiden ihmisten keskuudessa – ja todistamme omissa toimissamme sen aina uudestaan joka sukupolvelle?
Kiitos, Marjatta, rehellisestä ja avoimesta kommentistasi, jossa oli paljon pohdinnan arvoista asiaa.
Jeesuksen puhe siitä, että meidän tulee hänen seuraajinaan rukoilla myös vainoojiemme puolesta, on järjenvastainen. Mutta järjenvastaisuus nyt vain sattuu olemaan kristinuskossa keskeinen pointti.
Arkisesti on helppo ajatella, että enhän minä nyt tuollaisille hörhöille anteeksi anna, eiväthän ne sitä ansaitse, tuskin edes tekevät mitään sillä. Anteeksiantamus vapauttaa kuitenkin minut itseni vihan ja kostonhalun vallasta. Ilman sitä olisin edelleen henkisesti kiinni tuossa ihmisessä, joka on minua vastaan rikkonut.
Muutama kommentti vielä:
Meillä on ymmärtääkseni korkea työttömyysaste tällä hetkellä. Siis palkattakoon kuljettajia, jotka eivät pelkää tai osaavat sen peittää ja käyttää sanoja oikein. Se kuuluu ammattiin samoin kuin palomiehillä se, että saavat letkuista vettä ulos.
Bussissa voi tapahtua mitä vain syöksysynnytyksestä sydäninfarktiin tai rajuun verenvuotoon. Bussi täytyy voida pysäyttää ja tehdä hätäilmoitus. Poliisin tulo siellä teilläpäin kestää minuutin-kaksi, toisin kuin Sysmässä.
Meillä kulkee tänään aivan umpisairaita ja harhaisia ihmisiä joukossamme. Hekin monet pelkäävät, kun kokevat kaiken, jopa kiltin Hannun uhkaavan heitä. Sairaalat on lakkautettu, siksi tähän on tultu.
Hyvä, että pahoinpidellylle tulee nyt kasvot edes hetkeksi. Ehkä jotkut tulevat varovaisemmiksi liikkeissään ja toisilta tippuvat silmä- ja korvalaput ja he saavat äänensä takaisin ja uskaltavat edes huutaa: LOPETA HETI!
Hyvää yötä Hannu.
Kiitos, May, taas kerran hyvästä puheenvuorosta. Sinulla on sana hallussasi ja osaat hyvän ihmistuntemuksesi ja auttamisasioihin perehtymisesi avulla tuoda asioissa esiin sen olennaisimman.
Olen kouluttanut useamman vuoden linja-autonkuljettajia. Yksi koulutusaiheistani on erityislainsäädäntö ja Laki järjestyksen ylläpitämisestä joukkoliikenteessä. Se antaa kuljettajalle kaikki avaimet puuttua järjestyshäiriöihin.
Kuljettajan velvollisuus olisi ehdottomasti ollut puuttua tapahtuneeseen.
Olen erittäin huolissani tapahtuneesta, niin kuljettajan velvollisuuksista tarkasteltuna, kuin myös lähimmäisen. Lähimmäisen tehtävä ei ole ”vain ajaa” lähimmäisen tehtävä olisi yhtä lailla puuttua tapahtuneeseen.
Kiitos, Mika. Tämä oli minun kannaltani varsin tärkeä ja tarpeellinen tieto.Jo sisään tullessani sanoin kuskille, että älä päästä tuota tyyppiä sisään, hän uhkaili minua jo pysäkillä.
Liikennöitsijän taholta sain ristiriitaista tietoa. Yksi sanoi, että kuljettaja ei missään tapauksessa saa puuttua mihinkään välienselvittelyihin, toinen taas, että kuskin velvollisuus on ohjata häirikkö ulos.
Luulen, että tässä tapauksessa kieliongelmat olivat avainasemassa: Me emme kuskin kanssa ymmärtäneet riittävästi toisiamme. Sitten ovat nuo liikennöitsijän juhlalliset periaatteet (lue: katteettomat mainoslauseet!), jotka netistä voi lukea, että kuljettaja takaa matkustajille turvallisen matkan yms.
Tuo olis hyvä aihe ja puheenvuoro ihan muutenkin, miten vapautua
vihasta ja katkeruudesta, joka syö miestä sisältäpäin.
Miten paljon se tuhoaakaan, sattuuhan sitä itsekullekin näitä raskaita juttuja, joten moni myös tietää..
Alkoholistiystäväni pääsi vapaaksi kun tuli niiin sanotusti uskoon.
Eniten häntä oli painanut katkeruus koetun epäoik. jälkeen.,,,,
Taas havahdun siihen, miten laiska olenkaan kuuntelemaan…
>>>Malttamattomana odotan, miten tämän blogin lukijat suhtautuvat tällaiseen tapaukseen. Voiko tällainen yksittäistapaus kertoa jotakin yleisempääkin ajasta, jota nyt elämme? Haa, taidanpa lisätä rukouslistalleni vielä sen kuskin ja ne matkustajatkin. Toivon, että joku muu rukoilisi minunkin puolestani…>>>>
Ilman muuta, syntyy ajatus rukoilla.
Kaiken kaikkiaan kaunis kirjoitus ja kauniin rakkaudellinen asenne.
Tuo voi sattua koska vaan uuudestaan kenelle tahansa.
Suomessa ihmiset eivät enää uskalla puuttua/halua kajota sivullisten asioihin,syynä lukuisat tuomiot jotka sivullinen on saanut yrittäessään auttaa toista ihmistä.Olen yksi oikeudessa tuomituista kun autoin raitiovaununkuljettajaa kahden hullun hyökkäykseltä.Pikaista toipumista Hannulle ja voimia uskoa vielä turvalliseen yhteiskuntaan ja uskoa siihen etta julkiset liikennevälineet ja kadut ovat kaikki vielä meitä varten
Voi Hannu, hyväToivottavasti saat myös oikeutta asiassasi. veli. Olemme pahoillamme puolestasi. Toipumista ja voimia.
Meni sanat sekaisin.
Voi Hannu, hyvä veli! Olemme pahoillamme puolestasi. Toipumista ja voimia. Toivottavasti saat myös oikeutta asiassasi.
Väärään aikaan väärissä paikoissa joutuu yhä useampi tässä yhteiskunnallisessa kehityksessä elämään. Kuuromykkyys on tapa suojautua tilanteissa, joihin osallistumisesta ei ole seurauksena muita kuin omalta kannalta huonoja vaihtoehtoja.
Syntyperäisenä stadilaisena olen havainnut usein elämän menevän kotikaupungissani yhä epätasa-arvoisempaan suuntaan. Kuuromykkä ei kuitenkaan osoita syyttävää sormeaan mihinkään, vaan on välinpitämätön tai äänestää yhteiskunnan johtoon parhaina pitämiään vaikuttajia. Joskus vain tuntuu, että säästetään väärästä päästä ja säästöt kootaan vähävaraisimmilta.
Myötätuntoni, Hannu. ”Hiljaa tuuli valittaa, ei lannistua saa”.
Voimia! – Ymmärrän tämän mielettömyyden kauhistelun, kun vähemmästäkin ’kierrokset’ kasvavat.
’Pauhasin’ nimittäin tänä aamuna aamu-uinnilla käydessäni viimeksi, vaikka tilanne ei ollut ollenkaan noin vakava. Pauhasin edes kohtuullisen vastuun ja tapojen puuttumisesta yhteisen omaisuuden käsittelyssä ja kohtuu vaivattoman toisten huomioonottamisen puuttumisesta esimerkiksi pihojen ja teidenvarsien siisteyden vaalimisessa. Ja jos pahoinpidellään toinen ihminen, niin ’muumit’ ovat silloin saaneet todella vallan sellaisessa ihmisessä, vaikka sanotaankin, että kaikki muumit eivät taida olla kotona, kun ihminen ei ymmärrä, mitä on tekemässä.
En halua tässä pilkata ketään, mutta todella jotain on pahasti pielessä, jos tarvitsee käyttäytyä noin. Ja kyllä me lähimmäisetkin olemme joskus liian välinpitämättömiä.
Huh, mitenkähän viisastuisimme tässä lähimmäisyyden saralla?
Kannattaa todella huokaista tuon tuostakin, että tuollaiset ’muumit’ todellakin poistuisivat hallitsemasta meitä ihmisiä ja voisimme viisastua sydämeltämme.
Herra armahda meitä!!
Käytin nyt sanaa mielettömyys. Vähän tuossa tapahtumaketjussa uhria lukuunottamatta mielevyyttä löytyy. Siksi älköön kukaan loukkaantuko, jos noin voimakasta kieltä käytän!
Vielä tuossa mietin, että onhan meillä nyt toki tässä maassa paljonkin kohtuullista vastuuta ja tapoja, mutta ajattelin juuri siinä mielessä edes kohtuullista vastuuta ja tapoja, että kun on kyse julkisesta ja yhteisestä omaisuudesta, toivoisi, että suomalainen kasvatuskulttuuri olisi läpäissyt meidät niin, että ei kenellekään tulisi mieleen kannella vaikkapa puistonpenkkejä minne sattuu, heitellä niitä kumolleen, roskata puistoja, katujen ja teiden varsia tms. Jonkunhan ne pitää kuitenkin siistiä.
Mutta, mutta……., olet toki paljon pahemmassa tilanteessa kuin se roska siellä nurmikolla, joten voisin lopettaa tän pauhaamisen ainakin nyt……..
Ja pitääpi vielä lisätä, että on paljonkin hyviä tapoja ja hyvätapaisuutta, mutta kun osin pohtijaksi on kasvanut, niin pitää pohtia näihin skaalan molempiin ääripäihin saakka, ettei tulisi aivan suhteetonta tekstiä!!