Pieni maalaistyttö pääsi isänsä kanssa ensimmäistä kertaa tutustumaan Suomen pääkaupunkiin 1960-luvun alussa. Kotiin palattuaan hevoshullulla pikku tytöllä oli äidilleen paljon kerrottavaa, mutta tärkein uutinen oli kuitenkin Mannerheimin ratsastajapatsas, jonka ihailuun olisi kulunut vaikka kuinka paljon aikaa. Sitä vain tyttönen oli äidilleen ihmetellyt, että kukahan mahtaa olla se mies, joka siellä Mannerheimin selässä istuu…?
Toivottavasti heppatyttö sai myöhemmin tietää, että hevosen mallina ei suinkaan toiminut Carl Gustaf Emil Mannerheim (1867-1951) vaan tämän Käthy-ratsu (1934-1952) ja että vuodesta 1998 alkaen patsaan ja postitalon väliin valmistuneessa Kiasma-nimisessä nykytaiteen museossa on yksi erityinen ikkuna, josta ratsastajapatsasta voi tutkia lähempää kuin koskaan aiemmin. Kokemus on niin hauska, että kyllä Kiasma kannatti rakentaa ihan tätä patsaanbongaustarkoitustakin varten.
Hetki sitten (tarkemmin sanottuna 4.6.2020) Marskin patsas tuli jököttäneeksi niillä sijoillaan (60°10’17.641″N, 24°56’10.619″E) Postitalon edustalla 60 vuotta. Eli jos edellä mainittu hevostyttö oli 1960-luvun alussa 5-vuotias, niin tämän tekstin kirjoittajan lailla hänkin on jo eläkeikäinen. Ja varmasti kanssani samaa mieltä siitä, että vasemmistonuoret puhuvat vastoin parempaa tietoaan uhotessaan, että Marskin patsas pitäisi siirtää ”katukuvaa rumentamasta” Suomenlinnan saarelle perustettavaan patsaspuistoon, jossa patsaitten katselemiseen annettaisiin vielä ”oikeat historialliset” lukuohjeetkin.
Vasemmistonuoret kertovat saaneensa ideansa siitä, että rasisminvastaisen Black Lives Matter -ihmisoikeusliikkeen myötä maailmalla on siirretty syrjään niin orjakauppiaiden, kolonialistien kuin sotaherrojen patsaita katukuvasta pois. Vasemmistonuorten mielestä myös Suomessa olisi nyt hyvä aika miettiä, tuleeko historiaamme käsitellä sotaa ja sortoa ihannoivilla muistomerkeillä keskellä kaupunkeja. Helsingissä tulilinjalle joutuisi Marski heppoineen Mannerheiminaukiolta, mutta ei esimerkiksi Aleksanteri II:n patsas Senaatintorilta (jälkimmäisen tuhoamista tosin yritettiin jo v. 1918).
Ymmärrän kyllä, että patsaitten kaatamisella tai niitten siirtovaatimuksilla saadaan paljon mediahuomiota, mutta se on hetkellistä hupia, sillä ei historiaan tuollaisilla tempauksilla voi vaikuttaa! Toisaalta ei sitä vaikenemallakaan voi muuttaa. Eikös sitä sanota, että kansakunta, joka ei tunne omaa historiaansa, on tuomittu elämään se uudelleen?
Suomenlinnassa sijaitsi vuonna 1918 vankileiri, jolla kuoli arviolta 1000 punavankia. Nytkö sitten vasemmistonuoret haluaisivat revanssinomaisesti ”tasapainottaa” sisällissodan muistihistoriaa siirtämällä voittajien ylipäällikköä esittävän ikonisen patsaan ikään kuin vankileirille Suomenlinnaan?
Ovatko vasemmistonuoret unohtaneet, että Mannerheim oli myös yksi maamme presidenteistä, joista moni muukin patsastelee samoilla huudeilla Eduskuntatalon liepeillä ilman uhkaa saarelle muilutuksesta?
Parhaimmillaan historian tuntemus auttaa meitä arvioimaan kriittisesti omaa ajatteluamme ja ympäröivää maailmaa. Ilman yhteistä muistia ihmiset ovat alttiita tuuliajolle joutumiselle ja virhearvioinneille.
Toimiakseen kuin rasvattu salama kansanvalta tarvitsee välttämättä tuekseen historian ymmärryksen, jotta voitaisiin välttää yksilöitten ja kansakunnan sortuminen toistamaan menneisyyden virheitä.
Parhaimmillaan historian tuntemus kasvattaa kunnioittamaan ihmisten erilaisuutta ja lisää myötätuntoamme lähimmäisiämme kohtaan. Toivon Suomen olevan sivistys- ja osaamistasoltaan sen verran fiksu kansa, että se tuntee oman tarinansa ja osaa sijoittaa sen ympäröivään maailmaan.
Historiallisenperspektiivin tärkeydestä muistutti myös presidentti Sauli Niinistö puhuessaan sotiemme veteraaneille v. 2017:
”’Kansa, joka ei tunne menneisyyttään, ei hallitse nykyisyyttään, eikä ole valmis rakentamaan tulevaisuutta varten’. Tämä ajattelu on tuttua Snellmanista Paasikiveen ja Ehrnroothiin. Tuntemus historiaan, kosketus nykypäivään ja ajatus tulevasta – kaikki nämä asiat oikeastaan tiivistävät sen, miksi Kansallisen veteraanipäivän viettäminen on meille kaikille yhteinen ja niin tärkeä asia”.
Marskin ratsastajapatsas pysyköön paikoillaan. Eivät patsaat kenellekään mitään pahaa tee. Menneisyyden kokemuksia ja opetuksia on varmasti ajoittain vaikea hyväksyä, mutta mikä olisi vaihtoehto historiallisille tosiasioille, joita ei voi miksikään muuttaa? Kosto taitaisi olla kaikkea muuta kuin suloista…!
Kuva: Kaappasin TV-kuvan presidentti Mauno Koiviston hautajaissaattueesta Tuomiokirkolta Hietaniemeen. Kuvakulmaa etsiessäni pidin tärkeänä, että Marski saa seurata katseella kaukopartiomiehen viimeistä matkaa (YLE 2017).
Pakko myöntää, että nuorena pappina tapoin leirikeskuksessamme vanhan juhannusperinteen kieltämällä mummuja laulamasta lipunnonston yhteydessä Lippulaulua, sillä biisin sanat järkyttivät minua kovasti keskellä kauneinta mittumaaria. Jälkeenpäin olen miettinyt, että olinkohan vanhoja ihmisiä kohtaan liian ankara, tiesiväthän he minua paremmin, mitä sota merkitsi. En välitä yhtyä tuohon uholauluun vieläkään, vaikka olenkin ihan halleluja siitä, että Uhrin ansiosta lippu liehuu.
Ehkä olisi hyvä miettiä marskia asiallisesti. Hän oli henkilö, joka sai tehtävän vaaleilla valitulta hallitukselta ja hän täytti tehtävänsä osaamisensa mukaan. Kaikenlaisia vääriä tekoja tekivät tavalliset ihmiset. Patsaan siirtäminen hämärtäisi historian tarkoituksen. Ei siis ole oikeaa ja väärää absoluuttisesti, koska voittaja määrittää sen.
Lauri: Kiitos kommentistasi.
Yllätin itsenikin tällä blogilla, sillä en ole koskaan aikaisemmin onnistunut tuottamaan näin pateettista tekstiä, joka ei sitten pysynytkään kuosissa enää viimeisessä kappaleessa. Jäin itsekin ihmettelemään, mistä kummasta keksin käyttää outoa ilmaisua Historiallinen totuus. Päätin sitten muuttaa sen Historiallisiksi tosiasioiksi, sillä jos absoluuttista totuutta ei näistä voittaja-voitettu-asetelmista löytyisikään, niin kiistattomia faktoja kyllä.
Koulun hissantunneilla opettaja jo muistutti, että sodista puhuttaessa kyse on aina voittajien historiasta, sillä he kirjoittavat sen.
Asiallisesti minäkin tahdon Marskiin suhtautua, ei minulla ole mitään syytä luoda häneen minkäänlaista viha-rakkaussuhdetta.
Historia on ruvennut kiinnostamaan minua aivan uudella tavalla, kun olen yrittänyt penkoa vanhempieni (ja samalla tietysti myös omia) karjalaisia juuria. Tänä kesänä olen myös käynyt ihmettelemässä linnoituksia, joita Tapiolasta ja lähialueilta löytyy runsaasti niin Krimin sodan kuin myös ekan ja tokan maailmansodan ajoilta. Tästä saattaa johtua, että olen kuunnellut Teemu Keskisarjan & Co:n äänikirjoja, joiden nimet ovat lyhyesti ja ytimekkäästi 1917, 1918 ja 1939. Hei, hulinaa!
Mikäli joku halua tutustua Mannerheimin hyvin vähän tunnetuihin puolin kannattaa hankkia tämä; kirjoitin kirjan muutama kuukausi sitten valmiiksi:
http://www.mediapinta.fi/isbn/978-952-81-0528-2
Miksi miehet tykkäävät patsaista, uniformuista (nykyisin univormu) koppalakkeineen, kunniamerkeistä ja muusta tilpehööristä, joka osoittaa statuksen ? Kuninkaat ja sotilaat (ja poliisien juhlapukuosasto) ovat hyvä esimerkki näistä jäänteistä. Koristeiden alla voi olla mitätön luuseri tai julma despootti, mutta kansa kumartaa.
Naisten koristautuminen ei kytkeydy asemaan.
Charlotta: Tuota kysymystä sopii miettiä. Ja hetken mietittyäni löysin nämä kaksi seikkaa:
– Kaluunat, rähinäremmit ja mitalit tai niiden puute osoittavat miesten välillä heidän arvoasemansa ja paikkansa suhteessa Herra Isoherraan. Nykyään voitaneen puhua myös Rouva Isorouvasta, mene, tiedä.
– Kyllä kai komea univormu vetoaa yhä monien naisten Upseeri ja herrasmies-unelmiin.
Miksi miehet tykkäävät eri asioista, kuin naiset ? Kaipa siksi, että olemme erilaisia.
Pekka: Niinhän se on, että toiset miehet diggaavat äideistä, toiset taas tyttäristä.
Eikös Halosen Tarjakin ilmoittanut, että kyllä hänelle käy ne samat kunniamerkit kun edeltäjillekin.
Werner: Tuosta tuli mieleeni hauska tilanne vuosia sitten eräässä vaatekaupassa. Halonen oli pyrkimässä ekalle pressakaudelleen ja minä sekä muuan upseeri-herrasmies virkavaatteissaan olimme yhtä aikaa kaupan kassalla. Sotilas osti aika paljon vaatteita kerralla ja myyjä kysyi, saako ostokset laittaa isoon muovikassiin. Mies suostui, mutta muovikassin nähdessään kauhistui ja kieltäytyi. Kassissa luki isoin kirjaimin HALONEN.
Mies siinä selittelemään myyjälle, että hän ei voi mainostaa ketään presidenttiehdokasta, jollaiseksi tuo kassi hänen kädessään helposti tulkittaisiin. Minä tiesin, että asia olisi juuri noin – aktiiviupseerit ovat poliittisesti puolueettomia – mutta vaikea oli meikäläisen kätkeä hymyäni. Enkä tainnut niin tehdäkään.
Maaseudulla piti äänestää Vanhasta tai sai halosta. (Piähän)
Sodat eivät olisi mahdolisia ilman johtajien itsetuntoja kohottavaa arvokoristelemista. Alkuasukkailakin oli vähintään pelotavat sotamaalaukset. Voisi sanoa kyynisesti että organisoidut sodat lopuisivat siihen kun lakattaisiin myöntämästä arvoja ja tekemästä uniformuja.
Räätälit siis sotalakkoon…
Kyllä naisetkin asemiaan asusteillaan korostavat.
Rähinäremmit ja kunniamerkit ovat oma lajinsa. Katsoin jotain paraatijuttua Nord-Korean juhlista. Ansioituneimmilla oli rinta täynnä hihat täynnä , mutta housunlahkeissa oli vielä muutamalle tilaa. Kun itse aikanaan sain Kanta-Aliupseerikoulun varusteet ja niihin kuului sitten se ns rähinäremmi ja sitten pito opetella rähisemään ja pieleenhän se useimmiten meni.
Jos ihmiset käyvät työvaatteissaan kaupassa, niin se on luonnollista muurareille, maalareille ja kirvesmiehille. Jos sotilas tai pappi esiintyy työasussaan, niin se on sellainen poikkeus, että tulee ajatus mikähän tuokin luulee olevansa. Mutta sota on rähinää ja jonkun pitää rähistä ja toisten pitää kuunnella.
Mieleeni tuli tapaus, joka ei nyt aiheeseen liity, mutta jotenkin puhutteli. Eräällä työtoverilla oli ystävä, joka työskenteli paikallisessa Alkossa. Hän olysynyt: Mitkä juhlat teillä oli eilen, kun kaikki kävi viinakaupassa? Todellisuudessa yksi henkilö oli pistäytynyt virkapuvussa.
Lauri: Olen myös nähnyt noita kyseisiä Koreita Joulukuusia. Ei niitä huvittumatta voi katsella.
Kyllähän rähinäremmi-rähinöijä voi ja hänen tuleekin olla asiallinenkin, mutta kun sotien jälkeen armeijaan kantapeikoiksi jääneet rintamajermut pääsivät esimiesasemaan, niin usein se meni simputukseksi. Eivätköhän nuo intin villakoirien hautajaisetkin (minullakin moisesta kokemusta v. 1979) liene perua noilta ajoilta…?
Arhinmäen vastaus Marskin patsas-höpinään kuuluu tähän:
https://www.uusisuomi.fi/uutiset/mannerheimin-ratsastajapatsas-pois-katukuvaa-rumentamasta-nain-vastaa-vasemmistoliiton-paavo-arhinmaki/cfc9a055-4c5b-4621-b9b8-dd579bec41b1
Eikös Mongoliassakin ole vielä Tsingis Khanin patsaat jäljellä. Hän oli syntynyt 16.4.1162 Eli 858 vuotta sitten.
Werner: Taliban tuli suuren yleisön tietoisuuteen v. 2001 räjäyttämällä Afganistanissa Buddhan patsaita, ja pari päivää sitten Washingtonissa kyytiä sai kenraali Albert Piken patsas, joka syöstiin jalustaltaan ja sprayattiin kauttaaltaan. Jälkimmäiset tihutyöläiset löytyivät Jenkkilästä ihan omasta takaa.
Sic transit gloria mundi!
Yhdysvalloissa on kohta sekasorto ja afrikkalainen hallintomalli. Nopein käsi voittaa.
Mannerheimistä on olemassa valokuva hevosen selässä ilman arvomerkkejä ja vaatetusta. Olisiko tämä parempi vaihtoehto nykyiselle.
Pekka: Jep, kuvia oli helppo löytää netistä. Mm. Ilta-Sanomat on näitä koonnut.
Vasemmistoliitto vetää puoleensa Arpad Kovaksin kaltaisia henkilöitä jotka tulivat 20 vuotta sitten lippahattu kädessä pakolaiskeskukseen. Nyt kun vastaanotto edut ja ilmainen koulutus on nostettu.
He ovat havainneet, että maailman mittakaavassa OLEMME rikkaita. ME voimme jakaa paljon enemmän suomalaisten varoja maailmalle. Heille maksetaan kovia palkkoja, että voivat syytellä suomalaisia.
Nyt he haluavat kaataa suomalaisten patsaat.
Werner: Ei jatketa keskustelua tällä linjalla, pysytään mieluummin tuossa ratsastajapatsaan kohtelussa ja kohtalossa.
Mannerheimin nousujohteinen ura ei alkanut lupaavasti, mutta päättyi loistavasti. Kadettikoulusta ja lukiostakin potkitusta huolettomasta hulivilistä oli muutamassa vuodessa kasvanut arvostettu ja huolellinen sotilas, joka kohosi kornetista kenraaliluutnantiksi. Hän ratsasti halki Aasian, koki viisi sotaa ja kun hän korkeassa iässä siirtyi Suomessa siviiliin, hänen arvonsa oli marsalkka. Suomen marsalkka. Hän oli ollut upseeri, valtionhoitaja, kahvilayrittäjä, puolustuskomitean puheenjohtaja, Punaisen ristin presidentti, nimeään kantavan Lastensuojeluliiton puheenjohtaja, kolmasti Suomen armeijan ylipäällikkö, ja viimein tasavallan rauhaan johtanut presidentti.
Häntä oli ympäröinyt ja yhä ympäröi kunnioituksen ja ihailun ilmapiiri, mutta pohjimmiltaan hän oli ollut hyvin yksinäinen. Kivun voi aistia Rakkaan Ruhtinattaren saamista riveistä:
”Valitettavasti kauneimmat asiat tässä maailmassa tulevat usein liian myöhään. Usein ne myöhästyvät vain hetken, joskus vähän enemmän, mutta joka tapauksessa tulevat liian myöhään.”
Tällä hienostuneella mutta epäonnisesti ajoittuneella suhteella ei siis ollut eikä olisi voinutkaan olla tulevaisuutta. Marie oli naimisissa ja sotakin loi omat rajoituksensa. Suhde päättyi. Mutta kirjeenvaihdossa he olivat kuitenkin vielä pitkään sodan jälkeen, ja Mannerheim sai tilaisuuden tunnustaa Marielle, että tämän kirjeet olivat olleet ’kauneimpia lahjoja’ joita hän oli elämältä saanut.
* * *
Mannerheimin puoliso Anastasia Arapova kuolee Pariisissa 31.12.1936. Mannerheim iloitsee, että on ehtinyt tehdä vaimonsa kanssa sovinnon. Raskaan, vastuullisen ja lopulta yksinäisen elämän viisastuttama vanha sotapäällikkö lausuu kirjeessään sisarelleen Eva Sparrelle vaimostaan kauniisti:
”Hänen pitkät kärsimyksensä ovat päättyneet, hänen ylväs, rohkea sydämensä ei syki enää ja elämän monien taistelujen jälkeen hänen voimakas henkensä on mennyt suureen lepoon- miten iloinen olen, että me näin monien vuosien jälkeen olemme löytäneet toisemme, ymmärtäneet toisiamme ja tulleet todellisiksi ystäviksi.
Elämä on ihmeellinen ja teemme sen usein vaikeaksi itsellemme ja toisillemme. Miten paljon turhia sanoja lausutaankaan ja miten vaikeaksi, kenties mahdottomaksikin ne tekevät toistemme ymmärtämisen ja usein hyvän tarkoituksen arvostamisen.”
Mannerheim hengittää viimeisen kerran Lausannessa Sveitsissä 1951. Siellä hän käy viimeisen taistelunsa, jonka hän omien sanojensa mukaan häviäisi. Nämä hänen viimeiset sanansa on liitetty vapaamuurariuteen. Mannerheimin muistomerkki Hietaniemen hautausmaalla on suuri suorakaiteen muotoinen kivipaasi ja hauta-alueen taka-alalta nouseva suuri punagraniittinen risti.
Muistomerkin on suunnitellut Wäinö Aaltonen ja hauta-alueen hänen poikansa vm. Matti Aaltonen.
Haudattaessa Mannerheimin sydäntä lähellä on ollut kultainen risti. Hän oli saanut sen sisareltaan Sophielta. Kultainen mittasuhteiltaan kuutioksi taittuva risti on myös sen kansainvälisen Ruusu-Risti -liikkeen tunnus, jonka aatemaailma ja pyrkimys näyttäisivät heijastuvan myös Mannerheimin kerran Lüzenin taistelun muistojuhlassa pitämän puheen loppusanoissa:
”Vuosisadat kiitävät ohi ja katoavat, aika tasoittaa ja se sovittaa, mutta hengen ja työn jättiläiset, jotka kerran ovat ohjanneet kansojen kohtaloita ja epäitsekkäästi itse uhrautuneet korkeiden päämäärien hyväksi loistavat milloinkaan sammumattomien soihtujen lailla yli pimeyden ihmiskunnan pitkällä vaelluksella kohden henkistä kasvua ja täydellistymistä.”
Seppo: Komeaa tekstiä, kiitos!
Olet Seppo huvin perehtynyt Mannerheimiin.