Näkymätön käsi

En kirjoita tulevaisuuskomitean mietinnöstä, sen lopetin edellisessä blogissani. Kirjoitan kokonaan toisen suuntaisesta ilmiöstä.

Kun kirkkohallitus saa kirkolliskokoukselta toimeksiannon ”tehdä kikrolliskokoukselle selvitys siirtymisestä virkasuhteista työsopimussuhteisiin, johtamistehtävien märäaikaisuudesta, työaikajärjestelyistä ja tehtäväkierrosta”, se tilaa ulkopuoliselta selvittäjältä selvityksen ensiksi mainitusta asiasta. Saatuaan selvityksen käsiinsä kokouksessaan 16.4.2019 se merkitsee selvityksen tiedoksi, ja sen jälkeen ”katsoo, että valmistelun laajuuden huomioon ottaen tässä vaiheessa ei ole tarkoituksenmukaista ryhtyä muttamaan nykytilaa”. Valmistelun laajuuden huomioon ottaen, tässä vaiheessa ja ei tarkoituksenmukaista.

Kirkolliskokous pyysi vain selvityksen, ei pyytänyt sen katsomista tai arvioimista.

Toinen tapaus, josta kirkkohallistus sai jo kuullakin viime toukokuun kokouksessa Turussa. Kirkkohallitus saa tehtäväksi ”tehdä kirkolliskokoukselle esitys hiippakuntavaltuustojen lakkauttamisesta ja niille kuuluvien tehtävien hoitamisesta sekä hiippakuntahallinnon synodaalisuuden turvaamisesta”. Asetettu työryhmä laatii asiasta säädösesitysluonnoksen ja pyytää siitä lausunnot seurakunnilta (otos), tuomiokapituleilta ja hiippakuntavaltuustoilta, minkä jälkeen toisessa täysistunnossa 19.3.2019 käsittelee säädösesitysluonnosta. Äänestyksen jälkeen kirkkohallitus päättää pyytää piispainkokousta selvittämään hiippakuntavaltuustojen toiminnan uudistamista nykyisen lainsäädännön puitteissa.

Kirkolliskokous antoi tehtäväksi tehdä esitys valtuustojen lakkauttamisesta, ei pyytänyt muuta harkintaa tai toimintaa.

Onko näissä tapauksissa kysymys yli-innokkkuudesta hallinnoida pöydälle tulevia asioita, terveestä aloitteellisuudesta oikaista turhaa byrokratiaa, tarpeesta saada oma puumerkki eli mielipide kaikkeen mikä liikkuu, vai yksinkertaisesti erikoisesta kirkollisesta kurittomuudesta? Vaikka tapaukset näin ulkopuolisen silmiin näyttävät kaikilta näiltä, on niissä mielestäni kysymys muusta. Pahin seuraus tällaisesta ei ole esimerkiksi kirkolliskokousedustajien turhautuminen, kirkolliskukousta kuitenkin sanotaan kirkon korkeimmaksi päättäväksi elimeksi. Pahin seuraus on se että asiat pysyvät muuttumattomina.

Asiaa lisävalaisee hyvin piispainkokouksen pöytäkirjan 29.5.2019 kohta Hiippakuntavaltuustojen lakkauttaminen. Siinä esittelijä (piispainkokouksen pääsihteeri Jyri Komulainen) selvittää asian taustan ja miten se on tullut esityslistalle. Sitten hän palauttaa mieleen piispainkokouksen oman selvityksen hiippakuntahallinnosta (2016), jossa päädytään siihen, että ”Hiippakuntavaltuustoista luovutaan. Tilalle ei perusteta uutta toimielintä, vaan tuomiokapitulin kokoonpanoa laajennetaan.” Kun esittelyssä sen jälkeen arvioidaan sitä, mihin toimenpiteisiin kirkkohallituksen täysistunnon piispainkokoukselle lähettämä pyyntö johtaa, kiinnitetään huomio seuraaviin seikkoihin:

”1. kirkon kokonaishallintoa ja hiippakuntien hallintoa koskevissa viimeaikaisissa selvityksissä on johdonmukaisesti esitetty hiippakuntavaltuustojen lakkauttamista;

2. kirkolliskokous on tehnyt periaatepäätöksen hiippakuntavaltuustojen lakkauttamisesta;

3. kirkossa on yleisesti tunnistettu tarve keventää hallintoa ja karsia näin myös hallinnon synnyttämiä menoja.”

Tämän kaiken valossa hallinnollisesti linjakkaimmaksi ja kirkon ”välttämättömiä rakenteellisia uudistuksia jouduttavimmaksi” päätökseksi todetaan se, että ”piispainkokous palauttaa asian kirkkohallitukselle, josta se voinee kirkolliskokouksen toukokuun 2017 päätöksen mukaisesti edetä kirkolliskokouksen lopullisesti päätettäväksi vielä nykyisen kirkolliskokouskauden aikana.” Ikäänkuin sinettinä todetaan vielä, että ”hiippakuntavaltuustojen kehittämistä on monissa vaiheissa yritetty eikä sitä kautta ole pystytty ratkaisemaan asiaan liittyviä perustavanlaatuisimpia ongelmia”. Kun sitten odotan lukevani esittelyn mukaisen päätöksen, siinä yllättäen lukeekin:

”Päätösesitys:

1. Lähetetään asia jatkovalmisteluun.

2. Kutsutaan asiaa valmistelevaan työryhmään Oulun hiippakunnan piispa Jukka Keskitalo (pj.), Kuopion hiippakunnan hiippakuntavaltuuston puheenjohtaja Eevi Väistö, Helsingin hiippakunnan lakimiesasessori Ritva Saario ja piispainkokouksen pääsihteeri Jyri Komulainen (siht.).

Käsittely:

Keskustelun perusteella esittelijä veti pois päätösesityksensä, jonka mukaan piispainkokous olisi päättänyt palauttaa asian kirkkohallitukselle.

Päätös:

Päätösehdotus hyväksyttiin.”

Ehkäpä on hyvä (?), että piispainkokouksen pöytäkirjoista ei enää entiseen tapaan löydy keskustelupöytäkirjoja, kuten kirkolliskokouksessa vielä tapahtuu. Olisi kiusallista lukea miten yksimielisesti tai miten kiistanalaisesti esittelystä poikkeava päätös syntyy. Olihan kokouksessa kutsuttuna muutakin väkeä, mutta keskusteluun ja päätöksen tekoon osallistuvat vain piispat. Kun pöytäkirjat ovat kuitenkin vielä kirkon sivuilla ”yleistä tietoa kirkosta” -puolella, voi asiasta kiinnostunut lukea niitä ja halutessaan vaikka kirjoittaa blogin. Ihme piispainkokouksessa: näkymätön käsi laskeutui kokoukseen ja ohjasi päätöksen oikeaan/entiseen/aitokirkolliseen suuntaan!

Voihan tätä joku pitää sairaan neuroottisena ja elämälle vieraana hallintosaivarteluna, ja onnittelen häntä joka jaksoi lukea. Joka tapauksessa minä joudun usein ihmettelemään pätevinä, viisaina ja vastuullisina pitämieni johtavassa asemassa olevien tolkun ihmisten toimia. Minulle sen selittää vain yksi asia, ja se on kirkon kuolemankankea toiminta- ja hallintokulttuuri.

Uudistukset ovat ok kunhan mikään ei muutu.